Ota askel kohti unelmiasi

 

”Tuntuu siltä kuin koko maailma romahtaisi selkään. Tunne on sanoinkuvaamaton. Yksi ensimmäisistä tunteista on, että tämä ei ole totta. Milloin saan luistella uudestaan? Tiedän olevani paras! En kuitenkaan saa uutta mahdollisuutta. Lysähdän penkille ja rupean riisumaan luistimia jalasta. On vaikea edes kuvitella, mitä tapahtui. Olin koko kilpailun nopein (ensimmäisen luistelun ajalla), eikö siitä palkita mitenkään? Kerään tavarani ja lähden laahustamaan kohti media-aluetta, jossa toimittajat eivät varmasti anna minun vain kävellä ohi. Annan muutaman haastattelun ulkomaalaisille medioille ja siirryn suomalaisten media-ihmisten tentattavaksi. Pidättelen kyyneleitä, mutten onnistu siinä täysin. Kerron rehellisesti tunteistani ja siitä, mitä kilpailussa tapahtui. Onneksi hekin ymmärtävät pettymykseni eivätkä rupea kääntämään puukkoa haavassa. Kun pääsen pukuhuoneeseen murrun täysin. Itken kuin pieni lapsi, jolta on varastettu tikkari. Tai todennäköisesti aika paljon enemmän.”

Näin pikaluistelija Mika Poutala muistelee yhtä elämänsä raskaimmista päivistä kirjassaan Mitä menestyminen vaatii? (Passion Lives 2015). Yksi horjahdus murskasi hänen suuren unelmansa: voittaa olympiakultaa vuoden 2010 Vancouverin olympialaisissa. 500 metrin matkalla ensimmäinen luistelu hipoi täydellisyyttä, mutta toinen luistelu pudotti hänet mitalien ulkopuolelle viidenneksi.

Miehen ura ei kuitenkaan päättynyt tuona päivänä. Miksi hän ei viskannut luistimia komeron perälle? Siksi, että kaikki tekevät virheitä ja sitä ei tarvitse hävetä. Menestyjät eivät ole niitä, jotka eivät epäonnistu. He ovat niitä, jotka nousevat nopeimmin ylös epäonnistumisten jälkeen.

Olosuhteet eivät määrittele meitä

Seitsemänvuotias Mika Poutala löysi uudesta harrastuksestaan pikaluistelusta elämäniloa masennuksen tilalle. Isän menehtyminen syöpään oli ajanut positiivisen ja energisen pojan synkkyyteen.

Lähtökohdat eivät kuitenkaan kannustaneet Poutalaa haaveilemaan mestaruuksista. Ensimmäiset pikaluistimet hän sai vasta yläkoulussa, eikä vieläkään Suomessa ole ainoatakaan pikaluisteluhallia. Alussa trikoisiinkaan ei ollut varaa, joten hän treenasi verkkarit päällä. Pikku pojan onneksi niissä oli taskut, joista saattoi salaa popsia karkkeja.

Olosuhteista huolimatta Poutala kipusi maailman huipulle. Vaikka mitali uupuu, hän on kolkutellut kärkisijoja useissa kansainvälisissä kisoissa. Tänä syksynäkin räjähtävännopea mies on jo päässyt palkintopallille maailmancupissa ja parantanut Suomen ennätystä.

Olen Jumalan lapsi. Se on meriitti, joka merkitsee kaikkein eniten.

Se, mistä tulemme ja mikä on tilanteemme tällä hetkellä, ei määrittele elämäämme. Tärkeämpää on, mitä ajattelemme itsestämme.

– On hyvä muistaa, ettei itsestä kannata puhua huonoja asioita. Puhu hyviä, positiivisia asioita, koska niitä Jumalakin näkee sinussa. Jos me kaikki näkisimme itsemme Jumalan silmin, luulen, että ajattelisimme myös erilailla itsestämme. Me tajuaisimme, miten uniikkeja, yksilöllisiä ja erikoisia ihmisiä me jokainen olemme. Ymmärtäisimme meidän lahjamme ja taitomme. Kun me tietäisimme, mitä kaikkea niillä voimme saada aikaan, se olisi aika ihmeellistä.

Peilaa unelmat Raamatun sanaan

Mika Poutala uskoo, että jokaisella on unelmia – ei vain nuorilla, vaan myös vanhemmilla ihmisillä. Olemme voineet peitellä niitä tai jopa yrittää unohtaa ne monta vuotta, mutta siellä jossain ne silti ovat. Hänestä liian moni ihminen tyytyy elämään kaukana unelmistaan. Liian usein ihmiset sanovat, että ”tällainen minä olen” tai ”en minä voi muuttaa itseäni”. Tai sitten annetaan läheisten ihmisten latistaa. Kukaan toinen ei kuitenkaan voi päättää sitä, mihin käytämme elämämme.

Ihmisen halu kokea turvallisuutta ja varmuutta ajaa usein tilanteisiin, joissa ei itse viihdy. Se, että saa vakituisen työpaikan, riittää monille. Poutala painottaa kirjassaan, ettei siinä ole mitään vikaa, mutta elämästä nauttii enemmän unelmia tavoittelemalla. Riskejä kannattaa ottaa. ”Unelmien tavoittelu ei todellakaan aina tuo turvallisuutta ja vakautta, mutta se tuo elämään merkityksen”, hän kirjoittaa.

Unelmat ovat sekä omia että Jumalan antamia. Jumalan antamat unelmat ovat yleensä niitä, joiden toteuttaminen näyttää todella vaikealta, mutta jotka usein toteutuvat, jos niiden eteen on valmis tekemään töitä.
Poutala korostaa, ettei minkään unelmamme tulisi olla ristiriidassa Raamatun kanssa. Kaikki unelmat eivät nouse Sanasta, mutta voivat olla silti linjassa sen kanssa. Hän antaa esimerkiksi nykyisen tavoitteensa maailmanmestaruusmitalista.

– En pysty Raamatulla todistamaan, että tämä unelma olisi Jumalan mielenmukainen. Olen kuitenkin kokenut älyttömän monta kertaa, miten olen Jumalan käytössä luistelussa. Miten Jumala on vienyt minua tilanteisiin, joissa olen saanut todistaa hänestä, ja on ollut mahtavia keskusteluja. Olen saanut mediassa puhua uskosta, ja Jumala on siunannut luistelua.

Vierivä kivi ei sammaloidu

Mika Poutalaa huvittaa edelleen se, että vuonna 2006 media tiesi ennen häntä, että hänet oli valittu Torinon olympialaisiin. Tieto kulki urheilijalle teksti-tv:n kautta. Kisoissa mies päätyi 500 metrillä sijalle 22, millä ei silloin ollut hänelle erityistä merkitystä. Olympia­joukkueeseen pääsy oli jo saavutus. Kisojen jälkeen hänelle kuitenkin tuli tyhjä olo: mitä seuraavaksi? Poutala oli sekunnin maailman kärkeä perässä. Jos hän haluaisi jonain päivänä mitalin kaulaansa, jotain pitäisi muuttua.

Se muutos maksoi paljon, niin kuin se maksaa aina.

”Yksi suurimmista syistä, miksi ihmiset eivät menesty enemmän on se, että he eivät ole valmiita tekemään niitä uhrauksia, joita menestyminen vaatii. Perheeni on joutunut kokemaan rankimmin ne uhraukset, mitä olen tehnyt urheilu-urani eteen”, Poutala avautuu kirjassaan.

Hän myös toteaa olevansa äärettömän kiitollinen vaimolleen ja perheelleen tuesta ja sitoutumisesta hänen uraansa.

Muutosmylläkässä ensimmäisenä remonttiin menivät ruokavalio ja unirytmi. Harjoittelua muokattiin, ja asetettiin selkeät tavoitteet. Tähän mennessä pikaluistelija on viettänyt ulkomailla yli neljä vuotta harjoittelun takia, jos kaikki reissut lasketaan yhteen.

– Jos teet päivästä ja vuodesta toiseen samoja asioita ja odotat jotain muuta tulosta, jota olet saanut, sitä kutsutaan tyhmyydeksi.

Poutalan mielestä ei voi liikaa korostaa tavoitteiden tärkeyttä. Sillä elämässä ei ole tarkoitus vain selviytyä eteenpäin. Elämällä on paljon enemmän annettavaa.

Hänen nyrkkisääntönsä tavoitteen muotoiluun on, että sen pitää olla niin yksinkertainen, että viisivuotias lapsikin ymmärtää, onko se toteutunut vai ei. Tavoite kannattaa myös kirjata ylös ja asettaa sille deadline. Ilman aikarajaa monet tavoitteet siirtyvät eteenpäin. Jos tuntuu siltä, ettei tämä päivä ole hyvä päivä tehdä jotakin, miksi huomenna olisi yhtään sen parempi?

Poutala näkee ensimmäisellä askeleella sanoinkuvaamattoman merkityksen. Ilman ensimmäistä askelta kukaan ei olisi valloittanut Mount Everestiä.

Ensimmäisen askeleen ottaminen on pelottavaa. Se on haastava askel. Se painaa enemmän kuin aikaisemmat askeleet yhteensä. Mutta sen jälkeen olo helpottaa.

Vierivä kivi ei sammaloidu. Kun ihminen saa vauhdin päälle, häntä on todella vaikea pysäyttää tai lannistaa.

Unelmien tavoittelu on unelmaelämää

Mieleen nousee kysymys: mitä jos kuitenkin epäonnistun, en saavuta unelmaani? Entä jos minäkin horjahdan elämän jäällä? Vancouverin jälkeen Mika Poutala ymmärsi jotakin syvää. Ratkaisevaa ei ole vain itse saavutus, vaan matka sitä kohti.

– En saavuttanut unelmaa, kun en voittanut, mutta se, mitä saavutin, oli kiitollisuus. Kun katsoin taakse päin kolmea vuotta, tajusin, että olin saanut elää unelmaelämää. Unelmaelämä on silloin, kun tavoittelemme unelmaa, ei sitten, kun joskus saavutamme unelman.

– Meidän pitäisi olla kiitollisia tästä päivästä, siitä, mitä meillä on. Ei menestyminen tuo onnellisuutta vaan kiitollisuus. Minulla ei ole yhtään mitalia mutta olen kiitollinen tästä hetkestä, että saan taas tavoitella uusia unelmia.

Monet sanovat, että pettymykset on nieltävä. Poutala ei ajattele näin yksioikoisesti. Hänen mielestään ne on ensin pureskeltava, sitten nieltävä, mutta ei koskaan unohdettava. Pureskelu tarkoittaa pettymyksen läpikäymistä: Mitä tein väärin? Mitkä asiat ajoivat siihen pisteeseen? Vasta kun kysymyksiin on saatu vastauksia, on aika niellä pettymys eli hyväksyä se. Vatvominen ja valitus loppuu siihen.

Menestyjät eivät ole niitä, jotka eivät epäonnistu. Ne ovat niitä, jotka nousevat nopeimmin ylös epäonnistumisten jälkeen.

”Se, että hyväksyy tilanteen, ei todellakaan tarkoita sitä, että hyväksyy sen, mikä johti epäonnistumiseen.”

Epäonnistumisen muistaminen tarkoittaa, ettei sen antamaa opetusta unohda. Silloin ei ehkä kaadu samaan kuoppaan uudestaan.

Poutala kertoo päässeensä yli Vancouverin pettymyksestä parhaiten puhumalla Jumalan kanssa. Saman Jumalan, joka hänet on myös asettanut pikaluistelijaksi.

– Raamattu sanoo, että se asia, mitä teet, tee se niin hyvin kuin tekisit sen Jumalalle. Sen takia Jumalalle parhaan tekeminen on, että yritän olla koko ajan paras pikaluistelussa. Jos tulee epäonnistumisia, silti haluan tehdä sen niin hyvin kuin osaan, koska teen sen Jumalalle.

Uskovasta perheestä lähtöisin oleva Poutala on koko elämänsä kulkenut taivaan Isään turvaten. Kun häneltä missä tahansa kysytään, kuka hän on, ensimmäisenä eivät tule mieleen ihmisten silmissä tärkeät meriitit: pikaluistelija, kirjailija tai kouluttaja.

– Olen Jumalan lapsi. Se on meriitti, joka merkitsee kaikkein eniten.