Kotiäidin kiusaukset

Kiireisen yksinäisyys tuli yllätyksenä. Mieheni oli saanut syksyn alussa työpaikan, sopivan haastavan ja mielenkiintoisen; rukousvastauksen. Itse olin valinnut jäädä kotiin kahden nuorimmaisemme kanssa. Kerhoon ja takaisin, kaupan kautta kotitöihin, hellan ääreltä hiekkalaatikolle, puistosta pyykkikorille ja läksyjen parista legotornille. Vähänpä minä todellisesta yksinäisyydestä tiedän, onnellisesti naimisissa ja neljän lapsen äiti. Mutta silti. Kaipuu kaivertaa. Janoan analyyttistä, syväluotavaa, elämänkokemuksesta kumpuavaa keskustelua. Tarvitsisin päiviini aikuista puheseuraa. Naisseuraa.

TÄSSÄ TYÖSSÄ SAA KOKEA olevansa tarvittu. Moneen suuntaan ja yhtä aikaa. Näkyvää tai mitattavaa tulosta on kuitenkin turha hakea. Sellaista, jota voisi tarkastella tyytyväisenä myhäillen ja kokea saaneensa itse jotain aikaan. Arjen oravanpyörä alkaa joka aamu alusta. Syön sen tuhannen kerran kahvihiekkakakut ja käpylihapullat. Kaikista kasvatuksellisista ponnisteluista huolimatta kodissamme kaikuvat kinat ja kilpailu.

Ympärillä media hypettää hyvinvointi- ja minäkeskeistä elämää. Do more of what makes you happy! Seuraa tunteitasi ja toteuta tarpeesi! Suunnistaessani ruokamarketin rastiradalla itsensä toteuttaminen tai luomiseen luotsaava flow tuntuvat kuitenkin kaukaisilta.

KUN TURHAUTUMINEN turruttaa tai unen puute sumentaa silmät, lyhin tie mielihyvään käy ­makean kautta. Pullakahvit piristää. Sadepäivään saa ryhtiä palasta brownieta. Yleiseen alakuloon käy makea kuin makea. Sokeririippuvuus ja syyllisyydentunto vahvistuvat käsi kädessä. Pelkkä vilkaisu kassajonosta lehtihyllylle kertoo, miten huonoilla teillä olen. Jokaisen itseään kunnioittavan ja hyvinvoinnistaan huolehtivan tulisi syödä vihersmoothieta ja chia-goji-siemennäkkäriä. Jaksaisi ja voisi paremmin. Epäilemättä. Mutta tällä hetkellä salasuklaa saa minut hymyilemään enemmän.

SIINÄHÄN NE OLIVAT. Kotiäidin kiusaukset. Tai ainakin minun. Yksinäisyys, turhautuminen ja syyllistävä suklaa. Välillä vielä kateus kuorruttaa kiusauksen. Toissapäiväistä laatikkoa lämmittäessä ajatus työlounaiden pursuavista buffeteista salaattipöytineen alkaa maistua kitkerältä. Kun arjen kiireessä ei ehdi edes ajatella ajatuksiaan loppuun, palaverit ja pohtiminen kuulostavat seikkailulomalta.

Työ ei lopu kello neljään. Iltapuuhat kaksivuotiaamme kanssa ovat joka päivä toistuva kärsivällisyyden kertausharjoitus. Pikku sissi on mestari maastoutumaan. Velton miinapöksyn raahaaminen tukikohtaan ottaa selän päälle ja hiertää hermoja. Tähän aikaan illasta kun mielessä häilyy jo toive hetkestä omaa aikaa. Millä ihmeen voimilla jaksan huomisen?

Niillä huomisen voimilla, muistutan itselleni. Ne Jumala rakkaudessaan on minulle luvannut. Aika tuo mukanaan myös ystäviä. Turhautuminen taltutetaan muistutuksilla merkityksellisyydestä. Flowkin saa olla hukassa, jos arkeamme ohjaavat syvemmät arvovirrat.

MENISINKÖ SITTENKIN jo nyt palkkatöihin? pohdin joskus kurakintaita kuuratessani. Kun minulla on tämä koulutus ja kiinnostus ammattiini. Mutta ei. En mene vielä, kun ei ole pakko. Sillä on minullakin hetkeni.

Ilosta säteilevät ja ihmetyksestä uteliaat silmät, myhäilevät hymynkareet ja riemunkiljahdukset, riisuvan rehelliset kysymykset, sylin sopukoissa kuivatut kyyneleet. Kun otan laulukirjan esille, kun pyöritän myrskyvauhteja pihakeinussa, kun toivotan koululaiset tervetulleeksi kotiin, kun pysähdymme seuraamaan kastemadon luikertelua pyörätien yli.

RUKOILIN ESIKOISEMME vauva-aikana, että Jumala varjelisi minua menettämästä näkyä arkisen lastenhoitotyön arvosta. Näky on ollut koetuksella, mutta ei kadonnut.

Mutta se yksin ei riitä. Aivot kaipaavat askarreltavaa. Tarvitaan vastapainoa, näköaloja, jotka nostavat kotiäidin katseen hetkeksi arjen yläpuolelle. Kun kuoroiltana tapailen Fauren Requiemin nuotteja, taiteilen kykyjeni ja ääniskaalani äärirajoilla, on yhdentekevää, onko wilma-viesteihin vastattu tai purupinnat pesty.