Sukupuolittuneen väkivallan uhrit

8. maaliskuuta vietettiin jälleen kansainvälistä naistenpäivää. Tasan vuosi sitten vietin sitä Kyproksella. Olin mukana suunnittelemassa YK:n kehitysohjelman (UNDP) järjestämää naisten filmiviikkoa, jonka aikana esitettiin lukuisia naisten oikeuksiin ja naisiin kohdistuvaan väkivaltaan liittyviä elokuvia. Moni elokuva puhutteli, järkytti, pysäytti. Syynä ei ollut niinkään elokuvat itsessään vaan tietoisuus siitä, että eloku­vien tapahtumat olivat ja ovat arkipäivää miljoonille naisille ympäri maailmaa.

Nyt olen Suomessa, mutta väkivalta ei ole jäänyt mihinkään. Ei elokuvissa eikä todellisessa elämässä. Kyproksella kuvittelin ihmiskaupan uhreja auttaessani olevani naisiin kohdistuvan väkivallan syvimmässä saarekkeessa, mutta todellisuus on iskenyt lujaa silmille myös kotimaassa. Vastaanottokeskuksissa ja turvataloissa, mutta ennen kaikkea myös ihan tavallisten suomalaisten ihmisten ja perheiden keskellä. Kristittyjen perheiden keskellä.

FRA:n (European Fundamental Rights Agency) vuoden 2014 raportin mukaan Suomi on yksi niistä kolmesta EU maasta, joissa nykyisen tai entisen kumppanin tekemää fyysistä ja/tai seksuaalista väkivaltaa kokeneiden naisten osuus on korkein, 30 prosenttia. Suomen edellä ovat ainoastaan Tanska ja Latvia, joissa molemmissa osuus on 32 prosenttia. Seksuaalista häirintää oli puolestaan suomalaisista naisista kokenut 71 prosenttia. Tämä on yksi korkeimmista osuuksista EU:n jäsenvaltioissa. Suomi on myös niiden neljän EU-jäsenvaltion joukossa, joissa naiset ovat kokeneet eniten ei-toivottua koskettelua, halailua tai suutelua täytettyään viisitoista vuotta.

Yli 60 prosenttia suomalaisista naisista kokeekin naisiin kohdistuvan väkivallan olevan varsin yleistä Suomessa. Ei siis ole yllätys, että esimerkiksi Amnestyn tuore vuosiraportti arvostelee Suomea riittämättömistä toimista naisiin kohdistuvan väkivallan vastaisessa työssä. Vaikka Suomessa astui elokuussa voimaan naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan vastainen Istanbulin sopimus, ovat monet sopimuksen vaatimista konkreettisista toimista yhä toteuttamatta. Suomessa ei ole esimerkiksi riittävästi turvakoteja tai ympärivuorokautista auttavaa puhelinta väkivallan uhreille.

Onko kirkoissamme ja seurakunnissamme tarpeeksi avointa keskustelua naisiin kohdistuvasta väki­vallasta?

Tekisi mieli arvostella meitä Suomen kristittyjä. Onko kirkoissamme ja seurakunnissamme tarpeeksi avointa keskustelua naisiin kohdistuvasta väkivallasta? Puhummeko siitä kontrolloimisesta, alistamisesta, uhkailusta, hakkaamisesta tai raiskaamisesta, jota tapahtuu kristittyjen perheiden keskuudessa? Entä olemmeko kirkkona valmiita auttamaan niitä naisia ja tyttöjä, jotka joutuvat yhteiskunnassamme tai kristillisissä yhteisöissä sukupuolittuneen väkivallan uhreiksi?

Jeesuksen antama esimerkki naisten arvosta ja naisten kohtelusta kertoo mielestäni kaiken oleellisen. Jeesus kohteli naisia aina arvokkaina, Jumalalle tärkeinä henkilöinä, ja haastoi oman aikansa kulttuuriset käsitykset naisten oikeuksista. Pystymmekö me kristittyinä samaan? Tai pystyvätkö kristityt miehet seuraamaan sitä efesolaiskirjeen ohjetta, jonka Paavali antaa erityisesti miehille. ”Miehet, rakastakaa vaimoanne niin kuin Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi henkensä sen puolesta”. (Ef. 5:25)

Naisiin kohdistuvan väkivallan vähenemiselle tai loppumiselle olisi lopulta löydettävissä varsin yksinkertainen resepti: Jeesuksen tavoin naisia kunnioittavat ja rakastavat miehet.