Viihdetaiteilija Joel Hallikainen – isättömänä kasvanut poika löysi Isän

Joel Hallikaiselle musiikki on tapa käsitellä tunteita, elämää ja sen kaikkia sävyjä. – Olen sinut näiden kuuden kielen kanssa. Niiden lisäksi tarvitaan sävelet ja sanat, jotka koskettavat ihmisiä, hän sanoo. KUVA: MIKAEL RYDENFELT

Nuori mies janosi menestystä ja hyväksyntää. Ne saatuaan miehen sydän olikin tyhjä. Nyt pilvenpiirtäjän kokoinen aukko on täynnä rakkautta.

Laivalevyseppä. Taikuri Telmus. Suomen parhaiten pukeutuva mies. Yksi Suomen tunnetuimpia viihdeartisteja. Tätä kaikkea on Joel Hallikainen. Hänen vuonna 1992 julkaistu levynsä Joel Hallikainen on Suomen viidenneksi eniten myyty albumi kautta aikojen. Levyn Kuurankukka-kappale nosti miehen pop- ja iskelmämusiikin kartalle. Minkälainen mies löytyy promokuvien takaa?

Eksyksissä omassa elämässä

Joel Hallikainen syntyi nuoren äidin ja isän esikoiseksi, mutta vanhempien tiet erkanivat jo ennen pojan syntymää. Lapsuutta väritti isäpuolen alkoholinkäyttö. 13-vuotiaana Joel meni Pelastusarmeijan tilaisuuteen, jossa hänen puolestaan rukoiltiin. Sieltä hän sai lainakitaran. Myöhemmin teini-iässä poika perusti bändin kavereittensa kanssa. Rokkarielämään kuului myös runsas alkoholinkäyttö. Se, mitä nuorukainen oli halveksinut isäpuolen elämässä, tuli pikkuhiljaa tavaksi hänen omassa elämässään.

2000-luvun alkupuolella Joel Hallikainen koki olevansa ”eksyksissä omassa elämässään”. Hän oli saanut vaimon ja viisi lasta, saavuttanut loistavan uran ja merkittäviä tunnustuksia; emmat, venlat ja telvikset.

– Samaan aikaan sydämessäni oli pilvenpiirtäjän kokoinen tyhjä paikka. Aloin uupua ja säätelin jaksamistani ja mielialojani alkoholilla. Mikään ei tuntunut miltään. Minusta tuli kaappijuoppo. Kierteen syvetessä pelkäsin paljastuvani, hän kertoo.

Uskon polulle kipujen kautta

Vuonna 2004 mies kävi läpi elämäänsä kotisaunan lauteilla. Takana olivat kaksikymmentä vuotta laulajanuraa ja kiireistä perhe-elämää. Uupumus raastoi sisintä, ja se tuli ulos itkuna.

– Minulla oli tuolloin lähes ateistinen maailmankuva. Siinä lauteilla kuitenkin laitoin kädet ristiin ja sanoin: ”Jos sä Jumala oot olemassa, niin anna itsestäsi joku merkki.”

Tuolla hetkellä ei tapahtunut mitään, ja kaikki jatkui ulkonaisesti kuten ennenkin, mutta sitten laulaja-lauluntekijä tarttui Raamattuun, ja rakkautta janoava sydän aukesi Uuden testamentin Ensimmäisen korinttilaiskirjeen äärellä. Kolmannessatoista luvussa luetellaan Jumalan rakkauden ominaisuuksia. Tekstin sanoma on Joelista kuin Jumalan luonnekartta. Siinä Jumala sanoo: ”Tällainen olen, tästä voit lukea sen.”

Aloin uupua ja säätelin jaksamistani ja mielialojani alkoholilla. Minusta tuli kaappijuoppo. Kierteen syvetessä pelkäsin paljastuvani.

– Hengellinen etsintäni oli kuin kuja, joka päättyi muuriin. Muurissa luki: ”Jumala on rakkaus”, Joel kuvailee ja mainitsee, että hänen ensimmäinen hengellinen levynsä Rakkautta etsimässä (Suomen Sävel, 2004) syntyi tästä etsinnästä.

Löydöstä alkoi sisäisten oivallusten sarja tai oikeastaan vyöry.

– Enää minun ei tarvinnut kysyä, onko Jumala olemassa, vaan aloin rukoilla: ”Mistä Jumala sinut tänään löydän?”

Isä-Jumala tuntui etäiseltä

Joel Hallikainen kohtasi seurakunnan tilaisuudessa tasapainoisia ja fiksuja iäkkäitä miehiä. Hän alkoi toivoa olevansa vanhana tapaamiensa ikämiesten kaltainen.

Tässä miesporukassa Joel on pysynyt vuosien ajan. Vaikeaa on ollut oppia luottamaan Jumalaan isänä, kun omaa isäsuhdetta ei ollut koskaan ollut.

– Tiesin, että isä on olemassa, mutta hän oli aina loistanut poissaolollaan. Minulla oli sydämessäni isän muotoinen tunnistamaton, tyhjä paikka. Tästä kivusta syntyi laulu ”Isä tule vastaan!”, hän kertoo.

Joel uskoo, että isättömyys vie ihmisiä rakkaudettomuuteen. Kohtaamatta jäänyt isän nälkä kapseloituu kylmänä kitkeryytenä sisimpään. Kun miehestä tuli ensi kertaa isä 33 vuotta sitten, hän koki voimakasta tarvetta kohdata oma isänsä.

– Sain tavata isäni, kun esikoisemme syntyi. Seuraavan kerran kohtasin hänet, kun olin jo viiden lapsen isä ja viihdetaivaan tähti. Olin esiintymässä tuhatlukuiselle yleisölle lavatansseissa, kun tunnistin isäni kasvot salissa. Ymmärsin, että hänellä oli minulle ­asiaa. Tauolla pyysin hänet takahuoneeseen. Isäni sanoi minulle lähes kuiskaten: ”Voitko antaa anteeksi?”, Joel muistelee koskettavaa kohtaamista.

Näin pojan ja isän välille syntyi ensi kertaa yhteys, jossa kohdattiin tunnetasolla.

Sovinto isän kanssa

Uskon polku on ihmeellinen. Sillä polulla tehdään ehjiä tarinoita, Joel Hallikainen tietää.

Isän tapaamisesta oli kulunut useita vuosia. Sitten Joel oli laulamassa kirkossa miestenillassa, jossa hän myös kertoi aiemmasta kohtaamisestaan isänsä kanssa. Hämärässä salissa nousi ylös mies, joka lähti kävelemään kohti alttaria. Joel tajusi, että siinä on hänen isänsä. Kolmensadan miehen edessä isä sanoi: ”Minä olen se mies, josta Joel puhuu. Voitteko te antaa anteeksi?” Pappikin pyyhki kyyneliä silmistään, eikä salissa ollut ainuttakaan kuivaa silmää.

– Siinä me, isä ja poika, kaksi Jumalan lasta halasimme toisiamme, Joel kertoo.

Joel ajattelee, että anteeksianto on tapahtuneen hyväksymistä. Menetettyjä asioita se ei tuo takaisin, mutta anteeksipyytäminen ja -antaminen auttavat näkemään oman itsensä ja toisen ihmisen oikein. Se on myös vastuunottamista omista teoistaan sekä oman itsenäisyytensä ja arvokkuutensa löytämistä. Anteeksianto piirtää ihmisyytemme rajat oikean muotoisiksi.

Isän elämäntarinaan tutustuminen on auttanut ymmärtämään omaakin tarinaa.

– Monien muiden ikäistensä lailla isä vietti lapsuutensa sodan varjossa ja tuli sen runtelemaksi, Joel sanoo.

Joel uskoo, että pettymykset ja niiden tuoma henkinen kipu ja särky elämässä voivat olla arvokasta pääomaa.

– Kukaan ei saa pelkkää sankaritarinaa. Jumala antaa jokaiselle myös kipuja. Oman tarinani kautta haluan rohkaista muitakin. Rakkaus kantaa ja kaikella on tarkoituksensa, hän päättää.