Paimenvirasta eläköidytään, Jumalan lapsen asemasta ei

Aikojen trendit tulevat ja menevät, Jumalan sana pysyy ikuisesti, sanoo vuodenvaihteessa eläköitynyt Kankaanpään kirkkoherra Keijo Rainerma. KUVA: VIRPI KURVINEN

11-vuotias poikanen vastasi Jeesuksen kutsuun myöntävästi. Uskon lisäksi hän sai kutsumuksen pastorin tehtävään. – Päättelin, että jos Jeesuksen evankeliumi on maailman tärkein asia, ja jos Jeesus tulee pian, haluan todistaa hänestä ja julistaa evankeliumia, vuodenvaihteessa eläköitynyt kirkkoherra Keijo Rainerma kertoo.

Kankaanpään seurakunnan tilat sijaitsevat pikkukaupungin keskustan sykkeessä. Saapuessani paikalle diakoniatyön ruokajakelu on käynnissä ja moni saa kipeästi odotettua apua. Tapaan vuodenvaihteessa eläköityneen kirkkoherra Keijo Rainerman.

Isän elämänmuutos muutti koko perheen suunnan

Keijo Rainerma syntyi Kankaanpäässä. Koulunsa hän kävi Porissa. Työläiskodissa kristinuskolla ei ollut mitään roolia. Käännekohta tuli perheenisän Australian matkan myötä.

– 1960-luvun alussa vanhempani meinasivat muuttaa Australiaan. Isäni lähti sinne edeltä. Kävikin niin, että hän koki hengellisen heräämisen matkalla sinne. Isä alkoi viedä koko perhettä seurakuntaan, olin tuolloin 11-vuotias, Rainerma kertoo.

Porin ev.lut kirkon seurakunnissa oli erityisesti nuorisoherätystä. Koulun aamuhartaudet olivat hengellisiä. Ilmoitustaululla oli lappusia nuorten herätyskokouksista. Keijo lähti mukaan kokoukseen, jonka mainoksessa luvattiin, että ”40 nuorta todistavat torstaina.”

Poika meni parvelle istumaan ja kuunteli puhuttelevia todistuksia, ja olisi halunnut jäädä esirukoiltavaksi. Rohkeus ei kuitenkaan riittänyt. Myöhemmin seurakuntakodilla nuorisopastori Iikka Silvola kysyi, kuka haluaa antaa elämänsä Jeesukselle. Keijo-poika oli kuin kypsää viljaa, ja vastasi esitettyyn kutsuun myöntävästi.

Hän sai vahvan sisäisen kutsumuksen paimenvirkaan.

– Päättelin, että jos Jeesuksen evankeliumi on maailman tärkein asia, ja jos Jeesus tulee pian, haluan todistaa hänestä ja julistaa evankeliumia, Rainerma kertoo.

Kutsumus vahvistui seurakuntanuorissa. Yliopiston teologiseen tiedekuntaan Rainerma pääsi suoraan ällän papereilla. Hän valmistui kolmessa vuodessa teologian maisteriksi, ja hänestä tuli sukunsa ensimmäinen teologi ja pappi vain 21-vuotiaana vuonna 1972.

– Ajattelin, että Herra tulee pian, enkä voi siksi viipyä kovin pitkään yliopistolla, hän toteaa.

Nuorisopappina herätysten keskellä

Keijo Rainerma kutsuttiin nuorisopapiksi Kotkaan. Sadat nuoret lähtivät liikkeelle evankeliumin herättäminä. Tällöin lähti myös ensimmäinen valitus tuomiokapituliin. Huolestuneet vanhemmat valittivat, kun nuoret viihtyivät liian hyvin seurakunnassa. He pelkäsivät, että koulunkäynti kärsii. Piispa kuitenkin kehotti Rainermaa ja tämän työtovereita jatkamaan samaan malliin.

KUKA?

  • Kirkkoherra Keijo Rainerma piti lähtösaarnansa 29.12. Kankaanpään kirkossa. Takana ovat 47 vuotta paimenvirassa. Kankaanpään uuden kirkkoherran vaali pidetään 9.2.
  • Vaimo ja viisi lasta, 13 lastenlasta.
  • Useita luottamustehtäviä kirkon hallinnossa ja herätyskristillisissä järjestöissä.

Kolmen palvelusvuoden jälkeen hänet kutsuttiin Nakkilan seurakuntaan kappalaiseksi. Viiden vuoden ajan Rainerma eli jälleen keskellä nuorisoherätystä. Sieltä tie vei Kankaanpäähän, missä Keijo Rainerma palveli nuorisopappina kirkkoherran virassa. Hän tunnistaa itsessään persoonan, joka pystyy heittäytymään elämäntapaan, jota nuorisotyö edellyttää. Kiitoksen ansaitsee myös vaimo, joka mahdollisti sen.

– Nuorisopastorina koin, että on tärkeää järjestää nuortenilta joka lauantai. Sitten olivat tietysti leirit ja retket. Lisäksi meillä oli aina perinteinen joulujuhla nuorten ja heidän vanhempiensa kanssa, Rainerma kertoo.

Nämä tilaisuudet olivat isoja ja huolella valmisteltuja. Juhlissa oli nuorten todistuspuheenvuoroja, musiikkia ja loppuhuipennus, joka oli nuorten valmistelema ohjelmanumero.

– Meillä työntekijöillä oli valtavan hieno yhteys keskenämme ja nuorten kanssa. Tähtäsimme aina siihen, että nuoret löytäisivät paikkansa seurakunnan jumalanpalveluksissa. Kun näin tapahtui huokaisimme helpotuksesta, Rainerma virnistää.

Kerran kuussa pidettiin maakuntailta, koska nuortenillat vetivät porukkaa pitkien matkojen takaa. Silloin nuorille tarjottiin ”vahvennettu paketti”, joka sisälsi raamattuopetuksen ja varsinaisen nuortenillan, joka huipentui ehtoollismessuun kirkossa.

”Herätysjulistuksen tähtäyspiste on aina henkilökohtainen usko”

Keijo Rainerma korostaa, että hengellinen herätys on aina Jumalan antamaa. Hän kertoo 1960-luvun herätyksiä värittäneestä Oulun profetiasta. Tuolloin Laila Heinosen saaman profetian sanat puhuttelivat aikalaisia: ”Suomi, sinun pelastuksesi on Poikani Jeesuksen veressä”, profetiassa muistutettiin. Taustalla oli muun muassa Neuvostoliiton kanssa solmittu YYA-sopimus, jonka mukaan Suomi ja Neuvostoliitto tukisivat toisiaan ystävyyden, yhteistyön ja avunannon hengessä.

– Yhteiskunnallinen ilmapiiri oli sellainen, johon Oulun profetian sanoma ”kolahti” voimakkaasti. Moni havahtui siihen, että toivon takeita ei tule idästä eikä lännestä, vaan että Jumalassa on ainut toivomme. Herätyksiä syntyi laajalti eri puolilla Suomea ja niiden julistuksen ytimessä olivat pelastus, jonka Jeesus on valmistanut meille sekä haaste kasvamaan uskossa.

Rainerma näkee, että nykyjulistuksen ja saarnan perusongelma lienee siinä, että julistaja ei itsekään tiedä, mihin tähtää. Tällöin on kohtuutonta odottaa, että kuulija ymmärtäisi, mikä kristillisessä uskossa ja elämässä on keskeistä.

– Evankeliumiin sisältyy aina kutsu vastata siihen. Herätysjulistuksen tähtäyspiste on aina henkilökohtainen usko ja haaste uskossa kasvamiseen, hän painottaa.

Millaista lippua liehutamme kristinuskon nimissä?

Tänä vuonna Keijo Rainerma on paimentanut seurakuntia 47 vuotta pappina. Eletyt vuosikymmenet antavat perspektiiviä arvioida ilmapiirin muutosta.

– Suomessa asenne kristittyjä ja kristinuskoa kohtaan on kylmennyt. 1980-luvulla oli vielä helpompaa toimia kristittynä yhteiskunnassa ja seurakunnassa. Kirkosta voi yleisellä tasolla sanoa, että se on arvoliberaali. Kirkko ei enää suuntaa katsettamme iäisyysasioihin.

Tunnustuksellisen luterilaisuuden ja kirkollisen toiminnan välillä on entistä syvempi kuilu.

Elävä kristillisyys on aina ollut vähemmistöjen kristillisyyttä, ja vastatuuli on aina ollut kirkon myötätuuli.

Raamattuun liittyvä keskustelu nähdään eri tulkintojen välisenä taisteluna.

– Näin meiltä viedään luottamus siihen, että Jumalan sanassa on totuus. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, että kirkko on lähtenyt vieraitten ideologioiden lipunkantajaksi.

Rainerma alleviivaa, että tasa-arvo, joka on kristillisyyden hedelmää, ei ole kristinuskon lippu.

– Kun Jeesuksen ristinlippua on liehutettu, sen mukana on tullut ihmisarvo ja ihmisten välinen tasa-arvo, eikä toisinpäin.

Rainerma kokee, että kirkkomme on nyt eri ideologioiden temmellyskenttä. Vieraat ideologiat eivät kuitenkaan tuo rauhaa. Myöskään neutraalius ja kaiken hengellisen karsiminen ei tuo onnea.

– Toisaalta elävä kristillisyys on aina ollut vähemmistöjen kristillisyyttä, ja vastatuuli on aina ollut kirkon myötätuuli. Kun kirkko on ahtaalla, se elää ja kasvaa, Rainerma uskoo.

Kun kivet huutavat

Keijo Rainerma uskoo, että jokaista ihmistä haastetaan ottamaan kantaa Jeesuksen persoonaan. Rainerma luettelee viime syksynä käytyjä keskusteluja, joiden kautta suomalaisia vietiin kristinuskon ydinasioiden ääreen. Hänestä joulujuhlakeskustelu kouraisi syvältä hyvällä tavalla.

– Kun meiltä viedään vaikkapa tunnustukselliset joulukirkot, joudumme miettimään, olemmeko valmiita luopumaan näistä asioista. Oliko kyse vain seremoniasta, jota ylläpidettiin vuosikymmeniä kouluissamme vai uskommeko todella, että joulun sanoma seimen lapsesta on totta?

Kun turvapaikanhakijat kohtaavat Kristuksen ja todistavat hänestä väkevästi, joudumme kohtaamaan oman hengellisen tilamme sekä suhteemme Jeesukseen ja kristinuskoon. Kun Päivi Räsänen twiittaa raamatunlauseen, tulee kohu. Joudumme miettimään suhdettamme Raamattuun.

– Näissä keskusteluissa toivoisin piispoilta selkeitä kannanottoja ja paimenen ääntä. Tarvitsemme kipeästi myös ajankohtaista apologiaa. Mutta jos paimenet eivät pidä ääntä, silloin kivet huutavat, Rainerma uskoo.

Jäävätkö jäljelle vain hengellinen kuivuus ja keinokastelu?

Keijo Rainerman paimenen sydäntä pakahduttaa edelleen evankeliumin julistamisen kiireellisyys. Hän toteaa, että meidän luonamme evankeliumi on viipynyt pitkään.

– Jumala voi nostaa uusia todistajia, ja hän voi antaa herätyksen aikoja. Nyt uskovilta kysytään erityistä uskollisuutta ja kestävyyttä, muuten jää jäljelle pelkästään hengellinen kuivuus ja keinokastelu, hän sanoo.

Rainerma iloitsee siitä, että kristillisellä kirkolla on fantastinen sanoma. Hän patistaa luottamaan siihen ja pysymään uskollisena omalle tehtävälle. Rainerma painottaa, ettei kirkon palvelijoiden pyrkimys voi olla tämän maailman miellyttäminen. Todistus Jeesuksesta on keskeistä, se toimii tänäänkin. Hän uskoo, että nykyään uskontodistukseksi voi riittää lepopäivän pyhittäminen. Arkinen, todeksi eletty kristillisyys on kova juttu. Saamme olla rohkeasti ja iloisesti erilaisia.

Jumala voi nostaa uusia todistajia, ja hän voi antaa herätyksen aikoja.

– Kun menemme Sanan ja sakramentin äärelle, pidämme iltarukouksen ja opetamme sen lapsillekin, on se iso uskontodistus. Palautamme varastetut tavarat ja pyydämme anteeksi. Herra rohkaisee tähän. Tällaisella elämäntavalla saattaa olla vetovoimaa, hän uskoo.

Jumalan sana on koeteltu. Vuosituhansien testi osoittaa, että se on varma, vahva ja luotettava perustus uskolle ja elämälle.

– Siksi me kristityt rohkenemme yhä rakentaa yhden kirjan varaan, Rainerma päättää.

”Aika koettelee meidät itsemme ja monet ilmiöt”

Kirkkoherra Keijo Rainerman mielestä kirkkomme käyttää voimavaroja valvontaan, rajoittamiseen ja kieltämiseen. Hän viittaa tässä muun muassa Maata Näkyvissä -nuorisofestivaalin ehtoolliskieltoon (Rainerman haastattelu aiheesta Uusi Tie -lehdessä 14.8.2018), ja vanhauskoisten jumalanpalvelusten vainoamiseen.

– Sen sijaan, että kirkossa vaikeutetaan kilpailevaksi koettua toimintaa, haasteeseen vastataan parantamalla omaa tuotetta ja sen markkinointia. Surullista, että ehtoollisesta tuli kirkkopolitiikan väline. Ehtoollisen tarvitsijoita syrjitään, jottei sakramentin toimittajia syrjittäisi, Rainerma kritisoi.

Rainerma oli mukana niin kutsutussa piispa Mikko Heikan komiteassa, joka vuosituhannen vaihteessa torjui muun muassa työvuorojärjestelyt, joiden turvin olisi voitu järjestää messuja, joissa toimivat vain miespapit.

– Tunsin tuossa komiteassa kosmista yksinäisyyttä. Oli myös raskasta nähdä, miten komitean jyrkät linjanvedot mahdollistivat uskovien pappien vainon paikallisseurakunnissa, hän sanoo.

Esimerkiksi silloisessa Vammalan seurakunnassa naispapille sopi järjestely, joka kunnioitti miespapin omantunnonvapautta. Heikan komitea teki päätöksen, jonka mukaan työvuorojako olisi syrjintää. Näin seurakunnan miespastorin oli jätettävä paikkansa.

Keijo Rainerma suhtautuu kuitenkin varovaisesti kirkosta eroamisiin.

– Kehotan malttamaan ja odottamaan kristittyjen yhteistä päätöstä. Kirkosta eroaminen on henkilökohtainen ja siksi myös subjektiivinen ratkaisu. Päätökseen sekoittuu erilaisia motiiveja. Kristittynä eläminen ja kilvoittelu on pitkän matkan laji. Matkalla tarvitaan malttia, aika koettelee meidät itsemme ja monet ilmiöt. Kirkon oppiperusta on vielä terve. Sain äskettäin kirjeen kristityltä, joka kertoi liittyneensä takaisin ev.-lut. seurakuntaan.

– Herramme opetuslapsineen säilytti synagogayhteyden. Jeesus sanoi, että tulee aika jolloin ”he erottavat teidät”, Rainerma sanoo.

Piditkö artikkelista? Saat lisää mielenkiintoisia artikkeleja tilaamalla Uusi Tie -lehden tästä. Katso alla olevasta videosta, miksi psykoterapeutti ja kirjailija Saara Kinnunen tilaa Uutta Tietä.