Yön pimeinä tunteina Vapahtaja valvoi kanssani

Laura Kalaja kulki pitkään pimeän varjossa. Nyt hän auttaa toisia uuden elämän alkuun.

Kun turkulainen laulaja Laura Kalaja tapaa nuoria, hän huomaa tavallista herkemmin ne, jotka kärsivät sisimmässään. Näin ei olisi ilman hänen omia nuoruuden kokemuksiaan, joissa valtaa pitivät tyhjyyden tunne ja rakkauden kaipuu.

Laura Kalaja istuu vierelläni punaisessa tuolissaan ja kääntelee albumin sivuja. Kaunis ja kiltin näköinen tyttö poseeraa lähes joka sivulla kasvot iloa säteillen. Eräässä kuvassa hän on ahtautunut ystävänsä kanssa lasten rengaskeinuun. 13-vuotiailla on hiukan ahdasta ja molemmat ovat ratkeamaisillaan naurusta.

”Tällainen minä olin. Kukaan ei olisi uskonut, että tunsin sisimmässäni valtavaa tyhjyyttä,” Laura sanoo.

LAURA oli kolmilapsisen turkulaisperheen kuopus ja lemmikki, rakastettu lapsi. Perheelle oli suuri yllätys, kun tyttö alkoi kertoa tunteistaan. Ei hän niissä jatkuvasti pyöriskellyt, mutta ne olivat pitäneet häntä pienestä lähtien otteessaan ja saivat aikaan olon, jota piti yrittää helpottaa. Helpotusta löytyi suorittamisesta.

”Muistan, miten hyvältä huomion saaminen tuntui hetkellisesti, kun osasin soittaa ja laulaa, tai voitin voimistelukilpailuissa. Olin myös aina valmis seurustelemaan iloisesti ihmisten kanssa.”

”Osaavan puoleni kanssa kulki kuitenkin käsi kädessä arka tyttö, joka pakeni uusia ja pelottavia tilanteita. Sisälläni oli valtava määrä tunteita, joita en osannut käsitellä. Yritin kuitenkin väkisin puskea eteenpäin,” Laura kertoo.

KOULUSSA Lauralla meni lujaa. Keskiarvo oli 9.6, mutta onnistumiset eivät tuoneet enää edes hetkellistä iloa. Kilpavoimistelu hallitsi vapaa-aikaa. Hän kuuli toistuvasti aikuisten sanovan: ’Sinusta voi tulla mitä tahansa.’

”Tänään ajattelen, ettei kyse ole siitä, mitä meistä voi tulla, vaan että osaisimme olla ja elää tässä ja nyt. Ei Jumalakaan odottanut, että meistä tulee pyhiä pelastaakseen meidät. Hän rakastaa ja pelastaa tässä ja nyt, ilman mitään omaa ansiotamme. Olisinpa tämän ymmärtänyt raskaimpina yrittämisen aikoina.”

Ihminen ei aina osaa ottaa vastaan apua, vaikka sitä olisikin tarjolla. Näin kävi Laurallekin. Kun sitten läheisin ihminen, seitsemän vuotta vanhempi isosisko muutti Ruotsiin, Laura ei jaksanut enää suorittaa. Hän lopetti koulun ja voimistelun ja lähti siskon luokse Ruotsiin joksikin aikaa. Mutta tyhjyys ei enää helpottanut.

KOTIIN palattua kuvaan alkoivat tulla mukaan huonot ihmissuhteet ja päihteet. Mutta sitten elämään astui kokonaan uusi asia: rakkaus.

”Kaikki tapahtui nopeasti: tapaaminen, yhteen muutto, raskaaksi tuleminen, uskoontulo, avioliitto ja äitiys,” Laura luettelee.

Suhde oli myrskyisä ja äidiksi tuleminen pelotti. Kaikki kätketyt itkut olivat vielä itkemättä. Eräänä raskausajan yönä se tapahtui. Laura sai kauhukohtauksen, johon hän uskoi kuolevansa.

”Kuolemanpelko oli aivan järjetön. Huusin koko sieluni voimasta avukseni Vapahtajaa. On aivan ihmeellistä, mitä tapahtui. Jeesus tuli ja otti pois syntitaakkani. Sain ensimmäisen kerran rauhan sisälleni. Minä pelastuin ja astuin parantumisen tielle.”

LAURA ajattelee yhä, että avioliitto on ikuinen, niin kuin rakkauskin on. Hänen liitossaan kävi kuitenkin toisin. Ne myrskyt, joita molemmat toivat omasta historiastaan yhteiseen kotiin, eivät koskaan laantuneet. Ne odottivat tilaisuutta noustakseen yhä uudelleen pintaan.

Lauralle tuo aika oli kuitenkin kasvun aikaa.

”Äitiyden ja erityisesti pitkien unettomien öiden myötä Jumala alkoi korjata sisintäni. Jouduin palaamaan tunteissa ja muistoissa sen pienen tytön luokse, joka piilotti kaiken sydämeensä. Kävin jälleen kerran yksinäistä kamppailua, sillä meillä ei ollut puolisoina valmiuksia nojata toisiimme.”

Kärsimykset voivat olla siunauksen lähde.

”Pienin askelin uskaltauduin nojaamaan Jumalaan ja itkemään Hänelle vuosien itkuja. Vihasin valvomista, mutten saanut nukuttua. Yöllisissä rukouksissa tunsin usein Vapahtajan valvovan kanssani. Hän nosti sydämeeni Raamatusta lukemiani lupauksia yhä uudelleen, kunnes niistä tuli kuin laastaria haavojen päälle,” Laura kertoo.
Hän haluaa rohkaista jokaista kertomaan Jumalalle elämän kipeät asiat.

”Jumalan kädessä paraneminen ei riko eikä särje ihmistä, vaikka siihen kuuluisikin kyyneleitä ja surua. Se on ihmeellistä.”

ERO OLI Lauralle kipeä asia. Hän sanoo ”pelotelleensa” monia eroa harkitsevia pareja kertomalla rehellisesti eron kaikista vahingoittavista puolista.

”En tiedä, miksi aikakauslehdissä eron läpikäyneillä on usein tarve antaa ymmärtää, että erosta selviää nopeasti ja sen jälkeen asiat ovat hyvin. Oma kokemukseni ja tuntemieni eronneiden kokemus on toisenlainen. Erosta selviäminen kestää kauan ja vaatii paljon työtä. Senkin jälkeen voi vain parhaimmillaan todeta, että ero oli välttämätön, muttei toivottu.”

”Ero ei vaadi työstämistä vain itsensä kanssa, vaan mahdollisten lasten kanssa silloinkin, kun itse on surun keskellä. Vanhemmuus ei pääty eroon, vaan lasten kuuluu saada kohdistaa surunsa ja vihansakin turvallisesti vanhempiinsa, jotka ovat siihen syypäitä.”

LAURA muistelee iltaa, jolloin hän oli vanhempiensa talossa koiravahtina. Eroprosessi oli tuolloin raskaimmillaan. Hän istui sohvalla ja itki lohdutonta oloaan. Sitten hän otti pöydältä isänsä Raamatun ja alkoi lukea.

”En yleensä avaa Raamattua summanmutikassa, mutta nyt kirja avautui Jesaja 54 kohdalta. Silmäni porautuivat jakeeseen, jota en ollut ennen huomioinut. Siinä sanotaan:

”Sillä Hän, joka sinut teki, on sinun aviomiehesi, Herra Sebaot on hänen nimensä, sinun lunastajasi on Israelin Pyhä, hän jota kaiken maan Jumalaksi kutsutaan. Sillä niin kuin hyljätyn, syvästi murheellisen vaimon on Herra sinut kutsunut – nuoruuden vaimon, joka on ollut halveksittu, sanoo sinun Jumalasi.”
”Tämä jae lohdutti minua. Tajusin, että lopulta jäljellä on aina vain Jumala ja ihminen kahdestaan. Eikä siinä puutu mitään.”

VIISI VUOTTA Laura on elänyt tyttärensä kanssa kahdestaan. Ero avasi hänen silmänsä näkemään, miten vähän hänellä oli ollut voimia olla läsnä tyttärelleen ja tutustua tämän kasvavaan persoonaan.

”Aloimme tehdä pitkiä kävelyjä yhdessä ja tutustuin häneen syvemmin. Lapsi on armollinen ja antaa vanhemmilleen uusia mahdollisuuksia, jotka toivottavasti ymmärrämme käyttää.”

Laura on vakuuttunut siitä, ettei Jumala kadehdi aikaa, jonka annamme toisille ihmisille. Hänellä on siitä esimerkki:

”Eräänä sunnuntaina olimme taas kävelyllä. Minulla on tapana rukoilla kävelyretkilläni ja nytkin yritin samalla kuunnella tytärtäni ja rukoilla asioitani Jumalalle. En kuitenkaan onnistunut kovin hyvin kummassakaan. Yhtäkkiä kuulin lempeät sanat: ’Tämä hetki tyttäresi kanssa on sinun jumalanpalveluksesi minulle.’ ”

NYKYISIN Laura tekee hengellistä työtä ja käy vapaa-aikanaan puhumassa ja laulamassa erilaisissa tilaisuuksissa.

”Sydämessäni on se palo, jonka Paavali sanoitti: ’Voi minua, ellen evankeliumia julista!’ Meillä on kerrottavana maailman mahtavin uutinen, joka kuuluu jokaiselle,” Laura toteaa.

Pari vuotta sitten hän oli mukana suuressa mediakampanjassa Varsinais-Suomen alueella. Siinä uskovat ihmiset kertoivat, miten Jumala oli tullut heidän elämäänsä. Laura oli yksi näistä kertojista.

Tästä tapahtumasta seurasi hänelle vaihe, joka tuntui pelkästään pahalta ja turhalta.

JUURI ENNEN kampanjan alkua tuntematon mies tuli Lauran työpaikalle. Hän halusi jutella, mutta periaatteensa mukaan Laura ohjasi hänet miespastorin luokse.

Jonkin ajan kuluttua kävi ilmi, että tuo mies oli seurannut Lauraa kuukausien ajan ja selvittänyt hänen tietojaan.

”Hän oli vakuuttunut, että minusta tulee hänen puolisonsa. Kun kielsin yhteydenpidon, hän sanoi riistävänsä henkeni. Poliisi piti uhkaa todellisena ja meidän piti lähteä tyttäreni kanssa kodistamme.”

Pakeneminen ja pelko olivat taas läsnä. Laura nukkui yöt ystäviensä luona.

”Eräänä yönä pelko hälveni ja Jumalan rauha laskeutui ylleni. Se pysyi viikosta viikkoon, vaikka itse en jaksanut enää edes rukoilla.”

”Kun myöhemmin, asioiden jo ratkettua, näin tuon miehen, viha ja katkeruus nousivat pintaan. Itkin Jumalalle, miksi hän saa olla vapaana kun me olemme käyneet läpi niin suuren pelon ja kivun. Silloin kuulin sisimmässäni lempeän äänen: ’Ei hän ole vapaa.’”

”Nuo sanat avasivat silmäni näkemään, että me kaikki olemme monin tavoin sidottuja. Vain Vapahtaja voi antaa todellisen vapauden kaikissa olosuhteissa. Sain voimaa antaa miehelle anteeksi.”

LAURASTA tuntui pitkään, ettei tuosta pahasta episodista seurannut mitään hyvää. Tänään hän tietää, että kaikessa on mahdollisuus myös hyvään.

”Tapaan nykyisessä työssäni paljon turvapaikanhakijoita. Alusta alkaen olen saanut heihin helposti yhteyden. Vaikka tilanteemme ovat täysin erilaisia, voin kokemusteni pohjalta ymmärtää, miltä tuntuu, kun pelkää henkensä edestä.”

”Opin uhattuna olemisesta myös sen, että vaikka kuka yrittäisi pysäyttää ja estää minua julistamasta evankeliumia, en halua jättää kertomatta Jumalan rakkaudesta.”

Sen hän tahtoo tehdä nytkin:
”Jos sinä, joka luet tätä, tunnet kuolemanpelkoa tai synnin hätää, niin muista, että on olemassa elävä Jeesus Kristus. Hän ei heitä pois ketään, joka hänen tykönsä tulee.”

Harva meistä elää ilman kärsimyksiä. Lauran tarina osoittaa, että Vapahtajan omille kärsimykset voivat olla siunauksen lähde, josta toisetkin saavat ammentaa itselleen elävää vettä.