”Ilman Jeesusta en varmaan olisi enää elävien kirjoissa”

Pikkupoikana Jukka-Pekka Vehkala ei vielä kyseenalaistanut Jumalan olemassaoloa. Kristilliset perinteet näkyivät lapsuudenkodissa Keuruulla.

– Lapsenusko säilyi niin kauan, kunnes koulukiusaaminen alkoi yläkouluiässä.

Rajut kiusaamiskokemukset kadottivat Jukka-Pekan uskon kaikkeen hyvään, niin myös hyvään Jumalaan. Siitä lähtien oma järki tuntui luotettavammalta kuin turvautuminen epämääräiseen henkiolentoon. Jos Jumala jossain oli, hän näyttäytyi hyvin abstraktina ja poissaolevana.

Maailmankatsomukselliset pohdinnat aiheuttivat väittelyitä uskovan luokkakaverin kanssa, jonka ontuvat perustelut eivät taivuttaneet kriittistä Jukka-Pekkaa. Kun kaveri vielä korotti itsensä muiden yläpuolelle, kristinusko näyttäytyi entistä luotaantyöntävämmältä.

– Olisin varmaan kaivannut enemmän myötätuntoa.

”Olenko oikeasti edes olemassa?”

Filosofiasta avautui Jukka-Pekka Vehkalalle varsinainen aarreaitta. Opiskelusta nauttiva ja järkeä arvostava poika viehättyi suurten filosofien ajatuksista ja sukelsi niihin yhä syvemmälle. Erityisesti Jostein Gaarderin romaani Sofian maailma sekä filosofi Esa Saarisen teos Filosofia! muodostuivat hänelle tärkeiksi oppaiksi filosofian tiellä.

– Kun sain käsitystä maailmaa syleilevistä asioista ja pystyin pätemään, se oli hirveän voimaannuttavaa.

Koulukiusaamisen romuttama itsetunto sai vahvistusta ajatuksesta, että elämän suuret kysymykset pystyy ratkaisemaan järkeilemällä.

– Sain ymmärrystä, miksi näin tapahtuu. Pahuus ei ollut enää tunnistamaton klöntti.

– Mutta kun kävin sen tien loppuun, kuva kääntyi hyvin synkäksi. Filosofia ei tuonut toivoa vaikka selittikin, miten karu tämä maailma on.

Ajattelin, että kokeillaan nyt tämäkin ovi. Eihän se ota, jos ei annakaan.

Samoihin aikoihin ilmestynyt Matrix-elokuva vain lisäsi ahdistusta.

– Kun olin todella pohjalla, Matrix herätti vielä sen kysymyksen, elämmekö vain tietokoneohjelmoidussa simulaatiossa. Onko tällä elämällä mitään merkitystä? Olenko oikeasti edes olemassa?

Totuus onkin persoona

15-vuotiaana Jukka-Pekka Vehkala oli tutustunut mökkinaapurin suostuttelemana tyttöön, jonka kanssa alkoi kirjeenvaihtoon. Heistä tuli hyvät ystävät, ja uskova tyttö osoitti ystävällisyyttä, jota aiemmalta kaverilta ei ollut saanut. Tytön usko ei vakuuttanut filosofiasta innostunutta poikaa, mutta ystävyys säilyi.

Kun Jukka-Pekka oli jo parikymppinen tietotekniikan opiskelija, tämä ystävä kutsui hänet poikakaverinsa syntymäpäiville. Paikalla oli paljon uskovia, ja illan päätteeksi ehdotettiin jatkoja kristilliseen tilaisuuteen. Jukka-Pekka suostui lähtemään porukan mukana. Siellä hän päätyi juttelemaan erään vanhemman kristityn kanssa, joka lopulta kysyi, haluatko tulla uskoon.

Sisimmässään Jukka-Pekka oli jo vuosia kaivannut ratkaisua niihin kysymyksiin, joihin filosofia ei todellisuudessa vastannut.

– Ajattelin, että kokeillaan nyt tämäkin ovi. Eihän se ota, jos ei annakaan.

Rukouksen aikana Jukka-Pekka tunsi syvän rauhan laskeutuvan sydämeensä. Siinä se nyt oli, totuus, jota hän oli yrittänyt tavoittaa omalla järjellään ja hahmottaa filosofian käsiteviidakosta.

– Oivalsin, että etsimäni totuus onkin persoona, Jeesus – tie, totuus ja elämä.

Usko Jeesukseen toi syyn elää

Jukka-Peka Vehkalan maailmankuva mullistui. Kaunista puuta katsoessaan hän ymmärsi, että Jumala on luonut koko maailmankaikkeuden. Dominoefektin lailla tuli halu hakeutua seurakuntaan ja vapaaehtoistehtäviin, tuli rohkeutta, jota ei ennen ollut.

Masennusjaksoja on ollut aikuisiälläkin, mutta silloinkin usko Jeesukseen on antanut Jukka-Pekalle toivoa ja syyn elää – ihan konkreettisesti. Hieman ennen uskoontuloa toivo oli ollut niin kadoksissa, että itsemurha näyttäytyi vain loogisena jatkumona kaikelle ahdistukselle ja tarkoituksettomuudelle.

– Ilman Jeesusta en varmaankaan olisi enää elävien kirjoissa.

Piditkö jutusta? Saatat pitää myös:

Turvaton löysi turvan

Kun äiti sairastui syöpään, uskonnoton Aleksi alkoi pohtia elämän suuria kysymyksiä