Onko meiltä Jumala hukassa?

Evankelikaalit ovat unohtaneet Jumalan. Näin tylysti arvioi Christianity Today -lehden päätoimittaja Mark Galli amerikkalaista kristillisyyttä artikkelissaan toukokuussa. Väite voi kuulostaa aluksi erikoiselta, sillä evankelikaalit – jotka suurin piirtein vastaavat meidän herätyskristittyjä – ovat tutkimusten mukaan juuri aktiivisimpia uskonharjoittajia.

Galli tarkoittaa sitä, että evankelikaalisuus, sellaisenaan kuin se alun perin suurten herätysten aikoina ilmeni Yhdysvalloissa, tunnettiin nimenomaan Jumalan janoamisesta. Ihmiset halusivat tuntea Jumalan ja hänen armonsa Kristuksessa yhä syvemmin. Elävä, henkilökohtainen suhde Jumalan kanssa leimasi koko evankelista uskoa.

YLI VIISI VUOSIKYMMENTÄ evankelikaalisuuden piirissä eläneen Gallin mukaan liike tunnetaan tänä päivänä aivan muista asioista: ”Politiikastamme (vasemmisto ja oikeisto), äänestysmalleista, eettisestä tekopyhyydestämme, kompromisseista joita teemme materialismin kanssa, seurakunnan istuttamisen tekniikoista, seurakunnan kasvusta, uusista avauksista ja sinnikkäästä yrityksestä kehittää itseämme ja yhteiskuntaamme.”

Jumalan sijaan janoamme hengellisiä kokemuksia. Pyhyyden etsiminen on vaihtunut hyveiden ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden tavoittelemiseksi. Eikä Gallilla sinänsä ole mitään hyveitä, oikeudenmukaisuutta tai kokemuksia vastaan, mutta fokus on siirtynyt tämänpuoleisiin. Herätyskristittyjäkin kiinnostaa horisontaalinen ulottuvuus (suhde maailmaan ja ihmisiin) enemmän kuin vertikaalinen (suhde Jumalaan).

ONKO MARK GALLI arviossaan oikeassa, ja kuinka hyvin sama pätee Suomeen? Analyysin paikkansapitävyys ei lopulta ole niin tärkeää. Gallin herätyshuuto on joka tapauksessa paikallaan. Joka päivä meidän on hyvä miettiä omassa elämässämme, kirkossamme ja järjestöissämme, haluammeko todella tuntea Jumalan vai pyöriikö ajatuksemme, aikamme ja toimintamme jossain muussa. Se on sitä jokapäiväistä parannuksen tekemistä.

Jumalan sijaan janoamme hengellisiä kokemuksia. Pyhyyden etsiminen on vaihtunut hyveiden ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden tavoittelemiseksi.

Keskustelemme mielellämme kirkon jäsenmäärästä, lähetysvaroista tai siitä, paljonko oli porukkaa jossain tilaisuudessa ja oliko siellä kivaa. Tämä on kaikki paikallaan ja tarpeellista, mutta eikö kaiken tulisi tähdätä siihen, että me voisimme tuntea Jumalan paremmin ja etsiä hänen kasvojaan.

PAAVALIN KIRJE kolossalaisille alleviivaa tätä: ”Ajatelkaa sitä, mikä on ylhäällä, älkää sitä mikä on maan päällä. – – Antakaa Kristuksen sanan asua runsaana keskuudessanne. Opettakaa ja neuvokaa toisianne kaikella viisaudella ja laulakaa kiitollisin mielin Jumalalle psalmeja, ylistysvirsiä ja hengellisiä lauluja.” (Kol. 3:2, 16)

Kuulostaako tällainen kenties vaativalta ja ankaralta? Sen voi kuitenkin nähdä myös lempeänä kutsuna. Jumala tietää meidän heikkoutemme ja syntimme. Hän tietää, että jokin meissä haluaa paeta häntä. Senkin saa tunnustaa ja uskoa anteeksi Kristuksen tähden. Jumala loi meidät yhteyteensä ja meidän sielumme on levoton, kunnes se löytää levon hänessä, kuten kirkkoisä Augustinus ilmaisi. Todellinen onnemme on olla Jumalan lähellä, kasvaa hänen ja hänen Poikansa Jeesuksen tuntemisessa. Hänen läsnäolossa olemme sillä paikalla, jossa meidän on hyvä olla.