Raamatun sanan ja kokemusten tulee olla tasapainossa – kumpaakaan unohtamatta, pohtii kasvatustieteilijä ja Ristin Voiton päätoimittaja Leevi Launonen.

”Koetelkaa kaikki ja pitäkää se mikä on hyvää”, kehotetaan ensimmäisessä Tessalonikalaiskirjeessä (1. Tess. 5:21). Jo alkuseurakunta joutui taistelemaan eksytyksiä vastaan. Sama ohje pätee nykypäivänä: me kristityt voimme suistua tien sivuun, jos emme arvio hengellisiä ilmiöitä ja opetuksia.

Suuntaviivoja arviointiin Uusi Tie pyysi Ristin Voiton päätoimittajalta Leevi Launoselta. Hän on toimittanut yhdessä Elina Raution kanssa vastailmestyneen teoksen Koetelkaa kaikki (Aikamedia, 2016). Siinä paneudutaan muun muassa raittiiseen karismaattisuuteen, uusapostoliseen liikkeeseen, Afrikan äärikarismaattisuuteen, fundamentalismiin ja eheytymiseen vääristä opeista.

Jeesuksen merkitys ei voi hämärtyä

Terveellä hengellisyydellä on tunnusmerkkejä, joista Leevi Launonen nostaa esiin muutaman. Siinä Raamatun sana ja kokemuksellisuus, myös yliluonnollinen kokeminen, ovat tasapainossa.

– Huolestuttavassa karismaattisuudessa käy niin, että Raamatun arvovalta jää sivurooliin. Sisäisiä, subjektiivisia tuntoja kuunnellaan eikä ohjauduta Sanan tai seurakunnassa kuullun opetuksen perusteella.

Toinen tunnusmerkki on seurakuntayhteys ja johtajuusrakenne. Launonen korostaa, ettei usko ole pelkästään yksilön oma asia. Uskovan on hyvä hakeutua yhteisöön, jossa hän kokee yhteyttä, saa ravintoa ja jossa voidaan arvioida hengellisiä ilmiöitä.

Kolmanneksi terveen hengellisyyden tunnistaa siitä, että se tuo ihmisen elämään tasapainoa ja myönteistä perusvirettä.

– Jos tulee pingottuneisuutta ja tarvetta hyökkäillä ja väitellä, se kertoo siitä, ettei lepää Kristuksessa.

Launosen mukaan uskon ydin, Jeesus, on pidettävä kirkkaana mielessä. Raamatun perusteella Pyhän Hengen tehtävä on kirkastaa Kristusta.

– Voidaan ajautua palvomaan ja rukoilemaan Pyhää Henkeä niin, että Jumalan kolminaisuus ja Kristuksen rooli ja merkitys voivat hävitä.

Lisäksi terveeseen hengellisyyteen kuuluu se, että ihmiset pyrkivät julistamaan evankeliumia, näkemään vaivaa arjessa Jumalan valtakunnan eteen.

– Kristittynä ja seurakunnan jäsenenä on tärkeää kantaa vastuu ja toimia, vaikka ei tuntuisi miltään, ja ymmärtää, että minulle on annettu tehtävä.

Seurauksina ylpeys, ristiriidat ja pettymykset

Epäterveellä hengellisyydellä voi olla erilaisia seurauk­sia. Leevi Launonen toteaa, että se voi aiheuttaa hengellisen ylpeyden: olen korkeammalla tasolla ja Jumala puhuu kirkkaasti juuri minulle. Myös ristiriidat ja pettymykset ovat yleinen seuraus. Toiset eivät allekirjoitakaan omaa näkyä. Tai näky, jonka vuoksi on tehnyt uhrauksia, jopa taloudellisia, ei toteudukaan. Silloin tiputaan korkealta.

– Se voi koetella koko uskon perustaa.

Launosen mukaan jotkut myös ajautuvat ulos klassisen kristinuskon sisältä, lähelle New Age -uskontoa. Toiset voivat jopa sairastua psyykkisesti, esimerkiksi hengellisen väkivallan vuoksi.

Rohkeasti tavoittelemaan ja käyttämään armolahjoja

Osa uskovista on allergisia kokemuksellisuudelle siinä piilevien vaarojen vuoksi. Leevi Launosen mielestä kokemuksellisuus kuitenkin kuuluu hengelliseen elämään.

– Samalla kun uskallat kuunnella ja sanoa ihmisille esimerkiksi kehotuksen sanoja, otat riskin, että se onkin inhimillistä ja sitä voidaan arvioida. Mutta sitä ei tarvitse pelätä. Ei maailma siihen kaadu, jos sanat eivät olleetkaan pelkästään Pyhän Hengen vaikutusta.

Liian tiukka seurakuntakulttuuri voi johtaa siihen, että armolahjoja ei uskalleta tavoitella tai käyttää. Launonen pitää sitä tappiona.

– Ihanne olisi, että hengellinen yhteisö olisi ilmapiiriltään turvallinen, ja ihmisiä rohkaistaisiin käyttämään armolahjoja ja jakamaan muille sitä, mitä Jumala antaa.

Hän toteaa, että johtajuus on tässä merkittävässä asemassa. Turvallista paimenuutta tarvitaan.

Egon pönkitystä vai nöyrää palvelemista?

Karismaattisuuteen lyödään joskus ihmistä korottava leima, koska painotus on asemassamme Jeesuksessa: olemme hänen kauttaan voittajia ja meille on annettu valta tehdä samankaltaisia asioita kuin hän teki maan päällä, esimerkiksi ihmeitä.

Leevi Launosen mielestä ihmisen on ymmärrettävä olevansa heikko ja vajavainen. Siksi hänestä karismaatikoilla olisi hyvä olla ripaus körttiläisyyttä. Ylipäätään itsetuntemus suojaa ylilyönneiltä.

– Missä minulla kulkee se raja, jolloin toimin oman egon varassa ja rakennan omaa roolia ja missä nöyrästi iloitsen siitä, että Jumala toimii minun kauttani ja armolahjojen kautta? hän kannustaa kyselemään.

Päätoimittajan mukaan se vaatii hengellistä lujuutta ja kypsyyttä olla terveellä tavalla uskossaan vahva ja rohkea toimimaan.

Launosta myös hämmästyttää se, miten hengelliset ääripäät joutuvat vastakkainasetteluun ja välimallia ei tahdo löytyä. Erityisesti se näkyy sosiaalisessa mediassa. Joko ihminen karttaa kaukaa karismaattisuutta tai on ihan hurahtanut ja innostunut. Hän toivoo, että uskovat antaisivat itselleen luvan tehdä virheitä ja hyväksyisivät, että käytämme armolahjoja puutteellisesti. Ja silti näkisivät, että on arvokasta rukoilla armolahjoja.

”Ei tarvitse hyppiä seinille”

Leevi Launonen toteaa, että Koetelkaa kaikki -kirja sisältää osin raflaavia esimerkkejä ulkomailta. Siksi hän toppuuttelee olemaan vauhkoontumatta sen äärellä. Suomessa usein näkyy vain piirteitä ulkomaiden virtauksista.

– Karismaattisuuteen tarvitaan tervettä suhteellisuuden tajua. Kun eri ilmiöitä ja epäterveitä painotuksia nähdään, ei tarvitse hyppiä seinille.

Hänen mielestään maallikkokielessä käytetään myös liian kevyesti harhaoppi-sanaa. Kun puhutaan harhaopista, pitäisi puhua peruskysymyksistä, kuten Jumalan kolminaisuuden kieltämisestä.

Afrikan kristillisyyden kompastuskiviä

Saharan eteläpuolella kristillisyys on kirjavaa ja kirkkoja on tuhansia. Kirkot pirstoutuvat jatkuvasti, ja uusia perustetaan. Jotkut niistä erkaantuvat Raamatun opetuksesta – vaikka Afrikan kristillisyyttä ei pidä leimata kokonaan epäterveeksi. Koetelkaa kaikki -kirjassa teologi ja entinen Kenian-lähetti Reijo Kuokkanen ottaa esiin joitakin kompastuskiviä.

Yksi niistä on synkretismi. Kun ennen haettiin parannusta noitatohtorilta, nyt sitä saatetaan hakea Jumalan mieheltä, parantaja-evankelistalta. Esi-isien henkiä palvotaan, taikaesineisiin luotetaan ja mystisiä voimia edelleen pelätään, ja siksi rukoillaan suojaa niitä vastaan. Äärikarismaattiset virtaukset uppoavat, koska henkimaailma on perinteisesti ollut läsnä afrikkalaisten elämässä.

Toinen kompastuskivi on kirkkojen korruptio. Esimerkiksi Keniassa vaikuttaa ”kylvä siemen” -oppi, jossa luvataan, että mitä enemmän uhraat rahaa, sitä nopeammin rikastut.

Rahaa kalastellaan myös ihmeiden avulla. Kuokkanen korostaa, että aitoja ihmeitä tapahtuu, mutta osa ihmeistä on huijausta.

Monet Afrikan seurakunnista ovat yhden miehen yksityisyrityksiä, joissa saarnaaja julistaa ja tekee, mitä haluaa. Johtajien ympärille syntyy kultteja, jotka tarjoavat juurettomille kristityille näennäistä turvallisuutta, joka kuitenkin tarkoittaa käytännössä orjuutta. Kulttien johtajat keräävät helposti suuret omaisuudet ja vahvistavat asemaansa median kautta. Kuokkasen mukaan uudet kulttiseurakunnat ovat uhka perinteisille kirkoille ja niiden aidolle sanomalle.

Lisäksi ongelmana Afrikassa on miljoonien kristittyjen lukutaidottomuus, minkä vuoksi Raamatun sana nopeasti hämärtyy, sekä parantajiin luottaminen enemmän kuin lääkäreihin. Kirkko saatetaan nähdä samana kuin terveysasema. Monissa afrikkalaisissa kirkoissa onkin suuri lapsikuolleisuus.