Rasismia ja hylkäämistä kokenut Etni valloitti katsojat The Voice of Finlandissa
Musiikki auttaa purkamaan tunteita ja saa aikaan eheytymistä, Etni Khan kuvailee.
Etni Khan toivoo, että The Voice of Finlandin kautta avautuisi uutta musiikin saralla. – Kaikenlaista yhteistyötä on suunnitteilla, ja mielellään otan sitä myös vastaan. KUVA: Sanna Voimanen
”Ei kiitos”, vastasi Etni Khan, kun ystävät yllyttivät häntä hakemaan The Voice of Finland -laulukilpailuun. Finaaliin vienyt seikkailu oli vähällä jäädä lahjakkaalta solistilta kokematta. Lopulta hänet kuitenkin houkuteltiin ohjelman baarissa pidettyyn karaokehakuun. Karaokelistalta löytyi yllättäen yksi suosikkikappaleista: His eye is on the sparrow. Laulu kuvaa sitä, miten Jumala katselee meitä ja on kanssamme.
– Päätin, että mennään tällä Jeesus-biisillä. Jos se ei miellytä, sitten ei. Enkä olisi uskonut sen miellyttävän niin paljon, että päädyn finaaliin asti, Etni hämmästelee. Hän sijoittui äskettäin kilpailussa neljänneksi.
Nainen ei arkaile laulaa omasta Vapahtajastaan, joka rakastaa häntä sellaisena kuin hän on. Usko on kuulunut erottamattomasti hänen elämäänsä siitä asti, kun lähetystyöntekijä adoptoi hänet Pakistanista.
Uusi nimi ja uusi koti
Jouluaattona pakistanilaisperheeseen syntyi kahdeksas lapsi. Vanhemmat työskentelivät kadunlakaisijoina ja koulun siivoojina. Äiti oli väsynyt raskaaseen elämään. Hän antoi joululahjansa pois, vain kahden päivän ikäisenä.
Kokenut lähetystyöntekijä alkoi etsiä vauvalle uusia vanhempia, onnistumatta siinä. Hän päätti tehdä epätyypillisen ratkaisun ja adoptoi tytön yksin. Taitelijanimellä esiintyvä Etni Khan sai silloin uuden kodin ja uuden nimen.
Pian hänen seuranaan oli myös uusi isä, kun adoptioäiti löysi rakkauden. Etni oli ehtinyt jo kiintyä mieheen – ja sitten tämä menehtyi.
– Olin viisivuotias ja menettänyt isän jo kahdesti, hän kertoo.
Erivärinen silmätikku
Pikkukaupungissa Orivedellä pakistanilaiset piirteet herättivät huomiota ja houkuttelivat kiusaajia. Tyttöä pilkattiin julmasti esimerkiksi neekerihuoraksi ja Laku-Liisaksi. Elettiin 1990-luvun taitetta, jolloin pakolaisia alkoi saapua Suomeen ja rasismi nosti päätään.
– Sinä aikana kasvaminen oli loukkaavaa, mutta minulla on ollut onneksi aina paksu nahka ja hyvä huumorintaju. Olen ollut valmis sanomaan vastaan kiusaajille.
Rasismi ei siksi aiheuttanutkaan huonommuuden kokemusta.
– Olen ylpeä etnisyydestäni ja pitänyt itseäni kauniina.
Myöhemmin matkustellessaan ja asuessaan ulkomailla Etni on saanut myös korjaavia kokemuksia. Toljottavia silmiä ei kohtaa esimerkiksi Englannissa, vaan voi tuntea olevansa kuin kala vedessä.
– Me olemme kaikki Jumalan lapsia ja voimme rikastuttaa toisiamme kulttuurillisilla eroilla. Samalla jokaista kulttuuria tulee kunnioittaa, hän ajattelee.
Ihonvärin ei pitäisi koskaan tulla ystävyyden esteeksi tai olla syy tuomitsemiseen.
– Tutustu ihmiseen ensin, Etni rohkaisee.
– Ymmärrän hyvin erilaisuuden pelon, mutta eivät kaikki maahanmuuttajat tai ulkomaalaiset ole huonoja ihmisiä – eivätkä kaikki suomalaiset hyviä. Eikä se, pitääkö jostakusta, ole rotukysymys.
Hylätty sai perheensä takaisin
Etni Khan menetti biologisen perheensä, mutta sai sen lopulta myös takaisin. Jo silloin kun hän oli vauva, parikymppinen sisko muutti mukana Suomeen. Siskon kautta muitakin sisaruksia rantautui vuosien aikana maahan – ja viimein vanhemmat, 13 vuotta sitten. Yhteyttä oli pidetty jo aiemminkin.
Vuosikymmenten isättömyyden jälkeen isän saaminen elämään oli ihanaa. Vaikka heillä oli kielimuuri, sanattomin viestin isä osoitti välittämistä: piti kädestä kiinni, hymyili, antoi halauksia.
Yhdessäolo oli kuitenkin ohikiitävää – isä kuoli muutama vuosi sitten. Vasta kuoleman jälkeen Etnin ja hänen pakistanilaisen äitinsä välit kohentuivat ja tytär pääsi irti kaunastaan.
– Äiti oli siihen asti tuntunut kylmäkiskoiselta. Aloin kuitenkin vähitellen ymmärtää häntä enemmän. Ei tämä kaikki ole ollut helppoa hänellekään.
Biologinen perhe ei pysty täysin käsittämään, millaiseen kahden kulttuuriin kuiluun Etni on pudonnut. Eikä sitä, miten hylkääminen on vaikuttanut hänen elämäänsä. Etni onkin käynyt läpi kokemuksiaan terapiassa.
– Vaikka olen ulospäinsuuntautunut ilmeilijä, sisälläni on myös herkkä ihminen. Olen oppinut hyväksymään itseni sellaisena kuin olen. Matka itseen on pitkä, en tiedä, loppuuko se koskaan.
Kuin istuisi isän syliin
Kodissaan Orivedellä Etni Khanilla on yksi erityislaatuinen nojatuoli. Siihen istuessaan hän usein ajattelee istuvansa isän syliin.
– Jumala on Isä, minulla ei ole muuta isää.
Vaikka vuosien varrella epäilykset ovat välillä vallanneet mielen, koskaan hän ei ole luopunut Jumalasta. Kolmekymppisenä tapahtui viimeinen läpimurto.
Siihen nojatuoliin istuessaan hän usein ajattelee istuvansa isän syliin. – Jumala on Isä, minulla ei ole muuta isää.
– Sain selittämättömän Pyhän Hengen kosketuksen ja ymmärsin, että hän on todellinen. Saan Pyhältä Hengeltä riemua ja lohtua. Sitä voi olla vaikea käsittää, jos ei ole kokenut samaa itse. Suosittelenkin kaikille: pyytäkää niin teille annetaan.
Kolmiyhteinen Jumala tuo turvan, ja samalla hän kasvattaa.
– Joka päivä teen väärin, mutta aina hän antaa anteeksi. Hän määrittelee paljon sitä, mitä olen, Etni pohtii.
Musiikissa saa kuulua ilo
Kipu on synnyttänyt paljon musiikkia ja lyriikoita Etnin elämässä. Musiikki auttaa purkamaan tunteita ja saa aikaan eheytymistä, sekä paljon iloa.
– Saan tuottaa laulamalla ihmisille hyvää mieltä. Ylistän myös sitä musiikin lahjaa, jonka olen saanut Jumalalta.
Jo kolmevuotiaana pianon ääreen istunut laulaja on rakastanut aina juurevaa gospelia. Hengellisen musiikin ei hänen mielestään tarvitse olla vain harrasta, vaan saa svengata ja nauraa. The Voice of Finlandissa Etnin rempseä ja iloinen tyyli oli tervetullutta, vaikka kaikkia ei voikaan miellyttää.
– Näillä kilometreillä ei voi olla muuta kuin mitä on, Etni tietää.
Piditkö artikkelista? Saat lisää mielenkiintoisia juttuja tilaamalla Uuden Tien verkkolehden tästä. Jaa artikkeli myös sosiaalisessa mediassa.
Tutustu myös visioomme alla olevan videon kautta:
