”Kaikki koettelemus ja kärsiminen Jumalan tähden on myös hänen rakkauttansa, koska täten hän on koetteleva teidän uskoanne häneen, ja jos te olette siitä poikenneet niin kutsuu hän näin teitä parannukseen.”
– Sulo Jalmarinpoika Timosen kirjeestä omaisille, Viipurin lääninvanki­lassa 10. helmikuuta 1943.

Vanerimelat iskivät veteen kumiveneen edetessä Suomenlahdella Kronstadtista kohti Suomen kaakkoisrannikkoa. Veneessä matkasi 29-vuotias inkeriläinen Juho Niukkanen.

Edessä oli tehtävä, josta hän ei vielä viikkoa aikaisemmin tiennyt mitään. Taakseen hän oli joutunut jättämään Ligovan kaupungissa lähellä Leningradia asuvan perheensä: äidin, vaimon ja vuoden ikäisen pojan. Takana olivat myös ajat Leningradin Titan-nimisessä elokuvateatterissa, jossa hänellä oli vakinaisen soittajan paikka. Sinne hän ei enää koskaan tulisi palaamaan.

Aamuyöllä 2. lokakuuta 1942 Niukkanen veti kumiveneensä maihin Seivästön Etukylän kohdalla, alueella, joka vielä tuolloin kuului Suomelle. Puna-armeijan antaman tehtävän mukaan Niukkasen oli määrä tarkkailla Suomen rannikkoa, tehdä havaintoja sotilaista, laivoista, tuliasemista, piikkilankaesteistä, autoista ja maantien kunnosta. Havainnoista oli ilmoitettava radiolla kolme kertaa päivässä. Niukkanen aloitti tehtävän asettumalla rättiväsyneenä nukkumaan rannikon lähistöllä olevaan metsikköön.

Myöhemmin samana päivänä kaksi suomalaisiin sotilasasuihin pukeutunutta laskuvarjomiestä pidätettiin Vahvialassa, parinkymmennen kilometrin päässä Viipurista. Kyseessä olivat inkeriläiset poikamiehet, sähköteknikko Sulo Timonen, 20, ja maatyömies Juho Meronen, 23. Heidät oli puna-armeijan kaksimoottorinen pommikone pudottanut kuukautta aikaisemmin Hillosensalmen tienoille, Kouvolan ja Mäntyharjun välille.

Timonen ja Meronen olivat taivaltaneet Hillosensalmelta etelään Kouvola–Viipuri-rautatielle ja sitä pitkin kohti Viipuria. Yöt he olivat nukkuneet ladoissa. Päivisin he olivat tarkkailleet rautatie- ja maantieliikennettä ja ilmoittaneet havainnoistaan joka päivä kello 11 radiolla Leningradiin.

Puun ja kuoren välissä

”En ikinäni ollut, enkä tahtonut olla Suomen vihollinen, mutta jos olisin kieltäytynyt, niin olisi ollut siitä ikävät seuraukset. – – Lähtiessäni sanoivat, että vangiksi ei saa antaudua, on taisteltava viimeiseen mieheen ja polttoainetta hävitettävä, kaikki sähköistämiseen kuuluvat esineet ja radio, sähkösanomat on hävitettävä heti sähköistämisen jälkeen, mutta minä en mitään hävittänyt, sillä mitä olen sähköistänyt en ollenkaan niitä tarkkaillut, vaan sanomat annoin kaikki vain umpimähkään.”
– Juho Aataminpoika Niukkasen muistutuskirjoituksesta Sotaylioikeudelle, Viipurin lääninvankilassa 10. marraskuuta 1942.

Lokakuun 8. päivän iltana Juho Niukkanen lähti kulkemaan metsää pitkin Muurilaan päin, kun vartiossa ollut suomalainen sotilas valaisi häntä sähkölampulla ja vei hänet lähellä olevaan korsuun.

Niukkanen ehti olla Suomessa vain kuusi päivää, kunnes hänet pidätettiin. Kuulusteluissa hän kertoi, ettei hän ollut antanut täsmällistä tietoa puna-armeijalle eikä hänen aikomuksenaan ollut ryhtyä vastustamaan pidättäjiään.

Kysyttäessä, miksi hän ei ollut antautunut heti saavuttuaan Suomeen, hän kertoi, kuinka hänelle oli selitetty suomalaisten ”rääkkäävän vankejaan”. Niukkasen mukaan ainakin joka toisessa neuvostoliittolaisessa sanomalehdessä oli kertomuksia ja kuvia siitä, miten suomalaiset leikkaavat vangeilta korvat, puhkaisevat näiden silmät ja hirttävät heidät. Jos hän olisi tiennyt, ettei vankeja kiduteta, hän olisi antautunut pian maihin tultuaan.

Samaa vakuuttivat kuulusteluissa laskuvarjomiehet Sulo Timonen ja Juho Meronen. Timonen kertoi, että heille oli ”syötetty”, että jos Suomessa ilmoittautuisi viranomaisille, nämä lähettäisivät heidät takaisin Venäjälle, ja Venäjällä heidät siinä tapauksessa tultaisiin kavaltajina hirttämään.

Meronen puolestaan sanoi, ettei ollut uskaltanut ilmoittautua viranomaisille, koska Venäjällä oli selitetty, että Suomessa piinattaisiin syytettyjä ja että heidän omaisensa Venäjällä surmattaisiin. Miehet kertoivat myös, että he olivat kyllä neuvotelleet antautumisesta, mutta eivät pelon vuoksi olleet kyenneet siihen.

Työpataljoonassa huojuttiin huonoudesta

Niin Niukkanen, Timonen kuin Meronenkin olivat palvelleet jatkosodan käynnistyttyä Neuvostoliiton armeijan työpataljoonissa, rakentaen ja kunnostaen lentokenttiä. Timosen ja Merosen pataljoonissa palvelleista suurin osa oli inkeriläisiä, joita ei kohdeltu silkkihansikkain. Muonitusolot olivat surkeat.

”Sulo Timoselle oli tarjoutunut mahdollisuus siirtyä rintamalle suksijoukkoihin. ”Minä suostuinkin, estääkseni sitä nälkää ja kurjuutta, johon minä olin joudunut, sillä minä jo huojuin huonoudesta. Täällä venäläisillä olivat kaikki oikeudet meidä suomalaisia kohtaan, lyötiin, potkittiin, tyrkittiin ja syljettiin vaikka silmillekin”, hän kertoi muistutuskirjoituksessaan Sotaylioikeudelle 27. lokakuuta 1942.

Juho Meronen oli tarttunut tilaisuuteen, kun häntä oli kysytty työpataljoonasta rintamajoukkoihin, ”ei etulinjoille, vaan muihin tehtäviin”. Mitä nämä tehtävät tulisivat olemaan, sitä ei Meroselle kuitenkaan ollut kerrottu. Juho Niukkanen puolestaan oli päässyt merivoimiin, jossa palveleville luvattiin ”paremmat ruuat”.

Kaikille kolmelle vakoilutehtävä oli tullut yllätyksenä. Sitä varten he eivät olleet työpataljoonista lähteneet. Saatuaan kuulla vakoilutehtävästä Sulo Timonen oli ilmoittanut majuri Ivanoville pelkäävänsä ryhtyä tiedustelijaksi, mihin majuri ei ollut vastannut mitään. Seuraavana päivänä hänen luokseen oli tuotu tiedusteluosaston komissaari, joka oli ilmoittanut, että kaikki puna-armeijassa tavatut pelkurit tullaan ampumaan sekä antanut Timoselle miettimisaikaa seuraavaan päivään.

Jäähyväiskirjeet eivät koskaan löytäneet perille

”Minä olen tyydyväinen siihen tuomioon, mikä on minulle annettu ja siidä ollut iloinen että saan kuolla täällä vapaalla kaikkien suomalaisden rakastettavalla isänmaalla Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä.”
– Juho Pietarinpoika Merosen kirjeestä omaisille, Viipurin lääninvankilassa 10. helmikuuta 1943.

Kenttäoikeus tuomitsi Sulo Timosen ja Juho Merosen ”kuritushuoneeseen elinkaudeksi” vakoilusta 20. lokakuuta. Juho Niukkaselle määrättiin sama rangaistus 18. marraskuuta. Miehet kirjoittivat ”muistutuskirjoitukset” Sotaylioikeuteen, millä ei kuitenkaan ollut toivottua vaikutusta. Sotaylioikeus muutti marras–joulukuussa kenttäoikeuden tuomiot kuolemanrangaistuksiksi.

Miehiä säilytettiin ennen tuomion täytäntöönpanoa Viipurin lääninvankilassa, jossa vankilasielunhoitajana vieraili Hausjärven kirkkoherra Selim Jalmari Laurikkala. Laurikkala oli toiminut ennen sotia pappina Inkerissä, jossa hän oli pitänyt rippikoulua myös Juho Niukkaselle, mutta Laurikkala joutui karkotetuksi Suomeen 1937.

Timonen, Meronen ja Niukkanen uskoivat ja toivoivat, että ”Inkerinmaa tulee vapautetuksi” ja että Selim Laurikkala voisi välittää heidän jäähyväisensä omaisille. Sitä varten he kirjoittivat jäähyväiskirjeensä juuri ennen kuolemaansa, 9. ja 10. helmikuuta. Kirjeet eivät koskaan löytäneet perille, sillä Laurikkala ei päässyt sodan jälkeen palaamaan Inkerinmaalle.

”Hänestä te voitte saada ainoan lohdun ja turvan”

Jäähyväiskirjeistä sekä Sotaylioikeuden asiakirjoista käy ilmi nuorten miesten syvä kristillinen usko. Juho Niukkanen oli kotoisin uskovasta perheestä. Hänen lapsuudessaan kotona oli laulettu virsiä, ja isä oli lukenut rukouksen arkena iltaisin ja pyhinä aamuisin. Niukkanen oli omalla radiollaan kuunnellut myöhemmin suomalaisia jumalanpalveluksia.

Niukkasen jäähyväiskirjeessä äiti on keskeisessä asemassa. ”Rakkaat omaiseni, rakas Äiti paljon jäin teille velkaa, mutta kaikki jäi maksamatta, maksakoon teille Herra.” Vuoden ikäistä poikaansa hän ei mainitse nimeltä. Luultavasti hän ei ollut sotapalveluksensa vuoksi tätä edes nähnyt eikä saanut tietää tämän nimeä. Ainoastaan hän oli työpataljoonassa palvellessaan vuonna 1941 saanut viestin pojan syntymästä. Niukkanen päättää kirjeensä: ”Älkää olko kovin murheellisia rakkaat omaiseni, sillä kaikkien meidän täytyy täällä kuolla.”

Miesten jäähyväiskirjeissä ei ole katkeruutta Suomea tai Jumalaa kohtaan. Juho Meronen jopa sanoo olevansa tyytyväinen tuomioonsa. Kirjeestä saa sen käsityksen, että Merosen omaiset eivät olleet vakaumuksellisia kristittyjä ja että hän itse oli kokenut jonkinlaisen kääntymyksen viime aikoina: ”Jumala varjelkoon minun rakkaita omaisiani äitiä, veljiä ja sisareitani että he rukoilisivat Jumalaa että heidän elämänsä tulisi oikealle kristitylle tielle ja ettei hukkuisi syndeihin ja rikoksiin niin kuin minä olin hukkunut. Jumala varjelkoon heidä.”

Sulo Timosen kirje on vahvasti evankelioiva. Timonen pyytää omaisiaan kääntymään Jeesuksen turviin, ”sillä Hänestä te voitte saada ainoan lohdun ja turvan vaivoihinne ja murheisiinne. Sillä hän on ainoa Jumalan poika, joka on tullut kaikkia lunastamaan ja auttamaan kuolemasta ja synnistä ja joka Häneen uskoo löytää Hänestä iankaikkisen elämän.”

Timoselle tapahtumat olivat kaikessa traagisuudessaan kääntyneet hengelliseksi siunaukseksi: ”Vaan niin oli Herramme Jesus Kristus rakastanut minuakin suurta syntistä, että ei sallinut hukkua ja kuolla synteihini vaan johtatti minut tänne itseänsä lähemmäksi että minä tulisin tuntemaan Hänet, katumaan omia suuria syntejäni ja puhdistuisin niistä ennen kuolemaa hänen verensä kautta.”

Kirjoituksen lähteenä ovat olleet Kansallisarkiston Sotaylioikeu­den asiakirjat sekä Selim Jalmari Laurikkalan kotiarkistosta löydetyt jäähyväiskirjeet. 

Lue jäähyväiskirjeet kokonaisuudessaan tästä linkistä. 

Lue myös Isto Pihkalan kommentti: Jäähyväiskirjeet tuovat esiin osan vaiettua inkeriläisyyttä (verkkolehden tilaajille).