Reijo Ahteela rukoili eläkkeelle jäätyään: ”Herra ota nämä kädet ja jalat, jos voit minua vielä käyttää.” Ja Herra otti.

Se oli aprillipäivä, kaksi vuotta sitten.

Reijo Ahteela oli jäänyt papin töistä eläkkeelle neljä kuukautta aiemmin ja palannut juuri Espanjasta, missä talvikuukaudet oli vietetty vaimon kanssa. Costa Blancan suomalaisessa seurakunnassa Reijo oli toimitellut apupapin hommia ja veri veti takaisin. Suunnitelmana oli muuttaa Espanjaan pysyvästi.

Harjavallassa hän heräili kotisängyssään ja huomasi olkapäätä särkevän. Varmaan tuli nukuttua huonossa asennossa, mies ajatteli ja päätti lähteä kahvin keittoon.

– Vasen jalkani ei ottanutkaan alle ja käännyin takaisin.

Reijo kaatui selälleen sängylle ja huomasi niskakivun katoavan, ja samalla vasemman käden käyvän voimattomaksi. Pian kädet ja jalat eivät totelleet, ja sängystä hänet siirrettiin paareilla sairaalaan.

”Iloitaan siitä mitä on jäljellä”

Porin keskussairaalassa lääkärit olivat ymmällään, kun edes magneettikuvauksessa ei löytynyt syytä halvaantumiseen. Turun yliopistollisesta sairaalasta annettiin vinkki kuvata alempaa ja niin kaularangasta löytyi viitteitä infarktista. Reijo oli saanut erittäin harvinaisen selkäydininfarktin, joka aiheutti neliraajahalvaantumisen. Jos sairauden googlettaa, käy ilmeiseksi miten harvinaisesta sairaudesta on kyse; Suomessa tapauksia on ollut enemmän koirilla kuin ihmisillä, eikä Reijokaan ole tavannut kaltaistaan.

Näen tämän kokonaisuutena. Ei tämä ole sattumaa, vaan Jumalan suunnitelmaa aikojen alusta lähtien. Kiitin Jumalaa, että valitsi minut. Sanoin, että kaikista ei olisi suostumaan tähän.

– En sairaalassa antanut ilmoittaa lapsillekaan mitään, sillä ajattelin, että kyllä tämä ohi on jo huomenna.

Illalla vaimo Eija-Maaria tuli käymään. Hänen ensimmäiset sanansa ovat painuneet Reijon mieleen: ”Tämä on katastrofi. Mutta nyt emme murehdi sitä mikä on menetetty, vaan iloitaan siitä, mitä on jäljellä.”

Olihan se kova paikka, kun kävi ilmi, että halvaus ei mene ohi. Kriisi kosketti Reijon lisäksi vaimoa, lapsia, lapsenlapsia ja muita läheisiä. Mutta katkeraksi liikuntakyvyn menetys ei miestä tehnyt.

– Näen tämän kokonaisuutena. Ei tämä ole sattumaa, vaan Jumalan suunnitelmaa aikojen alusta lähtien. Kiitin Jumalaa, että valitsi minut. Sanoin, että kaikista ei olisi suostumaan tähän. Ei olisi minustakaan ilman niitä kouluja, joita olen elämässä aikaisemmin käynyt.

Lapsena saadut valjaat

Kun Reijo täytti 50 vuotta, vaimo osti hänelle lahjaksi teologisen tiedekunnan pääsykoekirjat, sillä hän tiesi miehen unelmoineen papin työstä lapsesta saakka. Vaimo kehotti valmistumaan ennen kuin seuraava vuosikymmen napsahtaa mittariin. Reijo aloitti opinnot Joensuun teologisessa tiedekunnassa ja onnistui alittamaan vaimon antaman määräajan vain parilla viikolla valmistumalla lokakuussa 2011.

Hän sai heti töitä kotikunnastaan Harjavallasta ja työuran viimeiset viisi vuotta hän toimi työssä, johon hänet oli luvattu jo ennen hänen syntymäänsä.

Reijon lapsuuden perhettä oli nimittäin kohdannut suuri suru, kun pieni Soile-tyttö oli kuollut joulupäivänä, vain kaksivuotiaana.

– Kun äiti seuraavana keväänä huomasi olevansa raskaana, he polvistuivat isän kanssa kannon juurelle ja yhdessä he rukoilivat, että jos syntyvä lapsi on poika, tee hänestä pappi. Näin olen saanut nämä valjaat jo ennen syntymääni.

Mutta monta mutkaa piti tehdä ennen kuin mies päätyi tuosta kannosta maantieteellisesti vain pienen matkan päähän saarnatuoliin evankeliumia julistamaan.

”Etsin sinusta murrettua leipää”

Jotkut ihmiset tuntuvat elävän useamman edestä. Reijo Ahteela on sellainen. Elämä vei lähetys- ja kehitysyhteistyöhön Latinalaiseen Amerikkaan kolmeen eri otteeseen, juutalaisten muuttoavuksi Neuvostoliitosta Israeliin ja ministeri Toimi Kankaanniemen eritysavustajaksi ilman kummempia koulutuksia. Ylioppilastutkintokin tuli suoritettua vasta myöhemmin, Ressun iltalukiossa.

Palatessaan ensimmäiseltä kahdeksan vuoden työkaudelta Boliviasta vuonna 1988 Reijo oli väsynyt ja masentunut.

– Olin pettynyt Jumalaan, seurakuntaan ja itseeni.

Eräänä päivänä hän sai luterilaiselta naisteologilta kirjeen, joka alkoi: Poikani, minä olen etsinyt sinusta murrettua leipää, mutta sitä en ole löytänyt. Isken sinua lonkkaan, ja sinä onnut lopun elämäsi.

– Ymmärsin, että olen jättänyt Jumalan, ja tämä johti minut kriisiin.

Kriisi ravisteli elämän perustuksia monella tapaa. Hirveintä oli avioero, kuin kuolema.

– Olin niin pettynyt itseeni. Elämän tärkeintä lupaustakaan en pystynyt pitämään.

Nisunjyvän opissa

Hengellisesti rutikuivaa aikaa kesti seitsemän vuotta. Tuona aikana Reijo johti merkittävää pioneerityötä organisoidessaan Neuvostoliitosta saapuvien juutalaisten lennot Israeliin. Siinä työssä hän sai todistaa ihmeitä ilman määrää.

– Jumala pystyi puhumaan juuri siksi, että olin niin kuiva. Jos olisin ollut täynnä omaa hengellisyyttäni, hän ei olisi voinut minua käyttää, hän ajattelee nyt.

Ajattele, että astia voi mennä savenvalajan käsissä rikki. Minä en ole mennyt rikki jossain taivaan tuulissa, vaan Valajan käsissä.

Vuonna 1995 helluntaiveljet rukoilivat Reijon puolesta ja Seppo Kohvakka aloitti rukouksensa sanoen: ”Poikani, nyt minä olen iskenyt sinua lonkkaan..”

– Minulle se oli vapauttava sana ja tiesin, että alkaa uusi aikakausi.

Miksi Jumalan piti ravistella niin kovasti?

– Minä tarvitsin sitä. Jumala on antanut minun poiketa kauaskin. Kuitenkin hän on aina vetänyt takaisin.

Reijo kertoo Jeremiasta, jolle näytettiin savenvalajan pajassa kuinka rikkimennyt astia murskattiin ja palaset jauhettiin. Jos uuteen saveen sekoitettiin tuollaista jauhoa, saatiin kestävimmät astiat.

– Ajattele, että astia voi mennä savenvalajan käsissä rikki. Minä en ole mennyt rikki jossain taivaan tuulissa, vaan Valajan käsissä.

– Rukoilen, että saisin edelleen olla Jumalan käytössä sellaisena rikkinäisenä savena, jota Jumala meistä etsii.

Näissä sanoissa on sama taipumaan suostuneen pohjavire, kuin oli lopulta veljiensä myymän Joosefin sanoissa. Tyhjiin ovat rauenneet rehentely ja oma ego. Tärkeimmäksi on tullut suuri Jumala.

Tärkeimmät tallella

Reijo istuu sähköpyörätuolissa ja haastattelun aikana hän nostaa ja laskee välillä tuolin selkä- ja jalkatukea, jotta asento välillä muuttuu. Surr-rurr.

– Tunto on säilynyt koko ajan ja pientä edistymistä on tapahtunut. Kipuja ei ole – jos olisi, ei tässä paljon puheltaisi.

Kun hän kaksi vuotta sitten joutui sairaalaan, reissu kesti puolisen vuotta. Porin keskussairaalasta Reijo siirrettiin kuntoutussairaalaan ja kotiin hän palasi lokakuun 6. päivä vuonna 2017.

Kotona hänellä on henkilökohtainen avustaja kuusi tuntia kuutena päivänä viikossa, ja lisäksi aamuisin ja iltaisin käy avustaja. Fysioterapeutin kanssa jumpataan vedessä ja harjoitellaan kävelyrobotissa.

Jumala on osoittanut huumorintajuaan elämässäni ennenkin. En tiedä, mihin hän käsiäni ja jalkojani tarvitsee, mutta olen iloinen, että vielä eläkkeellä sain uuden työkentän: vammaistyön.

– Olen viikon verran kuukaudessa Validiassa intervallijaksolla, niin vaimo saa levätä.

Eläväiselle ja liikkuvaiselle miehelle vaikeinta on ollut tyytyä katsomaan ikkunasta, kun vaimo tekee pihatöitä.

Heti tuoreeltaan Eija-Maaria kehotti keskittymään siihen, mikä on jäljellä. Ja paljon onkin.

Reijo pystyy syömään itsenäisesti, käyttämään tietokonetta ja kelaamaankin tavallista pyörätuolia. Tärkeintä on kuitenkin usko, toivo ja rakkaus.

– Ne eivät ole kokeneet minkäänlaista inflaatiota. Jos saisin takaisin kädet ja jalat, mutta menettäisin uskon, toivon ja rakkauden, arvaa vaihtaisinko.

Uusi työkenttä

Eläkkeelle jäätyään Reijo rukoili värikkäästä elämästään kiitollisena: ”Jos Herra voit minua vielä käyttää, ota nämä kädet ja jalat.” Muutaman kuukauden kuluttua ne otettiin.

– Jumala on osoittanut huumorintajuaan elämässäni ennenkin. En tiedä, mihin hän käsiäni ja jalkojani tarvitsee, mutta olen iloinen, että vielä eläkkeellä sain uuden työkentän: vammaistyön.

Invalidiliiton kuntoutuskeskuksessa Validiassa sähköpyörätuolillaan huristeleva Reijo on tasaveroinen muiden joukossa.

– Kaikki tietävät, että olen pappi. Henkilökunta ja muut kuntoutujat tulevat juttelemaan kanssani uskon kysymyksistä. Jos olisin terve, se voisi olla vaikeampaa.

Pyörätuolipapin pitämiin hartauksiin tullaan mielellään.

– Viimeksi neljästäkymmenestä kolmekymmentäviisi oli paikalla, Reijo iloitsee.

Kotonaan hän tekee Radio Patmokseen Pyörätuolipastori-ohjelmaa. Sen myötä on tullut yhteydenottoja niin vammautuneilta kuin heidän avustajiltaan tai läheisiltään.

Sairastuminen on antanut uutta perspektiiviä elämään.

– Elämä on lyhyt välivaihe. Toivo on kiinnittynyt todelliseen elämään. Meidän tulisi tehdä tekoja, jotka vaikuttavat iankaikkiseen elämään asti.

– Olen tullut araksi kyselemään Jumalalta, miksi. Ei hän ole minulle tilivelvollinen. Tehtäväni on luottaa, että Jumala on kaikkivaltias ja kaikkivaltiudessaan hyvä.