Ateisti tajusi, miten paljon hyvää usko sai aikaan – maailmankuva murtui
Antti Saarilahti menetti lapsenuskonsa teini-iässä, minkä jälkeen hän vastusti kiivaasti uskontoja. Myöhemmin hän olisi halunnut uskoa, muttei pystynyt. Silloin Antti alkoi lukea apologiaa ja etsiä uskolle järkiperusteita. KUVA: TUULI KORPELA
– Joskus pitää käydä kaukana, että näkee kunnolla, mitä on jättänyt taakseen, Antti Saarilahti pohtii. Vielä kuusi vuotta sitten hän oli ateisti.
Lapsuudessa Antti ympäröitiin uskolla. Antti lausui joka ilta äidin kanssa iltarukouksen ja kuuli Raamatun kertomuksia niin kotona kuin pyhäkoulussa. Suku oli vahvasti luterilaista ja lähetyshenkistä: toinen isoisä oli ollut lähetystyössä Namibiassa ja toinen Hongkongissa.
– Ehkä parhaiten on kuitenkin jäänyt mieleen musiikki – virret, hengelliset lastenlaulut, gospel-musiikki.
Varsinkin Antin enon, Pekka Simojoen, hengellisiä lauluja kuunneltiin ja laulettiin paljon niin suvun kokoontumisissa kuin pitkillä automatkoilla.
Tuore ateisti heittäytyi väittelyihin
Antin lapsenusko alkoi murtua vähitellen yläasteelta alkaen. 2000-luvun alussa Antin luokkakavereissa oli pari vakaumuksellista ateistia, joiden kanssa käydyt keskustelut saivat Antin kyseenalaistamaan lapsena opittuja asioita. Rippikoulu tasapainotti tilannetta, mutta lukiossa muutos tuli nopeasti.
Uskonto kuului vain harvan lukiolaisen elämään, ja uskoville saatettiin naureskella selän takana. Antin kaveripiirissä tilanne korostui, sillä hänen lempiaineensa oli filosofia ja innokkaimmat filosofianopiskelijat olivat keskenään samanhenkisiä. Myös koulun filosofianopettaja sattui olemaan ateisti.
– Aloin kokea, ettei kristinuskolle eikä uskonnolle yleisemminkään löydy järkiperusteita.
Antti menetti uskonsa, ja hänestä tuli kiihkomielinen ateisti. Hän hakeutui innokkaasti väittelyihin niin koulussa kuin netissä ja opetteli uskonnonvastaisia argumentteja esimerkiksi Friedrich Nietzschen ja Bertrand Russelin filosofioista.
Ajattelin, että uskovat ovat sortuneet perusteelliseen itsepetokseen välttyäkseen elämän ja maailman karulta todellisuudelta.
– Minusta tuli nopeasti ylemmyydentuntoinen. En pitänyt uskovia automaattisesti tyhminä, mutta ajattelin, että he ovat sortuneet perusteelliseen itsepetokseen välttyäkseen elämän ja maailman karulta todellisuudelta.
”Halusin uskoa mutta koin, etten pysty”
Vuosien myötä kovin kiihkoilu uskontoja vastaan laimeni. Vähitellen Antti Saarilahti pystyi myöntämään, että uskonnot voivat saada aikaan jotain hyvää, mutta järjen tasolla hän ei edelleenkään voinut hyväksyä uskoa.
– Pikkuhiljaa se meni siihen suuntaan, että halusin uskoa mutta koin, etten pysty.
Eräs käännekohta Antille oli hänen ensimmäisen avioliittonsa kariutuminen vuonna 2017 vain kolmen vuoden yhteiselon jälkeen. Sen myötä Antti havahtui siihen, kuinka yleistä perheiden rikkinäisyys oli hänen sekulaarissa elämänpiirissään, kun taas hänen suvussaan ei ollut perintöriitoja tai avioeroja. Pian hän huomasi muitakin eroavaisuuksia.
– Näin toisaalla alati kasvavia päihde- ja mielenterveysongelmia, toisaalla taas mielenrauhaa ja tasapainoista elämää. Näin toisaalla jatkuvaa matkustelua, biletystä, kulutusmaniaa ja muita hedonismin ja päämäärättömyyden ilmenemismuotoja, toisaalla taas perhekeskeisyyttä ja kestävää onnea, joka kumpuaa lopulta melko vähästä.
Hän alkoi huomata, mitä sosiaalista hyvää kristinusko voi tuoda elämään. Se voimisti halua päästä osalliseksi samasta hyvästä. Mies alkoi lukea apologiaa, eli uskon puolustamista, sekä muuta kirjallisuutta.
– Toivoin, että se voisi auttaa selättämään epäuskon.
”Totesin, ettei kristinusko olekaan järjetöntä”
Antti perehtyi kirkkohistoriaan ja teologiaan ja vaikuttui huomatessaan, että ajatus ihmisoikeuksista kehittyi juuri länsimaisten, kristillisten yhteiskuntien piirissä. Ateismin nujertamisessa yksittäinen tärkeä kirja hänelle oli David Bentley Hartin teos Ateismin harhat, jossa kirjoittaja oikaisee monia väärinkäsityksiä, joita ateistit käyttävät usein näkemystensä tukena.
– Totesin, ettei kristinusko olekaan järjetöntä vaan ihan perusteltavissa oleva elämänkatsomus.
Siinä vaiheessa Antti koki, että voisi alkaa kokeilla rukousta.
– Ensimmäisen rukouksen jälkeen ei kulunut kauan, kun olin löytänyt uskon.
Oli vuosi 2019.
– Kyllä siinä oli tuhlaajapoikafiilis, kun tajusin, mitä kaikkea hyvää ja kaunista olin jättänyt taakseni, kun olin jättänyt kristinuskon.
Lisää dialogia uskovien ja ateistien välille
Antti Saarilahti ajattelee, että nykymaailman pirstaleisuus on saanut monet muutkin ateistit havahtumaan siihen, mitä kaikkea länsimaissa on heitetty hukkaan kristinuskon mukana. Usein ensimmäinen askel on juuri kristinuskon yhteiskuntaan tuomien hyvien asioiden arvostaminen.
Antti kaipaisi Suomeen enemmän dialogia uskovien ja ateistien välille. Osa ateisteista etsii totuutta vilpittömästi ja saattaisi muuttaa mielensä hyvien perusteluiden myötä, hän uskoo.
Mitä Antille itselleen merkitsee, että hän on nykyään ateistin sijaan kristitty?
– Olen siitä päivittäin kiitollinen. Kristus on se kallio, jolle haluan rakentaa elämäni.
