Tarvitaanko herätysliikkeissä heräämistä?

Helsingin yliopiston kirkkohistorian professori Jouko Talonen arvioi muutama viikko sitten kirkon ja herätysliikkeiden nykytilannetta seuraavasti: ”Kirkossa ja yleisemminkin painopiste on siirtynyt herätyskokemuksesta sakramentteihin, kääntymyksestä kasteeseen ja opista tunteeseen ja elämykseen. Kun nämä painottuvat, silloin myös raja oikeaksi ja vääräksi mielletyn välillä heikentyy. Myöskään jakoa kääntyneisiin ja kääntymättömiin ei pidetä suotavana. Sen sijaan korostetaan kaikkien kirkon jäsenten täysivaltaisuutta”.

Talosen mukaan herätysliikkeiden vaikutus, sen enempää kirkossa kuin yhteiskunnassakaan, ei ole enää niin voimakasta kuin aikaisemmin. Talosen mainitsema ”jako kääntyneisiin ja kääntymättömiin” kuluu herätysjulistuksen ydinalueeseen. Se on Uuden testamentin ajoista alkaen jatkunut läpi kirkon historian. Siellä, missä usko on ollut elävää ja uusia ihmisiä tavoittavaa, on aina myös tunnistettu, että on olemassa kääntyneitä ja kääntymättömiä.

Näin oli myös uskonpuhdistuksen aikana. Luterilaisissa tunnustuskirjoissa huolehditaan siitä, ”ettei nyt kukaan luulisi meidän puhuvan sellaisesta uskosta, joka ei mitään vaikuta, pelkästä historiallisesta tiedosta. – – parannussaarna, joka osoittaa meidät syyllisiksi, saattaa omattunnot todellisten ja vakavien kauhistusten valtaan. Näin pelästytettyjen sydänten on määrä taas saada lohdutus. Se tapahtuu, jos he uskovat Kristuksen lupaukseen, että meillä hänen tähtensä on syntien anteeksiantamus. – – Me puhumme nyt sellaisesta uskosta, joka ei ole mikään joutava aate, vaan joka vapauttaa kuolemasta, synnyttää sydämissä uuden elämän ja on Pyhän Hengen työtä.”

Tähän tunnustukseen kirkkomme on muodollisesti sitoutunut tänäänkin. Mutta onko kirkon sanoma sen oman tunnustuksen mukaista? Entä miten on herätysliikkeissä? Niissä on tajuttu, että on väärin edellyttää kaikilta juuri tietynlaista kääntymyskokemusta. Mutta jos julistuksesta puuttuu kääntymyksen ja jatkuvassa parannuksessa elämisen korostus, se enteilee hengellisen uneliaisuuden ja kuoleman tilaa.

On selvää, että jokaisen ulkonaisen kirkon ja kaikkien herätysliikkeiden piirissä on kääntymättömiä. Tunnustuskirjojen mukaan ”kirkko sanan varsinaisessa merkityksessä on niiden pyhien yhteisö, jotka todella uskovat Kristuksen evankeliumin ja joilla on Pyhä Henki. Yhtä kaikki me kuitenkin tunnustamme, että heihin on tässä elämässä sekoittuneina monia teeskentelijöitä ja jumalattomia, joita heihin yhdistävät ulkonaiset merkit.”

On paljon nimellisesti kristittyjä, joille usko ei ole koskaan henkilökohtaisesti avautunut. He eivät tunnista omassa elämässään sitä, mistä yllä oleva luterilaisten tunnustuskirjojen lainaus puhuu. Omakohtainen kokemus omantunnon kauhistuksista, evankeliumin lohdutuksesta ja uuden hengellisen elämän syntymisestä puuttuu. Näin on siitä yksinkertaisesta syystä, ettei ole vielä koskaan tapahtunut aitoa kääntymystä epäuskosta elävään Kristus-uskoon.

Herätysliikkeiden on syytä katsoa peiliin. Jos kukaan ei enää herää, mistä se johtuu? Onko julistus enää herättävää vai nukuttaako se ihmisiä väärään rauhaan?