Miten sopii yhteen pimeyttäkin sisältävä kulttuuri ja kristillinen usko? Kun Suvi Järvensivu punnitsi saamelaisuutta, hän löysi aarteita ja kohtasi pelkonsa.

Nelostien päätepisteeseen ja Suomen pohjoisimpaan kuntaan on Etelä-Suomesta pitkä matka. Kun linja-auto suuntaa Ivalosta kohti Utsjokea, mäntymaisema vaihtuu hiljalleen laajoihin soihin ja tunturikoivikkoon. Katselen, kuinka avara maisema taipuu kummuille. Utsjoki sijaitsee tunturien sylissä sijaitsevassa jokilaaksossa, jossa Tenojoki ja Utsjoki risteävät. Kunnollinen tie kylään rakennettiin vasta vuonna 1958.

Täällä ovat Suvi Järvensivun juuret. Kun isä oli saamelainen ja äiti suomalainen, kotona opittiin kaksi kieltä ja kulttuuria. Isän suvussa on poronkasvattajia, mutta Hans Järvensivu työskenteli kylällä talonmiehenä. Hän metsästi riekkoa, kalasti ja marjasti niin, että sitä voisi pitää toisena elinkeinona.

– Olen saanut kasvaa perinteisen elämäntavan lähellä. Luonnosta on otettu ravinto ja siellä on vietetty aikaa.

Suvin lapsuudessa käytiin kalareissuilla Tenolla ja koko perheen kanssa lähdettiin tunturijärville pilkkimään. Hillareissuilla vierähti neljä viisi päivää.

– Nukuimme teltassa ja keräsimme hilloja aamusta iltaan. Äiti keräsi marjat perheelle, isä ja me lapset myyntiin. Opimme silloin työntekoa. Hillarahoilla olen ostanut stereot ja käyräsarvipyörän, hän naurahtaa.

Rajankäyntiä

Potkaisen Tenoveneen rantatöyräältä vesille. Suvi käynnistää moottorin ja nautimme jokimaisemasta syksyn kirpeydessä.

Utsjoella Järvensivun on helppo hengittää, mutta aina ei ole ollut helppoa olla saamelainen. Opiskeluvuosina Oulussa Suvi vältteli kertomasta taustastaan, sillä opiskelijakaverit tulivat aivan eri kulttuurista.

– Halusin olla kuin muut, mutta saamelaisuuteeni liittyi eksotiikkaa. Tuntui, että minuun suhtauduttiin kuin apinaan eläintarhassa. Halusin olla Suvi, en Suvi Saamelainen.

Lähetystyö vei naisen vuosiksi ulkomaille; Siperiaan, Israeliin ja Mosambikiin. Mutta reissujen jälkeen oli aika palata lapsuudenmaisemaan. Jeesukseen turvansa laittaneen on täytynyt miettiä, mikä saamelaisuudessa on arvokasta ja säilytettävää, mikä taas pois pistettävää, kuten missä tahansa kulttuurissa.

Etelä-Suomesta katsoen saamelaisuuteen todella liittyy eksotiikkaa; on seidat, shamaanit ja noitarummut.

– Kulttuuriimme liittyy pimeyttä, jota en ole aina tiedostanut. Esimerkiksi noitarummun merkkejä käytetään yleisesti saamelaisissa koruissa ja niitä myydään turisteille. Kun ymmärsin niiden olevan shamanistisia, hävitin koruni, joissa oli näitä merkkejä. Osan mielestä olin liian jyrkkä.

Ihmissuhteiden rikkautta

Lapsuudesta lähtien kuullut tarinat häijyistä olennoista, staaloista ruokkivat pelkoa. Jos tunturissa näki uhrikiven, eli seidan, Suvi kiihdytti askeliaan. Sen lähellä pelotti.

Kahdeksan vuotta sitten arkeologiaa opiskellut Järvensivu otti selvää, missä muinaiset uhrikivet sijaitsevat. Sitten hän kiersi paikat kitara kainalossa, laulaen, rukoillen ja voidellen kivet öljyllä.

Se oli pelon voittamista.

Mutta on saamelaisuus muutakin. Parasta on laaja ja läheinen suku. Karuissa oloissa on vuosisatojen aikana opittu jakamaan omasta ja auttamaan naapuria. Isä-Hansin kuoleman jälkeen tämän veli on tuonut Suvin äidille säännöllisesti tuoretta kalaa. Se kuuluu ­asiaan, eikä siitä tehdä isompaa numeroa.

Tuntui, että minuun suhtauduttiin kuin apinaan eläintarhassa. Halusin olla Suvi, en Suvi Saamelainen.

Suville on ollut merkittävää saada työskennellä saamenkielisessä päiväkodissa. Viime vuosina elämänpiiriin on löytynyt uskovia saamelaisia neljästä eri maasta. On vapauttavaa olla rohkeasti saamelainen ja kristitty, ilman että toista tarvitsisi peitellä.

– Jumala yhdistää uskovia yli rajojen, oli kyse sitten kansallisuuden, valtion tai seurakunnan rajoista. Uskon, että se luo pohjaa pohjoisen herätykselle.

Kiellettyä kulttuuria nostamassa

Vene karahtaa rantahiekkaan ja kävelemme sata vuotta vanhan tilan pihaan. Tämä on Hans Järvensivun kotipaikka. Hirsiseinät ovat tummuneet pakkasten ja tuulen kourissa.

Puhumme saamelaisten asemasta. Toisen maailmansodan jälkeen heitä koetettiin sulauttaa valtaväestöön Suomessakin, mutta Järvensivu arvioi, että Venäjän saamelaiset ovat kärsineet eniten. Neuvostoliiton aikaan yhteys identiteettiin katkesi, kun kieli, puvut ja porot vietiin.

Kuusi vuotta sitten hän tutustui Kuolan niemimaalla narkomaanikodissa uskoon tulleeseen mieheen, jonka vaikutuksesta hänen saamelaissukunsa oli myös kääntynyt. Tuttavuuden edetessä Suvi ymmärsi heidän tarpeen vahvistaa saamelaista identiteettiään.

Suvi Järvensivu organisoi pukukurssin, jolle osallistui tuon suvun kuusikymppisiä naisia. Heidän äitinsä eivät olleet aikanaan siirtäneet pukujen teon taitoa eteenpäin, mutta kurssi palautti unohdetun perinteen takaisin. Nyt oppi siirtyy eteenpäin ja he ovat valmistaneet puvut sukulaisilleen. Kun vuosikymmeniä kielletty puku laskettiin päälle, se oli liikuttava ja juhlava hetki monelle.

– He olivat rukoilleet tätä. Minulle tuo hetki todisti, että Jumala haluaa vahvistaa heitä myös kulttuurisesti.

Suomalaiset eivät suhtaudu kansallispukuihin voimakkaan tunteellisesti. Mutta vähemmistölle puku on olennainen osa identiteettiä. Siksi ei-saamelaisten tapa käyttää saamelaisasuja vaikkapa turismissa on saamelaisille loukkaus.

– Eihän suomalaiset laita romaniasuakaan päälle. Se asu kuuluu vain romaneille, hän huomauttaa.

Vaihtoehto virsille

Viime juhannuksena ilmestyi Suomen ensimmäinen saamenkielinen ylistyslevy Friddja (Vapaa).

Tätä ennen hengellisiä levyjä saameksi tehty pääosin vain virsistä.

Friddjan tuottajina toimivat Lasse Heikkilä ja Suvi Järvensivu, jonka käsialaa myös osa lauluista on. Kun muusikot asuvat eri puolilla Norjassa ja Suomessa, oli levyn tekeminen ponnistus ja levyn ilmestyminen monelle muusikolle suuren unelman täyttymys.

Meidän aarteemme on se, minkä vihollinen on koettanut varastaa, eli puhdas joiku.

Levyllä kuullaan myös joikaamista, joka korottaa Jumalaa. Tämä on uutta. Monelle kristitylle joikaaminen hengellisessä tilaisuudessa on vielä vieras ajatus, sillä se liitetään vahvasti juopotteluun. Pitkään opetettiin, että joikaaminen on syntiä.

Mutta levy on otettu hyvin vastaan.

– Angelin tytöistä lähtien on tehty kaunista pop-musiikkia saameksi ja siihen on yhdistetty joikaamista. Nuoremmalle sukupolvelle saamelaisen kulttuurin yhdistäminen nykymusiikkiin on tuttua ja heidän parissaan Friddja leviääkin.

Vaiennettu joiku

Joikaaminen on saamelaiseen kulttuuriin kuuluva laulutapa, joka on lujittanut saamelaisyhteisön keskinäisiä suhteita. Esimerkiksi lapsi otettiin osaksi yhteisöä tekemällä hänelle oma joiku pohjoissaamelaisessa perinteessä.

Joiku on liittynyt myös tilanteisiin, joissa on kokoonnuttu yhteen, kuten poroerotteluihin tai markkinoille. Toisaalta tuntureilla on joikattu yksinäisyydessä. Usein laulujen aiheet otetaan läheltä ja niissä kuvataan luontoa tai eläimiä.

Joikaamiseen on suhtauduttu myös kielteisesti. Moni suomalainen pappi mielsi joikaamisen liittyvän juopotteluun ja varoitti joikaamasta. Niinpä joiku hiljeni ja markkinoilla joikaamista saattoi kuulla vain humalaisten suusta. Tämä oli omiaan vahvistamaan kielteistä suhtautumista siihen. Suvi Järvensivukaan ei lapsuudessaan kuullut joikaamista montaa kertaa.

Sen sijaan shamanismiin Järvensivu ei joikaamista yhdistä.

– Shamaanit saattoivat käyttää joikua päästäkseen transsiin, mutta joikaaminen on paljon laajempi. Se on olennainen osa saamelaista kulttuuria. Se on laulutapa ja sinänsä neutraali, hän huomauttaa.

Näkynä alkuperäiskansat

Tilalla puut on saatu pilkottua ja on aika palata joen yli kylälle, sillä pimeä on laskeutumassa. Kun lihaksia on lämmitelty saunan lauteilla, istahdamme tunturikoivikon ympäröimälle terassille ja katselemme tummalle joelle.

Suvi kertoo näystä tavoittaa alkuperäiskansoja, joita yhdistää luonnonkiertokulun mukaan eläminen, luonnonpalvonta sekä metsästys ja kalastus. Vuonna 2014 perustettiin Saamen alkuperäiskansan kristillinen keskus Norjan puolelle, Lakšjohkaan.

Keskuksen tavoitteena on koota ihmisiä yli rajojen rukoilemaan yhdessä ja varustaa lähetystyöntekijöitä pohjoisen alkuperäiskansojen pariin

– Näkynämme ovat muun muassa nenetsit, jakutit ja eskimot. Olen huomannut, että ihminen ottaa evankeliumin vastaan helpommin, kun sen kuulee tutunoloisesta kulttuurista tulevalta henkilöltä.

Järvensivu on käynyt Murmanskin lisäksi lähetysmatkalla myös Grönlannissa. Tuon matkan aikana kirkastui, että enää ei tarvitse lähteä Afrikkaan asti evankelioimaan. Saamelaisena hänellä on valmiiksi luontainen yhteys eskimon kanssa, vaikka kieli erottaakin.

Matka oli myös silmiä avaava. Lapissa monessa suvussa kamppaillaan päihteiden ja toivottomuuden kanssa. Itsemurhiakin tehdään. Mutta Grönlannissa samat ongelmat olivat voimakkaammin läsnä. Erityisesti lasten kipu tuli lähelle.

– Tapasin matkalla lapsia, joiden äiti oli tehnyt itsemurhan. Pian selvisi, että tapauksia oli siellä useampia, Järvensivu huokaa.

Kansojen aarteet

Vaikeuksista huolimatta pohjoisessa on syntymässä uutta. Uskovat löytävät toisiaan, rukous lisääntyy ja identiteetti vahvistuu.

Jesajan kirjan 60. luvussa kuvataan, kuinka tulee päivä, jolloin kansat tuovat aarteensa Herralle. Mitä saamelaiset tuovat tullessaan, kun ”sinun poikasi tulevat kaukaa, sinun tyttäriäsi kainalossa kannetaan”?

– Meidän aarteemme on se, minkä vihollinen on koettanut varastaa, eli puhdas joiku. Kun kansa joikaa sydämestään, se on enemmän kuin laulun sanat. Siinä on voimaa.

Järvensivu iloitsee, että saamelaiset voivat käyttää kulttuurisesti merkityksellistä laulutapaansa ylistykseen.

– Jumala lunastaa niitä kulttuurin osia, joita vihollinen on ryöstänyt.

Etelään palattuani kuuntelen Friddjaa. Siinä soi tunturipuron ­heleys ja syvältä ponnistava voima Jeesuksen kunniaksi.

Saamelaiskulttuurin esyklopedia: www.senc.hum.helsinki.fi

Lisätietoa Saamen alkuperäiskansan kristillisestä keskuksesta: laksjohka.blogspot.fi