Tahdotko vieläkin?

Elämä muuttui peruuttamattomasti ja kertaheitolla syksyllä vuonna 1993, kun Raija Kekäläisen nyt jo edesmennyt mies Antero sai ensimmäisen aivoinfarktinsa.

–  Mieheni kävi kesäpaikallamme saunasta uimassa lammessa. Kun häntä ei alkanut kuulua, menin katsomaan. Ihmettelin, miksi hänen on niin vaikeaa nousta laiturille. Käsi ei noussut ja kävely ontui. Emme ymmärtäneet, että kysymys oli aivoinfarktin jälkeisistä oireista.

Seuraavana päivänä pariskunta kävi sienimetsällä ja ihmetteli miehen ontuvuutta. Maanantaina työpaikan johtaja passitti miehen tutkimuksiin, minkä jälkeen hän jäi suoraan sairaslomalle.

Infarktit uusiutuivat loppusyksyn aikana yhteensä neljä kertaa, joista laaja-alaisin aivorungon infarkti oli lokakuussa.

– Kun kahdentoista vuorokauden kooman jälkeen mies heräsi, kukaan ei tiennyt, millaista jälkeä viimeisin kohtaus oli tehnyt. Lääkärit eivät antaneet mitään ennustetta. Kävin päivittäin katsomassa häntä sairaalassa ja kyllähän itku tuli, kun mietti tilanteen vakavuutta.

– Kun selvisi, että kommunikointi, liikkuminen ja omatoiminen ruokailu olivat kadonneet, oli edessä shokkivaihe ja totuus, ettei elämä palaudu enää ennalleen.

Perheenisä ei pystynyt olemaan enää isä lapsilleen, joista nuorin oli seitsemänvuotias. Vanhimmat olivat jo lentämässä pois pesästä ja perustamassa perheitään. Perheen ja talouden sekä omakotitalon pyörittämisen vastuu siirtyivät Raijalle.

Neljä lasta ja anoppi

Raija ja Antero Kekäläinen tutustuivat toisiinsa helluntaiseurakunnan kuorossa. 1960-luvulla nuorisotoiminta oli aktiivista ja uskovaisten perheiden lapset kiersivät muiden nuorten mukana vapaa-ajallaan. Ystävyys muuttui vähitellen ihastukseksi ja seurusteluksi. Molemmat olivat muuttaneet maalta työn perässä Kuopioon, mies Tuusniemeltä, Raija Siilinjärven Kuuslahdesta. 18-vuotias nuori nainen oli harjoittelijana lastentarhassa ja kolme vuotta vanhempi Antero oli automiehenä.

Kun kahdentoista vuorokauden kooman jälkeen mies heräsi, kukaan ei tiennyt, millaista jälkeä viimeisin kohtaus oli tehnyt.

– Anterossa oli paljon samoja piirteitä kuin isässäni: hän oli ystävällinen ja vahva, työtätekevä ja maalla kasvanut. Jaoimme myös saman uskon.

Häät olivat Kuopiossa joulukuussa 1964. Raija kertoo nauraen, miten hääyö meni sukulaisten kuskaamiseen.

– Kuopio-Siilinjärvi-moottoritie oli juuri rakenteilla, ja me sitten kuljetimme Kuopiosta minun sukulaisiani Siilinjärvelle ja Tuusniemelle. Autoja ei silloin vielä omistettu, ja meillä oli lainassa miehen työpaikalta iso musta Rover, johon sulloutui sukulaiset ylilastina.

Vuosien kuluessa perhe asui Kuopiossa ja Siilinjärvellä. Heille syntyi ensin kaksi tytärtä ja sitten poika, myöhemmin vielä iltatähtenä tytär. Anteron äiti, Raijan anoppi, asui perheen kanssa yhteensä kuusitoista vuotta, ennen kuin muutti vanhuuden päivilleen omaan kotiin. Appiukkoaan Raija ei koskaan tavannut, koska tämä oli kuollut Äänislinnan tulipalossa syksyllä 1943. Antero oli asunut äitinsä kanssa koko lapsuutensa.

Sairaus muutti miestä ja avioliittoa

Avioliitto muuttui puolison sairastumisen myötä täydellisesti. Aivoinfarktien jälkeen mukavasta ja ystävällisesti miehestä tuli ajoittain mustasukkainen ja väkivaltainenkin. Raijasta tämä tuntui pahalta.

– Puhekyvytön mies tunsi varmastikin olonsa tuskaiseksi. Perheen päästä ja riskistä miehestä ei ollut avuksi tai hoitamaan omia asioitaan.

– Kun putoat tavallisesta arjesta johonkin tuntemattomaan, oli joka aamu koottava itsensä ja jaksettava eteenpäin. Kun huolet kasaantuivat, oli rauhoitettava itsensä, oli saatava unta, että voimat palautuisivat seuraavaan päivään.

Raija muistelee, miten neurologi kysyi kuntoutusosaston palaverissa, kun mietittiin miehelle sijoituspaikkaa: ”Tahdotko? Siis tahdotko ottaa miehen kotiin hoidettavaksi?”

– Siinä hetkessä päätin, että olin sanonut vihkivalassa, että myötä- ja vastamäessä. Tahdotko vieläkin? Vilkaisin puolisoni silmiin. Katseemme kohtasivat.

Tahto ei ollut muuttunut, vaikka Raija sanoo nyt, ettei tiennyt, jaksaisiko sitä elämää, mihin oli hyppäämässä.

– Tosi rakkaus ei ole fyysistä tai romanttista, se on kaiken hyväksymistä, mitä on, mitä on ollut ja mitä tulee olemaan. Elämässä tulee paljon tienhaaroja ja risteyksiä, joissa kysytään, tahdotko.

Tukea ystävistä ja vertaistuesta

– Sairaus oli muutokseen sopeutumista, omista tarpeistaan luopumista. Piti antaa tilaa nöyryyteen ja palvelemiseen. Ilman vastapalveluksia tai –rakkautta, Raija Kekäläinen kuvailee arkea miehensä omaishoitajana.

Normaalin aviovaimon tehtävä muuttui auttajaksi ja hoitajaksi.

Antero oli vasta 52-vuotias, joten hänelle kuuluivat erilaiset kuntoutukset. Perhe sai kunnan avustajan huolehtimaan miehestä päivisin, kun Raija oli töissä lastenhoitajana. Osa-aikatyö oli henkisesti ja taloudellisesti Raijalle tärkeää. Vertaistukea ja tietoa hän haki kaikista mahdollisista paikoista. Pariskuntana he kävivät muun muassa sopeutumisvalmennukset ja seurakunnan leirit. Omaishoitajien ja aivohalvausliiton toiminnasta sai tukea ja ystäviä.

Raija muistaa, miten oli henkisesti raskasta kuunnella muiden neuvoja. Toisten arvostelua, miten pitäisi elää.

– Miten helppoa on sanoa toiselle, miten pitäisi toimia, vaikka ei tiedä, mitä kaikkea elämä pitää sisällään. ”Laita mies hoitokotiin.” ”Elä itse elämääsi.” Voivoteltiin tilannettamme. Miksi ei kuitenkaan tultu auttamaan, jos tilanne oli niin huono?

Onneksi oli myös ystäviä, jotka olivat tukena. Raija pääsi joskus kauppaan ja sanottiin, että ”elä piä kiirettä”.

Rakkaus kantoi. Raijalla ja Anterolla oli ollut hyvä ja läheinen avioliitto. Vajaa kymmenen vuotta ennen puolison sairastumista, he olivat muuttaneet ihanaan, lähes uuteen taloon ja saaneet Raijan ollessa jo 42-vuotias vielä tyttären. Elämässä oli ollut paljon rikkautta ja rakkautta neljän lapsen myötä. Raija kokee, että hyvän avioliiton pohjalta hän myös saattoi ottaa omaishoitajuuden vastaan.

Kun piti opetella itkemään

Raija Kekäläinen kokee tehneensä surutyötä koko omaishoitajuuden ajan, yli kaksikymmentä vuotta. Kun mies kuoli lyhyen saattohoidon jälkeen ja tuhkat oli ripoteltu hänen kotipaikkansa läheisyyteen, oli olo huojentunut. Alkoi irrottautuminen.

– Mieheni kuoleman jälkeen lähdin opettelemaan oman elämäni elämistä. En alkanut säästellä hänen vaatteitaan tai elää entisessä.

Miten helppoa on sanoa toiselle, miten pitäisi toimia, vaikka ei tiedä, mitä kaikkea elämä pitää sisällään. ”Laita mies hoitokotiin.” ”Elä itse elämääsi.” Voivoteltiin tilannettamme. Miksi ei kuitenkaan tultu auttamaan, jos tilanne oli niin huono?

Ensimmäisen vuoden aikana Raija opetteli itkemään. Ensin hän itki sitä, ettei osannut itkeä eikä jaksanut ilmaista surua. Sitten Jumala kohtasi hänet, itkemään opettelevan, ja surunkyyneleet alkoivat vähitellen virrata.

Raija kertoo, miten heräsi kuukauden parin aikana aina aamuyöllä rukoilemaan. Oma tila oli ahdistava, ja hän huusi apua Jumalalta.

– Kyyneleet löytyivät, suru sai muotonsa. Tunsin, miten paloja lähti sydämestä, pieniä itkun palasia. Sydämen taakka keveni.

Terapiassa Raija sai apua. Hän sai huolehtia nyt itsestään ja laittaa oman jaksamisensa etusijalle.

Jokaiselle päivälle omat voimat

Raija Kekäläinen pohtii, miten hengellinen elämä ja yhteys ovat myös sairastuneelle tärkeitä. Yhdessä he kuuntelivat radiosta jumalanpalvelukset ja hengellistä ohjelmaa. Toisinaan he kävivät myös seurakunnassa.

– Seurakunnan tilaisuuksissa mieheni pyysi aina esirukousta. Kotimatkalla hän muuttui aggressiiviseksi ja tulkitsin sen niin, että hän oli vihainen, ettei rukouksista huolimatta Jumala parantanut häntä.

– Itsekin rukoilin, kun kävimme yhdessä esirukoiltavana. Odotin Jumalan vastausta. Rukoukseni parantumisesta kuitenkin muuttui, kun mitään selkeää ei tapahtunut. Hyväksyin sairauden. Kiitin Jumalaa voimasta, jonka hän lahjoitti tämän päivän matkalle. Tänään koen sitä samaa. Israelilaisetkin saivat erämaassa eväät jokaiselle päivälle. Se on riittävä, enempää emme tarvitse.

– Luotan, että huominen tuo omat ilonsa ja murheensa ja Isä kantaa lapsensa. Syli on turvallinen, kun omat voimat on kulutettu loppuun.

Piditkö artikkelista? Saat lisää mielenkiintoisia juttuja tilaamalla Uuden Tien verkkolehden tästä. Jaa artikkeli myös sosiaalisessa mediassa.

Tutustu myös visioomme alla olevan videon kautta: