Kulttuuri on hävitty ja länsimaiden rappio käynnissä – miten tästä eteenpäin?

Jos Yhdysvaltojen konservatiivikristittyjen parissa on yhdestä kirjasta kohistu kevään aikana, se on kulttuurikriitikko ja bloggari Rod Dreherin Benedict Option (Sentinel, 2017). Kirja oli muun muassa maaliskuussa Christianity Today -lehden kannessa ja lehden sivuilla oli Dreherin kirjoitus aiheesta, jota neljä evankelikaalista vaikuttajaa arvioi.

Kaikki silmäätekevät konservatiiviset ja sekulaaritkin julkaisut (kuten First Things, The Atlantic, NY Times, National Review, The Gospel Coalition) ja vaikuttajat (kuten R. R. Reno, Al Mohler, Don Carson) ovat puhuneet kirjan etu- ja takaperin puhki. Dreher The American Conservative -lehden blogissaan puolestaan kommentoi miltei jokaista arviota, oikoo mahdollisia väärinkäsityksiä ja vastaa epäreiluihin, kirjaa lukemattomiin kritiikkeihin lyömällä lujaa vastapalloon, mikä vain lisää tuulta somekohun purjeisiin. Bitit virtaavat, twiitit laulavat ja Amazon kiittää.

Mistä kirjasta sitten on kyse? Lyhyesti sanottuna se on villin vaalivuoden 2016 aikana kirjoitettu pessimistinen kulttuurianalyysi, jossa Dreher luotaa ennen kaikkea amerikkalaisen, mutta myös ylipäänsä läntisen kristillisyyden tilaa. Samalla kirja on myös konkreettinen toimintaohje sille, miten kristityt selviävät tulevasta ”uudesta pimeästä keskiajasta” – jonka Dreher filosofi Alasdair MacIntyrea lainaten ennustaa tulevan – elinvoimaisina yhteisöinä eivätkä sulaudu ympäröivään pakanallistuvaan ja taantuvaan kulttuuriin. Konservatiivisten kristittyjen tulisi perustaa benediktiiniläisluostarin ohjesäännön mukaisia yhteisöjä, jotka alkuperäisen, Länsi-Rooman tuhosta selvinneen luostariliikkeen tavoin säilyttäisivät kristillisen elämäntavan läpi meitä kohtaavan historiallisen myllerryksen.

Miksi sitten tällaista sulautumista ylipäänsä pitäisi nyt pelätä? Eivätkö varsinkin amerikkalaiset konservatiivit ole jo aivan tarpeeksi kaivautuneet omiin bunkkereihinsa (radikaalit survivalistit jopa varsin konkreettisesti) ja eikö poliittinen vastakkainasettelu ole jo aivan tarpeeksi poleemista? Pitääkö tällaista osapuilleen sisällissodan kynnykselle johtavaa kehitystä vielä vahvistaa? Tämä on ollut monien liberaalien kritiikki.

Eivätkö varsinkin amerikkalaiset konservatiivit ole jo aivan tarpeeksi kaivautuneet omiin bunkkereihinsa?

Tämä ei ainakaan ole Dreherin tarkoitus (eri asia, johtaisivatko hänen ehdottamansa toimet siihen). Ensinnäkin, hän itse asiassa korostaa luvussa 4 sitä, että perinteinen kristillisen oikeiston harjoittama politiikka tarvitsee radikaalin uudelleensuuntaamisen. Se on menneisyydessä nojannut ”moraalisen enemmistön” eetokseen, joka on nyt jo tilastojenkin valossa ohitettua aikaa. ”Uusi normaali” on nixonilaisen ”hiljaisen enemmistön” maailman vastakohta. Siksi tärkein, miltei ainoa poliittinen fokus konservatiivikristityille tulee olla uskonnonvapauden turvaaminen. Kaikki muut tavoitteet vaikkapa marksilaisen seksuaalivallankumouksen vaikutusten torjumisessa tulee alistaa uskonnonvapaudelle.

Poliittinen uudelleensuuntautuminen tapahtuu kuitenkin jokseenkin itsestään, jos ”Benedictuksen vaihtoehto” toteutetaan, eikä ole siksi kirjan keskiössä. Keskittyminen politiikkaan on kaiken lisäksi vain peittänyt silmiä laajemmalta ja syvempään juurtuneelta ongelmalta ja sitonut yhdysvaltalaiset konservatiivikristityt amerikkalaiseen kulttuuriin odottamattomilla tavoilla, jotka ovat uponneet syvälle varsinkin nuorten ajatusmaailmaan. Dreherin mukaan amerikkalaiset kristityt nuoret ovat muiden mukana muun muassa täysin nielaisseet konsumerismin eli ajatuksen kaupallisesta, omaa nautintoa etsivästä kulutuksesta itsestäänselvänä ja hyväksyttävänä osana elämäänsä. Kulutusvimmainen asenne on täysin vastakkainen kristilliselle etiikalle, jonka ytimessä on toisen hyvän asettaminen oman edelle. Ei olekaan vaikea nähdä konsumerismia joidenkin ihmisen arvokkuutta alentavien ilmiöiden, kuten pornografian yleistymisen takana.

Toinen kristityn nuorison ajattelun rappiota ilmentävä ilmiö on Dreherin usein lainaaman sosiologi Christian Smithin sanoittama ”moralistinen terapeuttinen deismi”. Sen mukaan Jumalan tehtävä kristityn elämässä on edistää hänen onnellisuuttaan, kasvattaa itsetuntoa, tukea vastoinkäymisissä ja antaa hyvän elämän ohjeita. Sen tunnuslauseena voisi olla esimerkiksi ”tule parhaaksi versioksi itsestäsi”, kuten Joel Osteen tai yhtä hyvin Oprah Winfrey voisivat julistaa. Jumalan paikka on pilven reunalla, valmiudessa osallistua elämäämme vain kutsusta. Kristityn tehtävä on ottaa ilo irti hyvästä palvelusta ja reklamoida huonosta.

Tällaisen teologisen individualismin hyväksyminen on sen julistamista, ”että Jumala ei ehkä ole vielä kuollut, mutta kuitenkin jo saattohoidossa” (s. 45). Poissa on turhan alkukantainen Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala, poissa on ristin häpeä, verinen syntien sovitus ja aikojen lopun jako pelastuneisiin ja kadotettuihin. Terapeuttinen deistinen moralismi tietenkin istuu mainiosti sellaiseen pyhityskristillisyyteen tai menestysteologiaan, jossa lunastuksella ja anteeksiannolla on ainoastaan pistemäinen rooli sillä elämän hetkellä, kun ihmisestä uskoontulossa tulee kristitty.

Mitä on Benedictuksen vaihtoehto käytännössä?

Dreher yrittää tiivistetysti sanoa, että kristillisen kirkon tulee alkaa olla jälleen kirkko.

Siksi vastalääkkeenä esimerkiksi teologiselle individualismille on kirkon historialliseen perustaan perehtyminen: Raamattu, kirkkoisät, keskiajan ja reformaation suuruudet tulee nostaa seurakuntien opetuksessa keskiöön, koska ”barbaarit ovat ihmisiä ilman historiallista muistia”, maalailee Dreher. Liturgista jumalanpalvelusta tulee suosia populaarikulttuurin kopioimisen sijaan. Kristityt lapset ja nuoret tulee opettaa olemaan se linkki sukupolvien ketjussa, joka välittää kristillisen uskon eteenpäin. Jos he eivät välitä sitä, kristinusko lännessä katoaa, kukaties lopullisesti. Mikään määrä evankeliointia ei kykene korvaamaan omien lasten sukupolven menettämistä.

Vastalääkkeenä julkisen koulujärjestelmän ideologisoitumiselle (joka on Amerikassa paikoin paljon pidemmällä kuin Suomessa) ja pelkkään hyötyyn tähtäävälle koulutukselle on perustaa klassisia kristillisiä kouluja, joiden tarkoitus on kasvattaa oppilaaseen kristityn mielenlaatu. Vastalääkkeenä yhteiskunnassa yleiselle yksilöä palvovalle nautinnontavoittelulle on perustaa konkreettisia yhteisöjä – ”kristillisiä kyliä” –, joissa klassiset epäitsekkäät hyveet saavat kukoistaa. Vastalääkkeenä ajan virrassa ajelehtimiselle ja henkilökohtaisen rukouselämän kuivumiselle Dreher esittää kodin muuttamista ”luostariksi”, netin ja varsinkin älypuhelimen käytön rajoittamista, kirjojen lukemista ja ystäväperheiden siteiden luomista. Vastalääkkeenä kristittyjen työelämän kasvavalle syrjinnälle tulee luoda kristittyjen yrittäjien verkostoja, ja ostaa solidaarisuuden hengessä tuotteita kristityltä yrittäjältä, vaikka se maksaisi enemmän.

Barbaarit ovat ihmisiä ilman historiallista muistia.

Toisin kuin monet kriitikot ovat usein kirjaa lukematta väittäneet, sen ytimessä ei ole, että paha ulkomaailma yrittää tietoisesti lopettaa kristinuskon lännessä. Sen sijaan kristityt ovat tekemässä tätä paraikaa itse, ellei mikään muutu.

Nimittäin kaikkien näiden vastalääkkeiden tarkoitus on mahdollistaa kristittyjen toiminta yhteisöinä, jotka arkin tavoin onnistuvat pitämään tulevan tulvan tyrskyt ulkopuolella. Samalla niiden on tarkoitus kuitenkin olla evankelioivia, mutta ”etsijäystävällisen” yhteisön sijaan ”löytäjäystävällisiä”: niissä ei vesitetä kristillisen sanoman kokonaisvaltaisuutta vaikkapa kaanaankielestä tyhjennetyllä sanastolla, vaan melkein kirjaimellisesti esitetään kokonainen uusi maailma, vähintäänkin uusi ja ylivertainen ikkuna katsoa maailmaa.

Kasvavan sosiaalisen pirstaloitumisen aikana omien yhteisöjen rakentaminen ei myöskään väistämättä merkitse epätervettä vetäytymistä maailmasta, koska yhteinen kulttuuri ylipäänsä merkitsee kaikille vähemmän kuin ennen. Sitä paitsi nimenomaan paikallisen yhteisön muodostaminen mahdollistaa paikallisen naapuruston auttamisen ja evankelioimisen abstraktin kulttuurin sijaan. Benedictuksen vaihtoehto ei heikennä, vaan vahvistaa osallistumista yhteisen hyvän tuottamiseen, argumentoi Dreher.

Olemmeko amerikkalaisia veljiämme ja siskojamme parempia?

Dreherin kuvaama asetelma on jokseenkin sama ympäri lännen, vaikka olenkin jonkin verran eri mieltä varsinaisista historiallisista syistä, jotka ovat johtaneet meidät tähän. Olen samaa mieltä siitä, että koska suomalaisuus tulevaisuudessa on muovailuvahaa vahvimman käsissä, meistä pitää tulla ensi sijassa kristittyjä ja olla valmiita vastustamaan tarvittaessa sitä, mitä sanotaan suomalaisuudeksi.

Mutta muutenhan meillä Pohjolassa on pullat hyvin uunissa, vai mitä? Ja onneksi me suomalaiset emme ole pinnallisia amerikkalaisia kulutusfanaatikkoja, vai kuinka?

Kattia kanssa. Emmehän me nimittäin täydessä kommunismissakaan elä, ja näemme siksi vaikkapa samat ohjelmat kosketusnäytön painalluksella suoratoistopalveluista kuin amerikanserkkummekin. Apple-yhtiön perustaja Steve Jobs oli oikeassa, kun hän kuvasi nykynuorison elintapojen olevan yhdenmukaistumassa ympäri maailman, suurelta osin hänen luomansa teknologian ansiosta. Miksi ihmeessä olisimme tästä osattomia?

Mutta toisaalta me kieltämättä elämme markkinataloutta vain osittain hyödyntävässä sosiaalidemokraattisessa hyvinvointivaltiossa, joka on kovin erilainen Yhdysvaltoihin nähden. Mutta jos ja kun näin on, olemmeko itse asiassa nielaisseet paitsi konsumerismin, myös hyvinvointivaltion kielteisen vaikutuksen elintapoihimme? Eikö näet juuri se ole mahdollistanut perheistä, suvusta ja muista luonnollisista yhteisöistä vieraannuttavan elämän, kun mitään sosiaalisia turvaverkkoja ei taloudellisesti tarvita puolisosialististen verkkojen hoitaessa saman asian? Eikö juuri valtio sido meidät ruokintaletkulla kiinni julkisiin palveluihin oikeiden ihmisten avun sijaan?

Kuinka moni suomalainen luterilainen konservatiivi esimerkiksi ottaa annettuna sen, että hänen omat vanhempansa ilman muuta viettävät viimeiset vuotensa hoitokodissa? En tarkoita, että hoitokodin toiminta olisi kiellettyä kristityltä, mutta yksinäisyyden ja tulevaisuudessa todennäköisesti sallittavan eutanasian vuoksi jokaisen kristityn tulisi ainakin miettiä, kuinka suuren taloudellisen uhrauksen on valmis tekemään sen eteen, että hoitaa vanhempansa kotona näiden luonnolliseen kuolemaan asti. Sitä sanotaan ristin kantamiseksi, mikäli se tapahtuu vaikkapa eutanasiapakolaisuuden vuoksi.

Ainakaan meidän ei siis tule mollata ”noita tyhmiä amerikkalaisia”, jos meillä kerran on tuplamäärä hirsiä omat silmät täynnä.

Sen sijaan on monta hyvää syytä ottaa vaari tästä kirjasta: ensimmäinen ja ilmeisin on se, että lisääntyvän kielitaidon ja viestintäteknologian myötä amerikkalainen kulttuuri – pääasiassa sikäläinen demokraattien edustama arvomarksismi – vaikuttaa yhä enemmän suomalaiseen yhteiskuntaan. Ei tarvitse kuin vilkaista Hesarin nuorisomediaa Nyt.fi:ä, niin käy varsin selväksi, että aiheet noukitaan monesti luontevasti siitä, mitä Amerikan itä- ja länsirannikon vasemmistolaisissa somekuplissa tapahtuu (kirjoitushetkellä viikon luetuimmista jutuista 7/10). Muutamat journalistit suurissa medioissa ovat huomanneet kuplautumisen ongelmat, mutta vastakkainasettelu silti tuskin heikkenee lähiaikoina.

Kristitty ei enää millään tavoin ”omista” tai hallitse kulttuuria ja julkista tilaa.

Sosiaalisen median ja internetin myötä englanninkielisessä maailmassa harjoitettu teologia ja hengellisyys voimistuu Euroopassa ja myös Suomessa. Tämä on tietenkin hyvä ja huono asia, riippuen vastaanottajan näkemyksestä ja vastaanotetusta sisällöstä. Luin tämän kirjan sähköisenä Amazonin Kindle-sovelluksen kautta, mutta joku toinen poimii menestysteologi Benny Hinnin stadionsekoiluja hengelliseksi ravinnokseen.

Toinen syy noteerata kirja on, että meillä on ollut jo pidempään käynnissä samanlainen ilmiö, jossa kristillinen yhtenäiskulttuuri luhistuu. Täällä se ilmenee kansankirkon teologisena rapautumisena ja varsinkin suurissa kaupungeissa myös jäsenistön määrän romahtamisena. Niin Atlantin takana kuin täälläkin jokaiselle suurkaupungin nuorelle konservatiivikristitylle on täysin selvää, että kristitty ei enää millään tavoin ”omista” tai hallitse kulttuuria ja julkista tilaa. Konservatiivikristityt ovat metropolissa pieni vähemmistö, jonka vähemmistöasemaa tosin ei maaseudun konservatiivisuuden vuoksi vielä laajalti tunnusteta.

Mitä tulisi ottaa, mitä jättää?

Mitä siis pitäisi ajatella Dreherin ehdotuksista? Osa niistä pätee Suomeen, osa ei. Mielestäni perusajatus on kuitenkin oikein ja Suomeen sovellettuna seuraava: luterilaisten herätyskristittyjen ja muiden konservatiivien tulee irtisanoutua ympäröivän kulttuurin kyseenalaistamattomasta ylläpitämisestä, koska se on pois niistä niukoista resursseista, jotka pitäisi käyttää selviytymistaisteluun. Lähes kaikkien viidesläisten järjestöjen yt-neuvottelut viestittävät, että herätysliikkeiden olemassaolo on nykyrakenteissa uhattuna. Siksi meillä Dreherin kirjan aiheena on ennen kaikkea luterilaisen herätyskristillisyyden elämä ja kuolema. Helluntailaiset ja katoliset ovat joutuneet kansankirkon ulkopuolisina vähemmistöinä muodostamaan omat selviytymisrakenteensa ja erilliset identiteettinsä, mistä syystä heille samat kysymykset eivät ole yhtä akuutteja.

Dreher on toki jonkin verran alarmistinen – ja omien sanojensa mukaan tarkoituksella – eli hänen varmana esittämänsä ennusteensa eivät väistämättä toteudu. Mutta – ja tämä on tärkeää – mielestäni riskit ovat kuitenkin luonteeltaan niin suuria ja sen verran perusteltuja, että niihin varautumatta jättäminen on hiekalle rakentamista. Samalla huolestuttaviin kehityksiin vastaaminen hidastamalla tai jopa estämällä tapahtuu tehokkaimmin muuttamalla toimintatapojamme.

Herätysliikkeiden olemassaolo on nykyrakenteissa uhattuna.

Mitä tämä käytännössä tarkoittaa? Ei luostareita, vaan sitä, että herätysliikkeiden tulee aivan ensiksi alkaa rakentaa jumalanpalvelusyhteisöjä, kuten monin paikoin on jo alettu tehdäkin. Henkilöseurakuntia mahdollistavaa kirkon säädöstä ei tule odotella, vaan on toimittava rohkeasti nyt, ja mieluummin eilen. Jos tämä kuulostaa kirkon virallisten lähetysjärjestöjen korvaan liikaa Lähetyshiippakunnan kelkkaan lähtemiseltä, niin sanon jo saman tien, että Dreherin kirjan pelkkä olemassaolo todistaa, että yhteisöjen perustamisen voi toteuttaa Lähetyshiippakunnasta erillisin perustein. Ei Dreherkään tiedä mitään Suomen tilanteesta. Ratkaisu on tietenkin organisatorisesti vaikea, kun suuret kaupungit taantuvat teologisesti nopeammin kuin muu maa. Mutta eikö herätysliikkeiden tehtävä ole perinteisesti juuri olla ketteriä ja sopeutua kulttuurin muutokseen ensimmäisten joukossa?

Entäpä muut toimintaehdotukset, joita Dreher antaa? Moni niistä on ilmeisen mahdollinen vain Amerikassa ja ainoastaan suurten ponnistusten kautta toteutettavissa Suomessa tai muualla Euroopassa. Vähintäänkin ne pitäisi asettaa tärkeysjärjestykseen ennen kuin toteutusta edes mietitään. Listan häntäpäässä on minusta ”kristityn kylän” perustaminen, mikä jo valmiiksi kuulostaa lahkoutumisen ensimmäiseltä askelelta. Samoin toisten kristittyjen tuotteiden ja palvelujen ostaminen ja vahva verkostoituminen ei ole välitön tarve, vaikka toki sinänsä kannatettavaa, varsinkin jos kristitty yrittäjä joutuu esimerkiksi ilkivallan uhriksi.

Sen sijaan kristillisten koulujen perustaminen on nähdäkseni jumalanpalvelusyhteisöjen tai henkilöseurakuntien jälkeen aivan kärkipään hankkeita, vaikka lieneekin työläiden lupaprosessien takana valtion vahvasti kontrolloimassa koulujärjestelmässä. Koulutus vie leijonanosan nuoren ihmisen valveillaoloajasta ja valmistaa hänet loppuelämäänsä varten. Suomalainen koulu on toki maailman parhaita, mutta kuten viime vuosien PISA-tutkimuksen tulokset vihjaavat ja kuten skeptikko ja filosofian opettaja Arno Kotro on huomannut, nykyisillä uudistuksilla tämä ei välttämättä kestä ikuisesti. En usko, että Opetushallituksen propagandistisia genderoppaita tarvitsee edes liiemmin mainita tässä yhteydessä.

Olen itse aiemmin ollut pumpulissa kasvattamisen pelossa kristillisten koulujen kriitikko, mutta lämmennyt ajatukselle ajan mittaan. Lapsi ja nuori ihminen on varsinkin nykyaikana harrastuksissaan usein niin aktiivinen, että kristilliseen kouluun mukulansa lähettävä perhe tuskin on missään syrjäytymisvaarassa. Jopa kotikoulu lienee paljon mainettaan parempi vaihtoehto, kuten 10 laudaturin ylioppilas muutaman vuoden takaa voi todistaa.

En kuitenkaan tarkoita, että kaikkien kristittyjen tulisi lähettää lapsensa ilman muuta kristilliseen kouluun. Sen sijaan jo valmiiksi kulttuurisesti pirstaloituneissa suurkapungeissa tämä voi olla jo hyvinkin realistinen vaihtoehto. Kristillisiä kouluja – varsinkin valitettavan vähälukuisia kristillisiä lukioita – puolustaa sekin seikka, että nuoria teologisesti sivistyneitä maallikkoja on aivan liian vähän. Heidän puuttumisensa on tullut esiin jo niin monen tielleni sattuneen kristillisen järjestön piirissä, että tilanne vaatii korjausta.

Yksi resepti ongelman ratkaisemiseksi voisi olla Kansanlähetysopiston Apologiaforumissakin vierailleen kirjallisuuden professori Gene Veithin hyvin tuntema klassinen luterilainen koulutus. Aiheeseen vielä perusteellisesti perehtymättä, se kuulostaa varovaisesti arvioiden siltä, mitä länsimainen juurilleen palaava laadukas koulutus voisi olla. Mikäli suorat ehdotukset tällaisessa arviossa sallitaan, niin voisiko vaikkapa Suomen Raamattuopisto harkita ”klassisen ja luterilaisen” lukion perustamista loppuneen sosionomikoulutuksen tilalle?

Ainakin neljä piirrettä Dreherin teoksesta kuitenkin puuttuu. Ensimmäinen on se, että nimenomaan suuret kaupungit tarvitsevat lähetystyötä. Olen käsitellyt aihetta laajasti aiemmin moneen otteeseen, joten en puutu siihen nyt enempää.

Toinen puuttuva piirre on lähetysnäyn keskeisyys. Dreherin kirja ymmärrettävästi keskittyy siihen, miten kristillinen usko ja kulttuuri säilyvät länsimaat oletetusti valtaavan pakanallistumisen tulvan aikana. Sen varjoon kuitenkin jää, että kristillisen kulttuurin säilyminen on toissijaista, ja sielujen pelastuminen ensisijaista. Kulttuuri seuraa uskoa, ja siksi uskon säilyminen on tärkeintä. Kirkko on ajassa aina ecclesia militans, taisteleva kirkko, jonka tehtävä on voittaa uusia jäseniä pimeydestä valoon, ikuisesta kuolemasta ikuiseen elämään. Jos joku päättää soveltaa Dreherin antia, miettiköön siis ratkaisunsa läpi lähetyskäsky toisessa, Benedict Option toisessa kädessään. Ja ehkä tämä arvio molempien käsien ulottuvilla.

Kolmas puuttuva piirre on paikallisseurakunnan keskeisyys. Dreher ehdottaa näet niin montaa uudistusta, että ehdotuksista on vaarassa muodostua sekava sillisalaatti. Tämä on ymmärrettävää, kun koko ympäristömme on murroksessa, mutta paikallinen seurakunta (eli Suomessa yhä enemmän jumalanpalvelusyhteisö) ja sen muodostaminen tai tarvittaessa uudistaminen on näistä ilman muuta tärkeintä. Tämä uhkaa kirjassa hukkua kohinaan.

Neljäs puuttuva tekijä on lain ja evankeliumin eron teroittaminen. Tämä ei tietenkään ole hirmuinen yllätys, kun kirjoittaja sattuu olemaan nykyinen ortodoksi, entinen katolinen ja syntyjään ilmeisesti nimellisesti metodisti. Ja vaikka Dreher käyttää yllättävän luterilaisia sanontoja (kuten ”sana ja sakramentit”) ja kuvaa paikoin hyvin luterilaisesti ajattelua kutsumuksesta, teologinen ero ei lopulta jää vain kosmeettiseksi. On nimittäin suuri ero siinä, tahdommeko pystyttää yhteisöjä hyveellisen ja hurskaan elämäntavan jatkumiseksi, vai siinä, onko kristittyjen yhteisö juuri paikallisseurakunta, jossa evankeliumi puhtaasti saarnataan ja sakramentit oikein toimitetaan.

Lain ja evankeliumin ero on tähdellistä siksi, että syvin ongelma amerikkalaisessa ja kotimaisessa kristillisyydessä ei ole hyveiden puute. Ongelma ei myöskään ole, ettei tarpeeksi kristittyjä elä luostarinomaisissa omavaraisissa kylissä. Ongelma on, etteivät monet kuulu mihinkään paikallisseurakuntaan, vaan pitävät seurakuntanaan kristillistä TV-kanavaa, radioasemaa, lehteä tai nettisivua. Jos he taas käyvät kirkossa, ongelma ei ole, etteivät he kuule mitään hyveistä. Ongelma on, että he kuulevat liikaa toista evankeliumia, puolivillaista self-helpiä, ”sosiaalista evankeliumia”, menestyssaarnaa tai poliittista agendaa. Evankeliumi syntien anteeksiannosta on kirkon uudistuksen lähde, jolle kelpaa rakentaa tulevaisuuden vaihtoehtoja, olivatpa ne benediktiiniläisiä tai eivät.