Tauno ja Aino Pihlava tietävät, mitä on todellinen rikkaus
Menestys työuralla ja onnellinen kotielämä eivät häivyttäneet suurinta ilonlähdettä: Aino ja Tauno Pihlava löysivät omantunnon rauhan, anteeksiannon ja kiitollisuuden Jeesuksen luota.
Vireät eläkeläiset, Tauno ja Aino Pihlava, rentoutuivat korona-aikana metsähommissa ja kävelyillä. Aino iloitsee uintiharrastuksesta uimahallien avauduttua, ja Tauno opettaa Raamattua ja tekee puhujakeikkoja pyynnöstä. Kuva: Johanna Sjövall
Aino Pihlava varttui maanviljelijäperheessä Harjavallassa. Nelilapsisen perheen elämä oli työteliästä. Kylvö- ja korjuuajat määrittivät elämisen rytmin. Vanhemmilla oli paitsi ilo myös usein huoli sadosta. Kylällä oli paljon lapsia, joiden kanssa Aino sisaruksineen leikki ja ulkoili ympäri vuoden. Kokemäenjoki virtasi kodin vieressä. Sinne tehtiin uintiretkiä kesäisin.
Koti oli isänmaallinen ja kristinuskoa kunnioittava. Lapsena Aino tajusi, että vanhemmat turvaavat Jumalaan. Sunnuntait pyhitettiin levolle. Silloin kuunneltiin jumalanpalvelus radiosta. Juhlapyhinä käytiin kirkossa. Isoäiti asui perheen kanssa saman katon alla.
– Meillä oli onnellinen ja hyvä koti, Aino tiivistää.
Vasta aikuisena Aino ymmärsi, että vanhemmat olivat kokeneet raskaita menetyksiä, kun kaksi perheen lasta kuoli pieninä. Sota-aikana isä oli rintamalla, mutta haavoittui vain lievästi. Aino toteaa, että lapsille ei paljoa puhuttu näistä kipeistä vaiheista. Se lienee tyypillistä tuohon aikaan, hän huomauttaa.
Onnellinen lapsuus syrjäkylällä
Tauno Pihlava on kotoisin naapurikunnasta Eurasta. Isä oli paperiteknikko. Perhe muutti Pyhäjärven tuntumaan Ahlströmin paperitehtaan asuntoalueelle. Myöhemmin isä rakensi Kauttuan sivukylälle oman talon rintamamiestontille.
Kylällä kukoisti talkoohenki ja tasapäinen, rehellinen yhdessä yrittäminen. Lieveilmiönä oli rakennusporukoiden alkoholinkäyttö. Muurareille, maalareille ja kirvesmiehille maksettiin usein työstä alkoholilla. Tauno on kiitollinen siitä, että oma isä ei jäänyt alkoholiin kiinni.
– Minusta oli onni asua syrjäkylillä. Tehtaan läheisillä asuntoalueilla oli ammattisidonnainen nokkimisjärjestys: siellä oli tarkat seurustelurajat ja hierarkia. Elin iloisen lapsuuden ja meillä oli hyvä perhe.
Isänäiti oli rukoilevaisia, mutta kotona hengellisyys ei ollut mitenkään erityisesti läsnä. Iltarukouksen äiti opetti.
– Arvostan sitä nyt, sillä se ylläpiti ymmärrystä siitä, että Jumala on olemassa. Rukoilin iltarukousta kaksikymmentävuotiaaksi.
Tauno ihaili itseään vanhempaa naapurinpoikaa ja kertoo saaneensa häneltä ”tartunnan” eli innon kemian opiskeluun: Tauno kirjoitti Kansakoulun alaluokilla Instrumentariumiin ja tilasi laboratoriovälineet. Apteekista sai tuohon aikaan ”kaikkia myrkkyjä”, muun muassa kaliumkloraattia. Hän teki pienen laboratorion perunakellarin perälle. Kaliumkloraatti lensi kattoon, ja jälki on vieläkin lapsuudenkodin kellarin katossa.
Lukiossa paras kaveri pakeni kahta nelosta joulutodistuksessa tehtaalle kolmivuorotyöhön. Tauno seurasi ystäväänsä. Kolmivuorotyö paperitehtaalla oli kovaa. Poika ”tuli järkiinsä” ja palasi koulunpenkille. Ylioppilaaksi valmistumisen jälkeen Tauno pääsi Otaniemeen opiskelemaan kemiaa.
Etsijän paikalla
Ainolla ei ollut tiettyä toiveammattia. Ylioppilaaksi valmistunut tyttö tarttui äidin antamaan neuvoon ja lähti talouskouluun. Äiti vinkkasi, että siellä voisi miettiä tulevaisuutta. Seurustelu Taunon kanssa vaikutti hakeutumiseen pääkaupunkiseudulle.
Yhteiset askelmerkit olivat löytyneet satakuntalaiselta tanssilavalta vappuna 1966, kun molemmat nuoret valmistuivat ylioppilaaksi. Helsingissä Ainon asuintoveriksi johdatettiin tyttö, joka oli tullut uskoon Imatran nuorisoherätyksessä. Hän johdatteli Ainon Ylioppilaslähetykseen, missä vaikutti vahva herätyksen ilmapiiri.
– Kuljimme hengellisissä kokouksissa yhdessä ja kämppikseni luki minulle iltaisin Raamattua. Itse olin etsijän paikalla ja hengellisissä asioissa epävarma.
Minulla oli hätä Taunosta. Yritin kaikkeni saadakseni hänet uskoon.
Talouskoulun jälkeen Ainolla ei ollut suunnitelmaa jatkosta. Oli pakko hakea töitä tai palata takaisin kotiin. Ovi avautuikin yllättäen tehdastyöhön. Aino sai paikan SOK:n sukkatehtaalta. Kokemus oli hyvä ja silmiä avaava. Tehtaalla oli tiukka kuri. Työyhteisö otti Ainon kuitenkin hyvin vastaan. Samaan aikaan asuintoveri oli aloittanut sairaanhoitajaopinnot ja kehotti Ainoakin samalle alalle.
– Koska ammatinvalinta oli edelleen epäselvä, päätin hakea sairaanhoitajaopistoon ja pääsin sinne, vaikka sinne oli valtavasti hakijoita. Opintojen myötä innostuin sairaanhoitajan työstä yhä enemmän ja koin alan selvästi omakseni.
Rakkaus voitti kriisin
Pihlavat menivät kihloihin vuonna 1967 ja naimisiin seuraavana vuonna. Ennen kihloja pari koki kriisin. Aino tuli selkeästi uskoon ja koki valtavaa iloa ja rauhaa, josta toivoi Taunonkin pääsevän osalliseksi.
– Minulla oli hätä Taunosta. Yritin kaikkeni saadakseni hänet uskoon. Kaipasin myös suhteeseemme rukousyhteyttä. Toivoin, että voisimme mennä yhdessä raamattupiiriin. Aloin rukoilla hänen puolestaan.
Tauno puolestaan hämmentyi ja mietti, että tähänkö seurustelu loppuu. Nuori rakkaus voitti, mutta uskoontulo antoi odottaa.
Taunon valmistuttua diplomi-insinööriksi, nuori pari muutti Harjavaltaan. Tauno sai työpaikan Kemirasta. Vuosi ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen Tauno lähti armeijaan. Aino aloitti työn Harjavallan psykiatrisessa sairaalassa.
– Armeijan yksinäisinä hetkinä minulle tuli ahdistavia ja neuroottisia ajatuksia. Aino oli tällä välin tutustunut helluntailaiseen perheeseen, jonka luona hän toivoi minun käyvän. Sanoin, että ”koetetaan, jos se sun Jeesuksesi voi auttaa”. Puolestani rukoiltiin ja siihen jäi ahdistus ja rauhattomuus, Tauno kertoo.
Tauno sai sydämeensä rauhan. Hän tutustui Raamattuun ja koki ensimmäistä kertaa myös, mitä synnintunto on.
– Raamatun evankeliumi ja armo tuli rakkaaksi ja samalla heräsi halu kertoa muille Jeesuksesta.
Aika lunastaa lupaus
Pihlavat liittyivät Juhani ja Tuula Santasen lähettäjärenkaaseen. Tauno mainitsee, että se oli vahvaa herätyksen aikaa. Hän kiersi Juhanin kanssa kotiseuroissa ja muissa tilaisuuksissa.
– Olin kuin oppipoika. Kokeneen uskovan kanssa opin paljon. Kasvoin myös satakuntalaiseen, vahvaan lähetysperinteeseen.
Kun opintovelat oli maksettu, alkoi kysymys lähetystyöstä poltella Taunoa. Siinä vaiheessa Aino koki, ettei hän ollutkaan valmis lähtemään. Miten pienten lasten kanssa voisi mihinkään lähteä, hän mietti. Sitten hän muisti Jumalalle antamansa lupauksen. Aino kertoo, että jo Helsingissä kaikissa opiskelijakokouksissa lähetystyö oli vahvasti esillä.
– Usein meitä nuoria haastettiin kysymällä, että olisitko valmis lähtemään. Sanoin kerran Jumalalle, että jos tahdot minun lähtevän, niin olen valmis, mutta sinun pitää varustaa ja antaa voima. Sittemmin koko asia unohtui.
– Lähtösuunnitelmien aikaan lupaus muistui mieleeni. Lopulta uskalsin jättää kaiken taakseni ja jäädä Jumalan huolenpidon varaan.
”Jeesuksessa saan omistaa rauhan ja levon”
Kristinuskon keskeisin sisältö on Tauno Pihlavan mielestä hyvällä tavalla yksinkertainen asia.
– Olennaista on usko Jeesukseen, hänen tuntemisensa yhä syvemmin ja paremmin. Hän jätti meille esimerkin omalla elämällään. Meidän tulee levittää hyvää sanomaa armosta ja syntien anteeksiantamuksesta sekä palvella lähimmäisiämme. Riittää, että elämme uskomme todeksi arkipäivässä kutsumuksemme mukaan, mies summaa.
Aino Pihlavalle keskeistä on omantunnon rauha, joka tulee anteeksiannosta.
– Se on ihmeellinen asia. Jeesuksessa saan omistaa rauha ja levon, jossa ei ole pelkoa. Olen kiitollinen rauhasta, iankaikkisuuden toivosta ja Jumalan läsnäolosta. Häneen saa aina turvata.
Taunoa puhuttelee pääsiäisaikana Raamatussa Luukkaan evankeliumin viimeinen luku, jossa Jeesus avaa Emmauksen tien kulkijoitten silmät ja myöhemmin koko opetuslapsijoukon ymmärryksen käsittämään Sanan pohjalta pääsiäisen tapahtumat.
– Evankeliumi avaa meidän sisäiset silmämme ja ymmärryksemme armoon, anteeksiantamukseen ja iankaikkiseen elämään. On oikein kutsua sitä uudestisyntymäksi, kun ajattelemme ensimmäisten ihmisten silmien avautumista lankeemuksessa synnin orjuuteen ja iankaikkisen rangaistuksen pelkoon.
Pääsiäistä vietetään, koska ristillä Jeesus avasi tien Jumalan antamaan vapauteen. Tauno iloitsee Raamatun hienoista lupauksista. Luukas muistuttaa, että opetuslapset ovat Jeesuksen todistajia.
– Mekin kuulumme tähän joukkoon omassa kutsumuksessamme. Lähetystyössä olemme tätä opetuslasten joukon jatkumoa.
Etiopiaan ja takaisin Suomeen
Syksyllä 1975 Pihlavat lähtivät raamattukouluun ja lähetyskurssille Lähetyskouluun Ryttylään. Aluksi Pihlavien sydämellä oli työ Israelissa. Sitten he tapasivat nuoren etiopialaisen papin, joka vetosi Pihlaviin ja pyysi heitä lähtemään Etiopiaan. Kesällä 1976 Pihlavat olivat aktiossa Englannissa, kun he kuulivat, että erääseen ammattioppilaitokseen tarvittaisiin uusi rehtori.
Jälkeenpäin voi nähdä Jumalan johdatuksen. Lähetyskoulutuksen ja aktion jälkeen he lähtivät suoraan Etiopiaan. Edes kielikoulua he eivät ehtineet käymään. Tauno alkoi valmistella puutyön ammattikoulutusta ottaen käyttöön perustyökalut: vasarat, sahat ja kulmaviivaimet.
Uskomme nyt, että Jumala piti silloin oveen suljettuna myöhempää suunnitelmaa varten.
Vuonna 1974 maassa oli tapahtunut sotilasvallankaappaus. Nyt kesken valmistelujen kumoukselliset ottivat haltuun lähetysaseman. Pihlavat siirtyivät Addis Abebaan opiskelemaan amharaa. Sen jälkeen he lähtivät maaseutuprojektiin maan lounaisosaan.
Paikka oli paratiisimaisen kaunis mutta vailla ympärivuotista tieyhteyttä. Kun paikalla puhjennut kapina uhkasi katkaista tien lentokentälle Pihlavien oli palattava Addis Abebaan ja sieltä Suomeen vuonna 1977. Paluu oli vaikea.
– Tauno oli irtisanoutunut työstään. Koimme, että maitojuna toikin meidät takaisin. Työkausi oli vain reilun vuoden mittainen, vaikka olimme lähteneet lähetystyöhön loppuelämäksemme, Tauno ja Aino Pihlava kertaavat kipeää muistoa.
He odottivat vuoden Mekane Yesus-kirkon kutsua takaisin. Vasta jälkikäteen selvisi, että viisumi oli myönnetty ja toimitettu Tukholman lähetystöön, mutta se ei koskaan tavoittanut lähettävää järjestöä eikä Pihlavia.
– Uskomme nyt, että Jumala piti silloin oveen suljettuna myöhempää suunnitelmaa varten.
Etiopia kutsuu jälleen
Niin Pihlavat päättivät jäädä Suomeen. Tauno pääsi takaisin Kemiralle töihin. Pihlavat saivat kaikkiaan viisi lasta. Aino palasi sairaanhoitajan tehtäviin, kun nuorinkin oli koulutiellä. 1990-luvun alussa Etiopian sotilasvalta päättyi.
Vuonna 2006 pappi Essay Miresa Etiopian Jimmasta tuli Suomen vierailulle. Hän poikkesi Etiopian-lähettien kanssa kahville Pihlavien kotiin. Essay haastoi Kemiran pääjohtajan tehtävästä eläköitynyttä Tauno Pihlavaa. Hän kertoi, että Etiopiassa tarvitaan sekä hengellistä että käytännön apua. Tauno innostui ja lähti tutustumaan tilanteeseen Etiopiassa. Aino koki, että heidän olisi hyvä lähteä yhdessä, vaikka joutuikin jättämään mielenkiintoisen työnsä terveyskeskuksen jalkojenhoidon ja haavahoidon asiantuntijana.
Vuoden 2007 alussa Pihalavat lähtivät ja viipyivät Etiopiassa vuoden 2010 kesään asti. Työhön kuului metsitys- ja peltojen kasteluprojekteja, koulujen rakentamista ja naisille suunnattuja projekteja hunajatuotantoon. Pariskunta koki tuon ajan työntäyteisenä ja iloisena elämänvaiheena.
Kummilapsiprojekti palvelee kaikkein köyhimpiä
Kun Pihlavat muuttivat Jimmaan, yhtenä aamuna tapahtui jotain, mikä toi Etiopian lapset Pihlavien elämään.
– Ajelimme vieraidemme kanssa lähellä yliopistoa. Näimme nuoren pojan tien laidassa kuolleena. Joku oli heittänyt ruumiin päälle takin. Kärpäset parveilivat lapsen kasvoilla. Näky oli karu ja pysäyttävä. Se puhutteli. Kun lähettikokouksessa ehdotettiin kummilapsiaprojektia Jimman alueelle, päätimme yhdessä aloittaa sen. Työ aloitettiin Agaron kaupungissa, missä ei vielä ollut muita lähetysjärjestöjä.
Kansanlähetyksen kummilapsityö Etiopiassa alkoi vuonna 2007. Tauno Pihlava kehitti työn ensimmäisen projektisuunnitelman. Satakunnan Kansanlähetyksen vapaaehtoisryhmä hankki ensimmäiset kummit. Työ laajeni pian neljälle paikkakunnalle. Jokaista projektia hoiti Etiopiassa kaksi etiopialaista työntekijää. Suomessa hoidettiin vapaaehtoisvoimin yhteydenpito kummien ja lasten välillä.
Aino hoiti lasten viestit Suomen kummeille työryhmien kautta. Projektien avulla kaikkein köyhimpien perheitten lapset pääsivät kouluun ja terveydenhuollon piiriin. Aino hoiti työtä pitkään vielä Suomeen palattuaan. Työn organisoinnin muutostarpeita on ollut tiedossa jo jonkin aikaa.
– Etiopialaiset työntekijämme ovat tehneet muutosehdotuksia ja vapaaehtoisryhmissä alkoi näkyä ikääntymistä ja väsymistä. Tänä vuonna Etiopian kummilapsityön hallinnointi siirtyykin vapaaehtoisryhmiltä kokonaan lähetysosaston hallintaan. Olennaista on se, että työ edelleen jatkuu, Aino kertoo.
Tällä hetkellä 440 kummilasta saa tukea koulutukseen ja kasvuunsa kokonaisvaltaisesti. Lapset on valittu kaikkein köyhimmistä perheistä. He tulevat muslimiperheistä, Etiopian ortodoksiperheistä ja osalla on kristillinen kotitausta. Lasten koulunkäyntiä valvotaan, ja tarpeen mukaan he saavat tukiopetusta. Lapset kokoontuvat viikoittain yhteiseen kerhoon, jossa he saavat kristillistä opetusta ja muuta tärkeää kasvuun ja kehitykseen liittyvää ohjausta.
Huoltajat pyritään myös huomioimaan. He saavat kasvatuksellisia neuvoja ja jopa ideoita taloutensa kohentamiseen. Samalla he pääsevät kosketukseen paikallisen seurakunnan kanssa.
– Erityisen hienoa tässä on, että tavoitamme lasten lisäksi kokonaiset perhekunnat, Aino iloitsee.
Jeesuksen haavat parantavat
Sairaanhoitaja Aino Pihlava kouluttautui työn ohella jalkojen ja haavojen hoitajaksi. Hän on aina ollut kiinnostunut jalkaongelmista. Haavojen hoitamisessa häntä on ihmetyttänyt Jumalan luomisvoima.
– Haavahan parantuu itsestään, koska Luoja on laittanut elimistöömme kyvyn kasvattaa haava umpeen. Hoitajana voin vain tehdä hyvät olosuhteet paranemiselle. Haavan puhdistaminen on tärkeää, sidos lämmittää ja suojaa haavaa. Entsyymit ja solukemia vaikuttavat parantumisen. Keinotekoisesti emme voi saada sitä aikaan. Voimme kuitenkin ratkaisevasti edesauttaa paranemista.
Aino kokee, että haavojen hoitaminen ja tämän taidon opiskelu on ollut hänelle hengellistä koulua. Jumala on tehnyt kaiken ihmeellisesti. Jumala on kaiken takana. Aino poimii esimerkin haavahoidosta ja rinnastaa sen henkisten haavojen parantumiseen: sekä fyysiset että henkiset haavat paranevat lämpimässä. Siteitä ei myöskään kuulu avata joka päivä.
Kivulla on kyllä tehtävänsä. Se varoittaa ja johtaa hakemaan apua.
– Inhimillisesti meillä on paine tehdä kaikki nopeasti. Parantuminen edellyttää rauhaa ja aikaa.
Keskustelemme Jeesuksen haavoista. Raamatun mukaan ne parantavat meidät (Jes. 53:5).
– Järki ei ymmärrä tuskaa, jonka Jeesus kantoi meidän syntiemme tähden. Jeesus ei vain kanna haavojemme syytä, vaan hän kuuntelee ja ymmärtää. Hän ei myöskään revi väkisin auki sidoksia, eikä vaadi pikaista parantumista.
Aino ajattelee, että erilaisten traumojen käsittelyä ei voi vaatia liian aikaisin. Haavoitetun on oltava halukas puhumaan asioista omassa aikataulussaan.
– Jeesus ymmärtää haavoitettuja, sillä hän on itse ollut haavoitettu. Jumala voi sallia myös meille vaikeita asioita, että hän voi käyttää meitä, kun ensin saa parantaa meidät. Kun on itse kriisissä ei voi auttaa muita, mutta kun on tullut hoidetuksi voi sitten olla apuna muille.
Kun Jeesus kuoli, ei hänen haavojaan hoidettu, elimistökään ei parantanut. Jeesus todella kuoli, koki ihmisen osan, vaikka hän oli Jumalan Poika. Jeesus oli kaikessa kiusattu sekä henkisesti että ruumiillisesti. Hän joutui kärsimään pahuuden ja pimeyden meidän tähtemme. Jumalan rakkaus meitä kohtaan oli niin suuri.
– Jeesuksen sijaiskärsimys on tie meidän parantumiseemme ja pelastumiseemme. Jeesuksessa näkyi naulanjäljet. Ne olivat kuin todistus, kuitti tehdystä työstä, lisää Tauno Pihlava.
Taivaassa ei ole enää kipua eikä haavoja, mutta hoitajana Aino tottui neuvomaan, että tässäkään elämässä ihmisen ei pitäisi kärsiä kipua liikaa. Sitä pitää nopeasti ja tehokkaasti lievittää, ettei se muutu krooniseksi.
– Kivulla on kyllä tehtävänsä. Se varoittaa ja johtaa hakemaan apua. Tärkeintä on tietää, että kipua ja haavoja voidaan ammattitaitoisesti hoitaa, olipa kyse fyysisestä tai henkisestä haavasta.
