Repullinen riimejä ja rohkaisua

Hän on esiintynyt puna-armeijalle ja lapsikuoron kanssa. Kun takana on tuhansia kilometrejä, Pekka Simojoki haluaa pitää katseen Jeesuksessa ja rohkaisee kuulijoitaan löytämään paikansa.

Kun astun Lahden Joutjärven kirkkoon Pekka Simojoen konsertin loppupuolella, ovella iskee vastaan intensiivisen läsnäoleva tunnelma. Vaikka konsertti on lopuillaan, kukaan ei liikehdi levottomasti kotiin pääsyä odottaen, vaan kaikki 350 ihmistä istuvat hievahtamatta ja imevät jokaisen sanan kuin linnunpojat. Muutamalla miehellä on kyyneleitä silmissään.

Edessä seisoo mies kitara hihnassaan roikkuen. Ohimoilla on jo häivähdys harmaata, mutta silmät tuikkivat ja hymy on herkässä.

– Älä sano, että olet liian vanha tai että menneisyydessä on syitä miksi et voi lähteä. Mene mukaan Jumalan suunnitelmiin, hän pitää sinusta huolen. Pistäkää Lahti sekaisin! rohkaisija innostaa.

Sama vanha ristinpuu kaiken ylle kaareutuu, risti vain, ei kestä mikään muu. Viimeisen soinnun jälkeen kirkkokansa herää spontaaneihin aplodeihin, joista ei meinaa tulla loppua. Paukkeen pauhu voimistuu, kunnes artisti kääntää huomion toisaalle ja ehdottaa, että laulettaisiin kaikki yhdessä nimestä, joka on ylitse muiden. Mukaan uskaltautuvat nekin, jotka eivät rohkenisi yleensä muiden kuullen laulaa.

”Simopekka Joki”

Keikan jälkeen jututtajia riittää. Joku haluaa nimmarin levyyn, toinen ottaa yhteiskuvan. Ja tarinoita, niitä keikkamies kuulee paljon. Kun ihmiset vähenevät, miksaaja ja muusikko keräävät kamppeensa. Kirkko on hipi hiljainen, kun astumme Pekka Simojoen kanssa ulos huhtikuun valoisaan, mutta vii­leään iltaan.

Kun istahdamme yöpalalle torin laidalle, muusikossa ei näy väsymyksen merkkejä, vaikka takana on päivän kaksi keikkaa.

Nauratan Simojokea kertomalla nuoren kuulijan palautetta kouluvierailulta:

”Koulussa lauloi Simopekka Joki, joka oli rippikoulunsa paras käsilläseisoja. Hän oli pyytänyt vanhemmilta rippilahjaksi kitaraa. Vanhemmat katuvat sitä varmasti vieläkin”, näin ekaluokkalaisemme selitti innoissaan koulussa vieraillutta yllätysesiintyjää.

–  Lapset on kyllä vinkeitä. Heiltä palaute tulee niin suoraan. Kerran eräs tyttö tuli jonon mukana paperia puristaen pyytämään nimmaria. Kun hän lopulta seisoi edessäni, hän tokaisi: ”Näytit tuolta takaa paljon nuoremmalta”, mies hekottaa.

Nöyrällä paikalla

Palaan illan konserttiin. Miltä se tuntuu, kun sadat ihmiset tekevät sen valinnan, että tulevat kuuntelemaan?

–  Kyllähän se pienelle paikalle pistää, ja saa miettimään, mitä annettavaa minulla on. Toisaalta se kertoo jotain tästä ajasta. Nälkäinenhän tulee sinne, mistä uskoo löytävänsä leipää.

Simojoki näkee, että tänä aikana ihmiset etsivät jotain todellista, ja pohtivat hengellisiä kysymyksiä. Hänellä on tapana keikan alussa vinkata kuulijoille, että uskoo näiden olevan paikalla, siksi että Jumalalla on heille asiaa. Siksi hän kehottaa olemaan silmät, korvat ja sydän auki.

Keikkoihin muusikko valmistautuu ottamalla kitaran ja laulukansion mukaan. Tosin kansio on useimmiten sekaisin. Eteen astellessaan hän miettii millä laululla aloittaa, iskee kansion eteen ja muu seuraa sitten siitä.

–  Välillä mietin, olenko liiankin huoleton. Joskus se toimii, tulee hyvä intensiteetti, hyvä kaari. Jonkun keikan jälkeen on vähän krapula, että olisi ollut hyvä etukäteen miettiä. Mutta parhaat jutut ovat sellaisia, ettei etukäteen liikaa mieti.

Kotimatkalla tulee joskus motkotettua itselle, olisi pitänyt valita erilainen stoori välispiikkiin.

–  Mutta siitäkin keikasta, joka itsestä tuntui huonolta, joku saattaa sanoa, että olipa ihana.

Vapaudenpatsas

Niin, ne välispiikit. Moni rakastaa niitä vähintään yhtä paljon, kuin Pekka Simojoen kappaleita. Tänä keväänä 60 vuotta täyttänyt mies yllätti monet julkaisemalla Mullan makua, taivaan tuoksua – keikkamiehen hartauskirjan (Päivä 2018). Siihen Pekka Simojoki on koonnut häntä koskettaneiden ihmisten tarinoita, joista hän usein on kertonut myös keikoillaan. Kirjan sivuilta vastaan tulee monta elämän murjomaa kulkijaa, jotka ovat löytäneet tiensä keikalle. Joskus keikkojen kohtaamiset jäävät mieleen.

Vaimo joskus totesi kahvipöydässä, että sinä taidat olla yksi niistä, joka ei aio koskaan jäädä eläkkeelle. Vastasin hänelle, että totuttelepa vähitellen ajatukseen. Nämä Jumalan valtakunnan hommat on sellaisia, että niistä ei jäädä sivuun.

Kerran Exitin keikalle itä-suomalaiseen kirkkoon ilmestyi huomiota herättävän värikkäästi pukeutunut nainen, joka innokkaasti hihkaisi aamenen ja hallelujan sopiviin kohtiin ja tanssi virret, kunnes kipaisi tupakalle. Kirjassaan Pekka Simojoki myöntää ajatelleensa, että mitä ihmettä tämä nainen teki rukoustapahtumassa.

Yhtäkkiä hän sytytti sytkärinsä, kohotti liekin korkealle päänsä yläpuolelle ja lähti hitaasti ja juhlallisesti kävelemään kirkon keskikäytävää kohti meitä soittajia. Vähän huolestuneena seurasin, mitä tapahtuisi, ja odotin suntion puuttuvan tilanteeseen. Kun nainen pääsi sytkärinsä kanssa kirkon etuosaan, hän astui portaat ylös suoraan minun viereeni ja kääntyi juhlallisesti kohti yleisöä. Siinä hän seisoi kuin vapauden patsas konsanaan liekki taivasta kohti lepattaen. Kohta hän sai uuden idean ja läimäytti vasemman kätensä pääni päälle.

Hetken mietin, mitä ihmettä tässä pitäisi tehdä, ja odotin suntion vihdoin ilmaantuvan ja päästävän minut pinteestä. Suntiota ei kuitenkaan näkynyt, joten lopulta en keksinyt mitään muuta, kuin nosta oikean käteni hänen harteilleen, ja niin jatkoimme yhdessä laulua liekin lepattaessa juhlallisesti.

Tämän tapaamisen jälkeen Simojoki sätti itseään omasta asenteestaan.

Kun eteen astuu yksi heistä, kovia kokenut ihminen, jonka elämän Jumala on muuttanut, meikäläinen vain lähinnä ihmettelee, mitä hän kirkossa tekee.

Partiolaiset, puna-armeija ja DDR

Ensimmäiset sävelet syntyivät lähetyslapsena Afrikassa ja muutama siellä syntynyt sävelidea kantoi aikanaan lauluksi saakka. Perheen palattua Suomeen lukiolaispoika sai rippilahjaksi kitaran.

–   Jännitin ensimmäistä omaa keikkaa, jota isä ja äiti olivat vakavina seuraamassa. Jälkikäteen kysyin, mitä he ajattelivat. Äiti vastasi, että sinulla oli koko orkesterin huonoimmat housut, mies virnistää.

Nuoruuden alkusysäys on johtanut aina uusiin askeliin, yksi kerrallaan. Nyt repussa on yli seitsemänsataa laulua, noin kuusikymmentä levyä, monia kuoroja, kokoonpanoja ja ikimuistoisia keikkoja. Erilaiset projektit ja yhteistyö taitavien soittajien ja laulajien kanssa ovat ilo ja etuoikeus.

Uransa suurimmalle yleisölle Pekka Simojoki esiintyi suomalaisessa metsässä 1980-luvulla. Partiolaisten suurleirillä soitettiin Afrikkalaista messua 30 000 kuulijalle. Erikoisia keikkapaikkoja Exitin kanssa olivat myös Itä-Saksa ja Neuvostoliiton lentotukikohta.

Bändi oli soittamassa etelänaapurissa juuri Viron itsenäisyyden alla. Innokkaat virolaiset kysyivät, haluaisivatko myös Neuvostoliiton joukot konsertin läheiseen lentotukikohtaan. He innostuivat.

–  Puna-armeijan sotilaat kantoivat meidän kamat sinne ja he olivat kuulijoina. Kotona kirjahyllyn päällä on edelleen Neuvostoliiton hävittäjälentäjän kypärä, jonka sain tukikohdan komentajalta.

”Pelkään kyynisyyttä”

Miten mies on muuttunut näinä vuosikymmeninä?

–   Pelkään eniten kyynisyyttä. Iloitsen siitä, että olen pysynyt monella tavalla samana. Iloitsen edelleen samoista asioista. Esimerkiksi siitä, kun joku kertoo, että elämä muuttui jonkin biisin vuoksi. Minulla on edelleen halu muuttaa maailmaa. Odotan salaa herätystä.

Moni tunnistaa Pekka Simojoessa samaa kuin esikuvassaan, jo edesmenneessä Kalevi Lehtisessä.

–  Minulla on tavoitteena vielä 70-vuotiaana toimia kuin Kalevi, joka jaksoi rohkaista, iloita, uskoa ja toivoa. Hän jatkoi vaan työtä, kun nuoret jo väsähtivät. Mutta ennen kaikkea hän jaksoi rohkaista muita, eikä antanut kyynisyyden voittaa.

Toisaalta 60-vuotias ymmärtää, että elämä ei ole aina yksinkertaista, eikä hän osaa katsoa asioita enää niin mustavalkoisena.

–  Mutta on surullista tavata ihmisiä, jotka melkein irtisanoutuvat siitä, mitä ovat joskus kirjoittaneet. Välillä mietin, olenko outo, kun allekirjoitan yhä ne nuoruuden kirkasotsaisetkin biisit. Ei Jumala ole muuttunut.

Mikä olikaan tärkeää?

Kirjassaan Simojoki kertoo tapaamisestaan hinduperheessä syntyneen intialaisen pastori Jacobin kanssa. Jacob on perustanut orpokoteja ja kouluttaa evankelistoja. Nuorilta evankelistaopiskelijoilta kysytään loppukokeessa vain yksi ainoa kysymys: ”Oletko valmis kuolemaan Jeesuksen tähden?”

Valmistuttuaan heille annetaan Raamattu ja polkupyörä ja niin herätys leviää.

Pari päivää myöhemmin olin taas Suomessa ja istuin kirkolliskokouksessa istunnossa kuuntelemassa loputtomia puheita kirkon rakenneuudistuksesta, diakonaatista ja avioliittolaista ja jouduin jopa äänestämään seurakuntavaalien äänestyslippujen väreistä. En voinut mitään sille, että yhtäkkiä näin sieluni silmillä tuon pienikokoisen intialaisen saarnamiehen istuvan siinä vierelläni ja kuuntelevan kaikkea tätä. Hän ei sanonut mitään, mutta olen aivan varma, että näin kyyneleitä hänen poskillaan.

Rotsi päällä loppuun asti

Miltä elämä näyttää kolmenkymmenen vuoden päästä? Vieläkö Simojoki lähtee kitara kainalossa keikalle 90-vuotiaana?

– Totta kai, sama rotsi päällä edelleen, hän naurahtaa ja kaivaa uskollisesti palvelleen nahkatakin vierestään.

Hän esittelee takin vuoriin käsin ompelemiaan paikkoja.

–  Vaimo joskus totesi kahvipöydässä, että sinä taidat olla yksi niistä, joka ei aio koskaan jäädä eläkkeelle. Vastasin hänelle, että totuttelepa vähitellen ajatukseen. Nämä Jumalan valtakunnan hommat on sellaisia, että niistä ei jäädä sivuun. Samalla on kuitenkin muistettava, että koti ja rakkaat ihmiset ovat myös Jumalalta saatu tehtävä, heitäkään ei saa laiminlyödä.

Kynttilä portailla

Suomalaisen gospel-musiikin jättiläisestä ei diivan elkeitä löydä. Keikkamatkoilla hän yöpyy usein kotimajoituksessa. Utelias luonne on kiinnostunut ihmisistä ja hartauskirjan tarinoistakin monet on kuultu kotimajoituksessa, yhteisessä pöydässä jutellen.

Jännityksen hän tunnistaa edelleen joskus.

– Intiimit keikat, joissa ihmiset ovat lähellä, jännittävät edelleen.

Kun keikkamies palaa kotiin, vaimo huutaa yläkerrasta, että käytä koira pissalla.

–  Se on sellainen paluu ihanaan arkeen.

Toisinaan portailla saattaa odottaa kynttilä. Se on vaimon tervetulotoivotus yöllä väsyneenä palaavalle.

–  Ne ovat tällaisia pieniä juttuja. Sitten puhallan sen kynttilän ja menen nukkumaan, hän hymyilee lämpimästi.

Muuta tai muutut

Pyöreitä vuosia täyttäneen juhlavuosi on täynnä mielenkiintoisia projekteja. Lasse Heikkilän kanssa tekeillä on musiikkinäytelmä, joka liittyy kansalaissotaan ja Suomen itsenäisyyden kiihkeisiin alkuvuosiin. Säveltäjien suvut taistelivat kansalaissodassa eri puolilla, mutta nyt, kun sodasta on kulunut sata vuotta, kristityt muusikot haluavat kutsua ihmisiä sovintoon.

Myös suositusta Ylistys-levystä on tekeillä farsinkieliset ja hepreankieliset versiot.

Paljon tapahtuu, mutta mikä pitää liikkeellä? Mitä keikkamies ei väsy toistamaan? Kello lähentelee yhtätoista, kun evankelista tiivistää: ole kotka, älä kana.

–  Kotkan elämä on sellaista, että, mennään sinne minne Henki vie. Toinen vaihtoehto on se, että räpelletään omilla voimilla, ja se on sellaista kanan touhua.

–  Voi kun ihmiset tajuaisivat, että meillä on yhteinen missio, jossa jokaisella on paikkansa. Edelleen tehtävämme muuttaa maailmaa, muuten maailma muuttaa meidät.