Rikastuta mielikuvitustasi lukemalla

Gene Veithin akateemisena erikoisalana on 1600-luvun englanninkielinen runous. Kuva: Matti Korhonen


Gene Veithin mukaan kristinusko on aina ollut kirjallisuuden ystävä. Vaikka muu maailma lakkaisi lukemasta, kristittyjen tulisi jatkaa.

Istut aamupalapöytään ja herättelet tabletin. Selaat uutisotsikot ja avaat kiinnostavalta näyttävän artikkelin auki. Samaan aikaan puhelimesi viheltää, ja katsot kuka lähetti WhatsApp-viestin. Ei mitään tärkeää, joten siirryt selaamaan Facebookiasi. Kaverisi jakama kissavideo alkaa juosta. Katsot puoleenväliin ja selaat kommentit, kunnes muistat, että sinulla oli jotain tärkeää tabletilla kesken.

Tuttu tunne? Vietämme suuren osan ajasta sosiaalisen median parissa. Ärsykkeitä tunkee joka puolelta ja keskittyminen yhteen asiaan vaatii ponnisteluja.

– On runsaasti todistusaineistoa siitä, että uusi media tuhoaa ihmisen kykyä ajatella, hiljattain eläkkeelle jäänyt kirjallisuuden professori Gene Edward Veith laukaisee.

– Kuulin, että erään tutkimuksen mukaan keskivertoamerikkalainen pystyy keskittämään ajatuksensa yhteen asiaan kuudeksi sekunniksi. Sen jälkeen mieli alkaa harhailla. Jopa kultakalalla on pidempi keskittymiskyky. No, se on varmaan liioiteltua, Veith nauraa.

Joka tapauksessa hän on sitä mieltä, että kirjojen lukeminen olisi tänä aikana tarpeellista. Kirjat vaativat hyvää keskittymiskykyä, mutta samalla myös luovat sitä. Kirjat haastavat seuraamaan kertomuksen linjaa satojen sivujen verran.

Kirjat myös avartavat ja rikastuttavat kokemusmaailmaamme.

– Lukeminen lisää kokemuksiamme, ja kokemuksista me kaikki opimme. Jotkut tosielämän kokemukset ovat liian kauheita tai vaarallisia kohdattaviksi. Mutta voit lukea kirjan vaikkapa sodasta. Voit oppia jotain siitä, millaista se voisi olla, ja olla samalla turvassa.

Veith näkee, että vaikka muu maailma lakkaisi lukemasta, kristittyjen tulee silti lukea, monipuolisesti: tarinoita, kertomuksia, runoutta, historiaa, teologiaa…

– Meillä on Jumala, joka puhuu meille ihmiskielen kautta. Hän antoi meille kirjan, jonka voimme avata milloin tahansa. Kristinusko on aina ollut koulujen, opetuksen, lukemisen, kirjoittamisen ja kirjallisuuden ystävä, Veith toteaa.

Fantasia ja fiktio, ajanhukkaa?

Kristitty saattaa ajatella, että tuntien kuluttaminen vaikkapa fantasiakirjallisuuden tai muun fiktion äärellä on ajanhukkaa. Mitä hyötyä on kuvitteellisista tarinoista?

– Ihmismieleen kuuluu muutakin kuin järki. Meillä on mielikuvituksen voima. Mielikuvitus on sitä, että mieli ajattelee kuvina.

– Kun luemme, mieleemme muodostuu kuvia. Samoin, kun muistelemme menneitä tai suunnittelemme tulevaa, käytämme mielikuvitusta. Se on hyvin tärkeä ihmisen kyky. Se tarvitsee harjoitusta, kasvua ja itsekuria, kuten mikä tahansa muukin mielen kyky.

Kristitty suhtautuu mielikuvitukseen samoin kuin muihin mielen kykyihin, tunteeseen ja järkeen. Ne kaikki ovat hyviä, Jumalan luomisessa meihin istuttamia asioita. Mutta ne ovat myös langenneet. Ne voivat johtaa meidät harhaan.

– Me teemme myös syntiä mielikuvituksellamme, meillä on seksuaalisia fantasioita ja haaveilemme vihasta ja kostosta.

Meillä on Jumala, joka puhuu meille ihmiskielen kautta. Hän antoi meille kirjan, jonka voimme avata milloin tahansa. Kristinusko on aina ollut koulujen, opetuksen, lukemisen, kirjoittamisen ja kirjallisuuden ystävä.

Gene Veithin mukaan tarvitsemme mielikuvitusta maailmankatsomuksen rakentamiseen. Maailmankatsomus ei ole vain joukko älyllisiä uskomuksia. Siihen kuuluu myös se, mitä me voimme kuvitella, kuinka asiat voisivat olla.

– Jotkut ihmiset eivät osaa edes kuvitella hengellistä todellisuutta. Kaikki, mitä he voivat ajatella, on tämä fyysinen maailma. He eivät osaa edes kuvitella hyvyyttä ja pahuutta, oikeaa ja väärää tai yliluonnollista.

Veith nostaa vielä esiin yhden seikan lukemisen hyödyistä: empatiakyvyn kehittäminen.

– Fiktiivinen tarina voi auttaa meitä tuntemaan empatiaa toista ihmistä kohtaan. Raamattu kehottaa meitä itkemään yhdessä itkevien kanssa ja iloitsemaan iloitsevien kanssa. Se tarkoittaa itsensä ajattelemista toisen ihmisen asemaan. Kun luemme fiktiota, kirjoittaja panee meidät ajattelemaan tarinan hahmon näkökulmasta ja tämän silmillä.

Erota hyvä kirja huonosta

Kirjakaupat ja kirjastot ovat pullollaan kirjoja. Mistä tietää, kuinka valita hyvä kirja? Onko kirjan ”hyvyydelle” tai ”huonoudelle” olemassa joitain objektiivisia mittareita vai onko kysymys vain kunkin henkilökohtaisesta mieltymyksestä?

Gene Veithin mukaan kirjan hyvyys ei ole vain subjektiivinen asia. Paras mittari kirjan hyvyydelle on aika. Sellainen teos, jota luetaan vielä viidenkymmenen, sadan ja kahdensadan vuoden jälkeen, on luultavasti hyvä jollain perustavaa laatua olevalla tavalla. Nykykirjallisuudessakin hän näkee paljon hyviä teoksia, mutta niitä on vaikeampi tunnistaa. Kirja-arvioiden lukeminen ja ystävien suositukset auttavat tässä.

Gene Edward Veith jr.

  • Syntynyt vuonna 1951 Oklahomassa. Perheeseen kuuluvat vaimo Jackquelyn, kolme aikuista lasta ja seitsemän lastenlasta.
  • Jäi hiljattain eläkkeelle työstään Patrick Henry Collegen (Virginia, USA) kanslerina ja professorina. Työskennellyt myös kulttuuritoimittajana World Magazine -lehdessä sekä professorina Concordian yliopistossa Wisconsinissa.
  • Kirjoittanut yli kaksikymmentä kirjaa kristinuskosta ja kulttuurista. Hänen ainoa suomennettu teoksensa on Löysin luterilaisuuden (Kääntäjä: Maria Vähäkangas, Suomen Luther-Säätiö 2003).
  • Kirjoittaa ahkerasti blogia osoitteessa patheos.com/blogs/geneveith
  • Vieraili Apologiaforumissa Kansanlähetysopistolla 21.–23.4. Hänen luentonsa on katsottavissa YouTubesta.

Veith kehottaa kiinnittämään huomiota kirjan moraaliseen puoleen. Mihin kirjan tarina ohjaa ja rohkaisee? Korottaako se sitä, mikä on hyvää ja kaunista vai ei? Kirjan hyvyys tai huonous ei ole kiinni itse käsiteltävän ­asian sisällöstä.

– Esimerkiksi kuningas Arthurin tarinat kertovat aviorikoksesta. Kun luet Arthurin tekemästä aviorikoksesta, näet millaiseen tuhoon se johtaa. Näet kauheat seuraukset.

– Mutta on toisia tarinoita, yleensä laadullisesti heikkotasoisia, jotka saavat lukijaa haluamaan tehdä aviorikoksen. Se kuvataan lumoavana. Tällaiset tarinat ovat mielestäni tuhoavia.

On myös kirjoja, joita professori ei voi suositella.

– Pornografinen kirjallisuus kehottaa syntiin. Sellaista kirjaa ei tulisi lukea, joka kehottaa syntiin.

Kirjansa Reading Between the Lines (Crossway 1990) lopussa Veith tarjoaa suosituslistan kristityistä kirjailijoista ja heidän kirjoistaan. Joukossa on sellaisia nimiä kuin Dante, Dostojevski, Bunyan, Eliot, Lewis, Chesterton, Greene.

Mutta kaikki hyvä kirjallisuus ei ole vain kristillistä. Veith esimerkiksi pitää Kalevalaa ihastuttavana.

– Siinä on kyllä vanhoja pakanallisia tarinoita, mutta nautin todella siitä. Kalevalassa sankarit eivät taistele miekoilla, vaan lauluilla. Kaksi vihollista laulavat toisilleen tarinoita. Sankari Väinämöinen kertoo niin paljon paremman tarinan, että se saa toisen uppoamaan suohon. Tämä on villi mielikuvituksen tuotos, mutta tajuan sen merkityksen: kyse on tarinoiden taistelusta, Veith selittää.

 

Kirjailijat viitoittivat uskon tien

Kuva: Matti Korhonen

Gene Veith kasvoi liberaalissa, ekumeenisessa seurakunnassa, jossa kukin saattoi uskoa mitä halusi. Tähän Disciples of Christ -kirkkokuntaan kuuluvan seurakunnan opetuksessa oli hyvin vähän sisältöä. Uskon rakennuspalikat oli löydettävä muualta.

Lukioikäisenä häneen teki suuren vaikutuksen J. R. R. Tolkienin fantasiakirja Taru sormusten herrasta.

– Kirjan takakannessa oli suositusteksti, joka todella ilmaisi sen, mitä tunsin. Kun myöhemmin olin kirjakaupassa, näin kirjan, jonka kirjoittaja oli tämä suositustekstin kirjoittaja, C. S. Lewis. Avasin kirjan ja näin, että se oli omistettu Tolkienille. Ajattelin, että minun täytyy lukea tätä henkilöä, Veith muistelee.

Kirja oli nimeltään Paholaisen kirjeopisto, Lewisin kaunokirjallinen kristillinen teos.

– Aloin lukea C. S. Lewisia, enkä ollut koskaan kuullut kristinuskoa otettavan niin vakavasti. Hän puhui paholaisesta ja kiusauksista.

Lewisin teoksen Tätä on kristinusko äärellä hän ymmärsi, mistä inkarnaatiossa, Jumalan ihmiseksi tulemisessa on kyse.

– Muistan puhuneeni seurakuntani pastorin kanssa. Sanoin hänelle, etten ollut tajunnut, että Jeesus Kristus on lihaksi tullut Jumala. Olin todella innoissani siitä, mutta pastori totesi, ettemme oikeastaan korosta sitä enää.

Veith ei antanut pastorin sanojen lannistaa, vaan hän luki lisää kristittyjä kirjailijoita.

– Opin lisää kristinuskosta ja uskoin sen. Tulin uskoon lukemalla C. S. Lewisia.

Yliopistoon siirryttyään hänen uskonsa kuitenkin joutui sivuraiteille.

– Ongelmani oli se, että olin kristitty itsekseni. En osallistunut kristittyjen yhteisöön. Kävin kyllä kirkossa, mutta se oli liberaali seurakunta. Kirjani olivat minun todellinen seurakuntani, mikä ei ole riittävästi.

Yliopistossa hän etsi hengellistä täyttymystä myös zenbuddhalaisesta mietiskelystä, mikä kuitenkin tuotti pettymyksen.

– Kun valmistuin yliopistosta, tajusin, että olin kyllä lukenut monia teologeja, mutten ollut koskaan lukenut Raamattua. Niinpä aloitin raamatunlukuprojektin.

Raamatun syvyys ja rikkaus tekivät vaikutuksen, mutta toisaalta Vanhan testamentin äärellä hänen Jumala-kuvansa joutui kriisiin.

– Se oli musertava kokemus. Kun luin pelottavia osia Vanhasta testamentista, näin että Jumala on erilainen kuin minä. Minulla oli tapana ajatella hänet oman kuvani kaltaiseksi.

– Näin pelottavan jumaluuden mysteerisen vihan. Hän oli todellinen. Jälkeenpäin ymmärrän, että kyse oli syyllisyydestä Jumalan lain äärellä. Mutta kun luin eteenpäin, näin kuinka Jumala tuli ja pelasti kansansa. Se kävi yhteen sen kanssa, mitä Kristus teki. Apostoli Paavali sitoo nämä yhteen.

Jumala vai ihminen hukassa?

Niin Gene Veithistä tuli evankelikaalinen kristitty, ja hän meni mukaan kampuksella tehtävään kristilliseen työhön ja raamattupiiriin.

Samaan aikaan Veith teki jatko-opintoja kirjallisuudesta. Häntä kiinnosti sen, miten kristityt kirjailijat käsittelivät uskoa. Väitöskirjassaan hän keskittyi George Herbertiin, 1600-luvun kristittyyn runoilijaan.

– Siihen aikaan Herbertiä luettiin keskiaikaisena katolilaisena hartauskirjailijana. Mutta hän ei ollut keskiajan katolilainen, vaan anglikaani aikana, jolloin reformaatio oli hyvin vaikutusvaltaista.

Veithiä toki kiinnosti myös keskiajan kristillinen kirjallisuus. Tyypillistä tälle kirjallisuudelle on kuvata Jumala ylös taivaaseen, jonka luokse pyhiinvaeltaja pyrkii nousemaan.

– Herbertille ihminen on täällä alhaalla, ja hän juoksee Jumalan luota pois. Mutta Jumala tulee hänen luokseen. Tämä on armoa. Tämä on uskonpuhdistuksen ajatus. Väitöskirjani muutti ihmisten tapaa lukea Herbertiä.

Luterilaisuudesta löytyi vankka pohja

Herbertin innoittamana Veith alkoi lukea uskonpuhdistajien tekstejä. Samalla hän joutui yhä suurempaan kriisiin omassa liberaalissa kirkossaan.

– Minut lähetettiin kirkkoni kirkolliskokousedustajaksi. Menin sinne ja näin mitä kirkon johto teki. He muuttivat kirkon perustusta poistamalla kaikki viittaukset Jumalaan isänä, koska se nähtiin seksistiseksi.

Toinen kriisi liittyi kulttijohtaja Jim Jonesiin. Jones oli Disciples of Christ -kirkon pastori, joka perusti Kansan temppeli -nimisen lahkon. Yli 900 lahkon jäsentä teki Jonesin johdolla joukkoitsemurhan Guyanan viidakossa.

– Kirkon johtajilta kysyttiin, kuinka näin saattoi käydä. He vastasivat, että ihmiset voivat heidän kirkossaan uskoa, mitä haluavat eikä ole mitään keinoa valvoa tätä.

– Jim Jonesin teologia oli kultti. Mutta se oli liberaaliteologinen kultti. Se oli vapautuksen teologiaa yhdistettynä intensiiviseen yhteisöllisyyteen.

Kirkossa oli innostuttu kommunismista, ja tiiviiden yhteisöjen rakentaminen oli suosittua.

– Vihasin aina sitä. Jonesin kultti oli esimerkki, miten kaikki kääntyi demoniseksi.

Veith ajatteli, että kun hän saa opintonsa loppuun, heidän on perheensä kanssa löydettävä uusi seurakunta. Kun hän sai työn pienestä koulusta toisesta kaupungista, he etsivät seurakuntayhteyttä eri kirkoista.

– Siellä oli luterilainen seurakunta, joka todella puhutteli meitä: jumalanpalveus, sakramentit, laki ja evankeliumi, vanhurskauttaminen. Se oli sitä samaa, johon olin tutustunut George Herbertin kautta. Menimme jäsenkurssille, ja niin meistä tuli luterilaisia, Veith muistelee iloisena.

Piditkö lukemastasi? Saat lisää mielenkiintoisia juttuja, kun tilaat Uuden Tien klikkaamalla alla olevaa kuvaa. Jaa artikkeli myös sosiaalisessa mediassa!