Uusi Tie -lehti herätti ihastusta ja vihastusta

Teologian maisteri Leena Huhtaniemi tuntee Uuden Tien kuin omat taskunsa. Hän aloitti kesätoimittajana ja siirtyi kokoaikaiseksi toimittajaksi vuonna 1969. Työvuosien loppuajan hän vastasi kirjakustannuksesta, josta jäi eläkkeelle vuonna 2007. Hän työskenteli vuonna 1964 perustetun lehden kaikkien päätoimittajien työtoverina. Lehden näytenumero ilmestyi 29.10.1964 ja sen päätoimittajana oli Martti Kaipainen. Säännöllisesti lehti alkoi ilmestyä vuoden 1965 alusta,…

huhtaniemi-ok

Teologian maisteri Leena Huhtaniemi tuntee Uuden Tien kuin omat taskunsa. Hän aloitti kesätoimittajana ja siirtyi kokoaikaiseksi toimittajaksi vuonna 1969. Työvuosien loppuajan hän vastasi kirjakustannuksesta, josta jäi eläkkeelle vuonna 2007. Hän työskenteli vuonna 1964 perustetun lehden kaikkien päätoimittajien työtoverina. Lehden näytenumero ilmestyi 29.10.1964 ja sen päätoimittajana oli Martti Kaipainen. Säännöllisesti lehti alkoi ilmestyä vuoden 1965 alusta, jolloin päätoimittajaksi tuli Elja Penttilä.

Huhtaniemi kertoo lehden alkuvuosista ja työvuosistaan Kustannus Oy Uuden Tien palveluksessa. Hän arvioi kutakin päätoimittajaa erikseen.

”Uuden Tien ensimmäinen toimisto oli varsin vaatimaton, yksi ikkunaton hellahuone vanhan kerrostalon pihan perällä. Jutut kirjoitettiin kirjoituskoneella, jollaista nykytoimittajat tuskin ovat nähneetkään. Kirjapainossa latoja kirjoitti tekstit uudelleen ja kone valoi ne metalliriveiksi. Jos oikoluvussa löytyi virhe, koko rivi oli valettava uudelleen. Mallitaitto tehtiin toimituksessa teippaamalla oikovedosliuskat sivuiksi. Toimittajalta meni yksi päivä viikosta kirjapainossa valvoessa korjauksia. Homma oli monivaiheista ja sisälsi paljon päällekkäisiä toimintoja.

Alkuvaiheessa toimittajina oli teologian opiskelijoita, jotka olivat mukana opiskelijaherätyksessä. Silloin kun itse tulin mukaan kesätoimittajana, toimitussihteerinä oli monilahjainen Per-Olof Malk. Hän loi lehden linjan, teki vaativimmat jutut ja suunnitteli ulkoasun. Hän aisti maailmanlaajan kristikunnan tilanteen ja toi Suomeen tietoisuuden Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan vainotuista kristityistä. Se oli oikea viesti oikeaan aikaan ja sytytti laajan avustustoiminnan.

Jäähallin suurtilaisuus

Uuden Tien kirjakustannustoiminta ampaisi vauhtiin erityisesti Richard Wurmbrandin kirjojen ansiosta. Uuden Tien historian suurin kirjanjulkistamistilaisuus oli Wurmbrandin ja hänen vaimonsa vieraillessa Suomessa ja puhuessa Helsingin jäähallissa 9000 kuulijalle.

Kärsivä seurakunta veti Per-Olof Malkin kokonaan omakseen ja hän vain odotti hetkeä jolloin voisi irtautua kokotoimisesti hoitamaan slaavilaislähetystä. Uudeksi toimittajaksi löytyi Ulla Vikman, myöhemmin Riutta. Ullan kanssa kaksistaan teimme lehteä monet vuodet Eino J. Honkasen ollessa päätoimittaja. Sivumäärä oli paljon pienempi kuin nykyisin. Siihen aikaan ei ollut tietoakaan kännyköistä eikä sähköisestä tiedonvälityksestä. Teimme jatkuvasti juttumatkoja eri puolille Suomea, Ruotsin suomalaisten luo ja myöhemmin ulkomaillekin.

Olimme nuoria ja perheettömiä, ja into oli usein korkealla. Suuriin tapahtumiin kumpikin halusi jutuntekoon. Ratkaisimme asian niin, että menimme yhdessä, toinen teki jutun alun ja toinen lopun.

Ullaa alkoivat yhteiskunnalliset asiat kiinnostaa yhä enemmän, olihan hän opiskellut valtiotiedettä. Hän siirtyikin Kristityn Vastuun toimittajaksi ja loi siellä oman uransa päätoimittajana. Uuden Tien toimituksen kautta kulki joukko nuoria, jotka myöhemmin toimivat näkyvästi muissa tiedotusvälineissä.

Asiamiestilaisuuksia ympäri Suomea

Suuren taakan Uuden Tien levikistä kantoivat levikkipäälliköt, jotka pitivät asiamiestilaisuuksia ympäri Suomea ja innostivat keräämään tilauksia. Heille lukijat kehtasivat antaa arvostelevaakin palautetta. Syksyn ensimmäisillä asiamiespäivillä oli perinteisesti mukana koko toimitus.

Omanlaisensa oli se vuosi jolloin natsiajoista hengissä selvinnyt israelilainen pariskunta, Thomas ja Bianca Adler asuivat Suomessa. Adler oli psykiatri, joka väsyi Israelin ahtaaseen ilmapiiriin ja halusi opiskella Ryttylässä teologisia aineita. Hänen kanssaan Uusi Tie järjesti useilla paikkakunnilla Israel-aiheisia tilaisuuksia. Niinä aikoina uskonto ja politiikka menivät iloisesti sekaisin, mutta kirkot täyttyivät kiinnostuneista ja lehden levikki nousi kohisten.

Lehti herätti ihastusta ja vihastusta

Uuden Tien vastaanottoon vaikutti paljon tilanne, jossa se syntyi. Toiset olivat ihastuksissaan yleistä maallistumista vastaan suunnatusta selväsanaisesta viestistä, toiset raivostuneita.

Yhteydet rautaesiripun takaisten maiden kristittyihin paljastivat kirkon ja yhteiskunnan väärinkäytöksiä. Maamme vasemmistopiirit katsoivat, että Uuden Tien kustannuspolitiikka vaaransi ystävälliset suhteet Neuvostoliittoon ja se oli kapitalistis-oikeistolaista, suorastaan fasistista propagandaa. Kommunistien edustajat tekivät aiheesta eduskuntakyselynkin. He saivat ulkoministeriltä vastauksen, että mielipiteiden ilmaisuvapaus kuuluu demokratiaan, mutta hallitus pitää valitettavana niiden väärinkäyttöä, oli se sitten tarkoituksellista tai harkitsemattomuudesta johtuvaa. Hän sanoi, että hallitus on tietoinen kuvatusta kustannustoiminnasta, seuraa tilannetta ja tulee lain sallimissa puitteissa tarvittaessa puuttumaan asiaan tarkoituksenmukaiseksi katsomallaan tavalla.

Kullakin päätoimittajalla omat vahvuutensa

Elja Penttilä

Kesätoimittajana olin ensimmäisen päätoimittajan, rovasti Elja Penttilän aikana. Hän oli Uuden Tien perustajajäsen ja asui Ruovedellä eikä paljon osallistunut lehden tekoon käytännössä, mutta kantoi alkuvaiheen oikeudellisen vastuun ja kirjoitti mielellään sunnuntain tekstien selityksiä vielä kauan päätoimittajuutensa jälkeenkin.

Eino J. Honkanen

Pastori Eino J. Honkanen siirtyi myrskyn saattelemana Raamattuopiston johtajan tehtävästä Uuden Tien päätoimittajaksi ja Kansanlähetyksen puheenjohtajaksi. Päätoimittajuudesta ja kirjoittamisesta hän nautti erityisesti, sillä jo kouluvuosinaan hän oli haaveillut lehtimiehen urasta. ”Kyytipojan” pakinat olivat lehden luetuin palsta.

Eino J. Honkanen kertoi tunteneensa alemmuutta suuren evankelistan, Urho Muroman rinnalla, mutta hengellisenä julistajana hän oli vertaansa vailla. Hänen pitämänsä raamattutunnit avasivat evankeliumin salaisuutta syvällä tavalla. Häntä sanottiin Isi Honkaseksi, siksikin että useimmat hänen työtovereistaan olivat sukupolven nuorempia. – Muroman rinnalla olin liian nuori, Kansanlähetyksessä liian vanha, keski-ikä jäi elämättä, hän myhäili.

Työtovereihinsa Eino J. Honkanen suhtautui hienotunteisesti ja sallivasti. Hän ei odottanut, että nuoret heti osaisivat ja ymmärtäisivät kaiken, vaan antoi heille aikaa ja luotti Jumalan kasvattavaan työhön. Ryttylästä kuului arvosteluakin: ”Eino ei ole teologi eikä pidä toimittajia kurissa.” Teologisia linjoja hän ei halunnutkaan viivoittimella vetää, vaan jätti tilaa Jumalan salaisuuksille. Tärkeimpänä hän piti ihmisen henkilökohtaista jumalasuhdetta, sydämen elämää Jumalassa.
Eino J. Honkasella oli monipuolista kulttuuriharrastustakin, vaikka siitä hän puhui vähemmän. Tuusulan rantatien taiteilijat olivat hänelle tuttuja. Ohjaaja ja näyttelijä Edvin Laine antoi kutsulippuja elokuvien ensinäytäntöihin. Myös yhteiskunnallisiin asioihin tarttumista Eino J. piti tärkeänä.

Martti Kaipainen
Honkasen jäätyä eläkkeelle oli ongelmana, kun millään ei löytynyt uutta honkasta, jolla olisi ollut edellisen hyvät ominaisuudet eikä juuri mitään puutteita. Siirtymäkauden päätoimittajaksi uskaltautui Helsingin Kansanlähetyksen johtaja, pastori Martti Kaipainen.

Taiteilijakodissa kasvaneena Martti Kaipainen oli avoin elämän moninaisuudelle. Myös hän toi lehteen yhteiskunnallisia aiheita, jotka koskettivat ihmisiä yli puoluerajojen.

Armolahjaltaan Kaipainen oli evankelista, jonka päätavoitteena oli saada ihmisiä uskoon. Hänellä oli yhteyksiä kansainvälisiin evankelistoihin. Hän halusi lehden pysyvän helposti ymmärrettävänä tavalliselle lukijalle. Toimituksen työ sujui ongelmitta, en muista mitään kielteistä tapahtumaa tuolta ajalta. Tosin se jäi alle vuoden mittaiseksi, sillä jotkut Kansanlähetyksessä huolestuivat, että Kaipainen saattaisi viedä lehteä epäluterilaiseen suuntaan.

Seppo Väisänen

Tällä välin Seppo Väisänen, joka oli Etiopiassa joutunut vasemmistolaisen vallankumouksen keskelle ja sen jälkeen opiskellut vapaan markkinatalouden mallimaassa USA:ssa lähetystieteen tohtoriksi, palasi takaisin Suomeen. Hänet Uuden Tien hallitus valitsi uudeksi päätoimittajaksi.

Tohtoruudestaan huolimatta Seppo Väisänen oli pastori, joka iloitsi saadessaan viedä kuulijansa tutkimusmatkalle Raamatun ehtymättömään maailmaan. Julistajana hänessä oli jotain samaa kuin Eino J. Honkasessa.
Lähetystyössä Etiopiassa ja myöhemmin USA:ssa Seppo Väisänen oli joutunut paljon pohtimaan yhteiskunnallisia kysymyksiä. Hän luki Raamatusta myös ne kohdat, jotka varottavat kaikenlaisesta vääryydestä, petollisuudesta, epäoikeudenmukaisuudesta ja sorrosta. Evankeliumin tulee saada vaikuttaa myös ajalliseen elämäämme ja yhteiskunnan rakenteisiin. Seppo Väisänen seurasi kiinteästi maailman tapahtumia ja muutosta Neuvostoliitossa. Osa lukijoista ei kuitenkaan ollut valmis tällaiseen ideologiseen keskusteluun.

Seppo Väisäselle tuli sitten Etiopian kirkolta kutsu palata jatkamaan työtä, ja sinne hän lähtikin vaimonsa Ullan kanssa.

Leif Nummela

Nykyinen päätoimittaja Leif Nummela on moniosaaja; teologi, pastori, kirjoittaja, julistaja, lähetysmies ja mainio televisiohaastettelija. Kielitaitoisena hänellä on laaja kansainvälinen verkosto. Hän on eturivin apologi, kristinuskon puolustaja. Hänen kaudellaan Uusi Tie on löytänyt linjansa ja on varsin tasapainoinen niiden aiheiden suhteen, jotka on valittu ohjelmaan.

Leif Nummelan sisällä asuu myös evankelista. Muistan Eino J. Honkasen kerran tokaisseen keskusteltaessa ulkomaisista evankelistoista, ettei me täällä Suomessa Billy Grahamia tarvita, annetaan vain Leif Nummelan julistaa!
Leif Nummela oli opintovapaalla pari vuotta. Hänen sijaisenaan toimi silloin toimituspäällikkö ja Japanin lähetti Vuokko Vänskä. Hänen pääkirjoituksistaan julkaistiin kirja Ennen kuulumatonta. Hänen kaudellaan toteutui Uuden Tien toimiston siirtyminen Helsingistä Ryttylään. Yhteydenpito helpottui ja osapuolet hyötyvät yhteisestä tekniikasta ja osaamisesta.

Miksi halusin lehtityöhön

Lehtityö ei käynyt mielessänikään kun ajattelin ammatteja. Olin kyllä pienenä opittuani lukemaan ja kirjoittamaan toimittanut pikkusiskolleni lehteä, mutta eihän kirjoittaminen tuntunut työltä. Pidin leipomisesta ja kokkaamisesta, mutta myös teologiakin kutsui. Järkeilin että leipoa voin myöhemminkin, mutta teologiaa en opi itsekseni. Sain olla Osmo Tiililän viimeisiä oppilaita. Hänen kirkkaissa syväluotauksissaan oli jotain äärimmäisen riemullista. Mielestäni jotkut nykyiset teologiset kiistat ovat ajan ja voimien haaskausta. Mieluummin olenkin ollut maallikkojen kyydissä.

Uuteen Tiehen jouduin sattumalta, monet ihmiset olivat tietämättään johdatuksen välikappaleita. Pohjimmiltani olen körttiläinen, mutta 1960-luvun kuohuvassa opiskelijamaailmassa en heti löytänyt hengellistä kotia. Ystäväni Marjatta Kyyhkysen kehotuksesta menin vasta syntyneen Ylioppilaslähetyksen (nyk. Opko) tilaisuuteen. Siellä otettiin Raamattu sellaisena kuin olin oppinut sitä lukemaan ja seurakunnassa kuulemaan. Marjatta veti minut myös Uuteen Tiehen.

Lehtityössä pidin eniten yksittäisen jutun tekemisestä sellaisesta aiheesta, jonka koin tärkeäksi. Mutta on varmasti hyvä niin työlle kuin tekijällekin vaihtaa paikkaa aika ajoin. Jos monta kertaa tekee samankaltaista juttua, ei välttämättä löydä tuoretta näkökulmaa. Eino J. Honkanen sanoi, että kahdessa vuodessa ehtii kirjoittamaan kaiken sanottavansa, sen jälkeen alkaa toistaminen. Viimeisessä työjaksossa kirjojen kanssa kuvittelin pääseväni vähän rauhallisempaan ja pitkäjänteisempään elämään, mutta omat haasteensa siinäkin oli. Kauimpana unelmatyöstä koin painotarjousten ja kannattavuuksien laskemisen.

Pesti Uudessa Tiessä oli yhdessä vaiheessa vähällä katketakin erään vaikutusvaltaiselta taholta taholta tulleen palautekirjeen jälkeen. Uusi työpaikkakin oli jo suullisesti sovittu. Kun kerroin asiasta päätoimittajalle, suuret kyyneleet vierähtivät hänen poskilleen ja hän pyysi, että olisin ainakin siihen saakka kunnes hän jäisi eläkkeelle. Kyyneleitä on vaikea vastustaa, joten olin siihen saakka ja vielä pitkään sen jälkeenkin.

Tekniikka ei korvaa ihmiskontakteja

Nuorten rohkeus, avoimuus, kielitaito ja tekniikan haltuunotto on ihailtavaa. He ovat monissa asioissa paljon kehittyneempiä kuin me samanikäisinä. Heillä on oikea suhde materiaan ja luontoon.
Internet ja älypuhelin ei kuitenkaan korvaa ihmisten tapaamista lehtityössäkään. Juttureissu oman alueen ulkopuolelle on antoisaa. Kannattaa tutustua erilaisiin ihmisiin eri ammateissa ja elämän olosuhteissa ja heidän kysymyksiinsä. Vierailu lähetyskentälle on erityisen avartavaa. Kannattaa myös tutustua siihen työhön mitä seurakunnassa tehdään, voi olla että yllättyy.

Eino J. Honkanen sanoi, että jokainen sukupolvi on sokea omille virheilleen, seuraava polvi yrittää niitä korjata, mutta tekee huomaamattaan toisenlaisia virheitä. Virheiden pelossa ei silti kannata jättää asioita tekemättä.
Omat virheeni ovat olleet tärkeitä siinä, että ne ovat auttaneet kaltaistani pikkufariseusta tulemaan armoa tarvitsevaksi syntiseksi. Se kai on Jumalan kasvatussuunnitelmakin. Vajavaisuutemme ei kuitenkaan estä hänen työtään.”