Myötä- ja vastamäessä
Lahtiset tekevät lähes kaiken yhdessä. Jumalan huolenpito antaa parille voimaa myös silloin, kun sairaus tuo elämään epävarmuutta.
Pekka Lahtinen on MS-tautia sairastavan puolisonsa Irman omaishoitaja. Sairaus ei ole estänyt pariskuntaa matkustelemasta tai tekemästä muitakaan asioita yhdessä. Pandemian vuoksi Lahtiset viihtyvät nyt kotipihalla. Puutarhatyöt ovat mieluista ajanvietettä. KUVA: TUULI KORPELA
Keltaisen, 1950-luvulla rakennetun puutalon ovi avautuu nappia painamalla. Korkean kuistin ympärillä mutkittelevat luiskat, jotka on asennettu jälkikäteen. Pihalla on oma kasvimaa, tontin takana puisto ja puro. Kaiteella väriä vielä lehdettömään toukokuuhun tuovat Irma Lahtisen istuttamat orvokit.
Eteisessä Pekka Lahtinen auttaa puolisolleen takin päälle ja kengät jalkaan. Pariskunta asettautuu kuvaan kotitalon eteen ja tarttuu toisiaan käsistä. Pekka laskeutuu pyörätuolissa istuvan vaimonsa vierelle.
Tienvarresta yhteiselle matkalle
Lahtiset ovat asuneet Äänekoskella jo monta vuosikymmentä, mutta toisensa he löysivät Pihtiputaalla, jossa molemmat työskentelivät nuorina aikuisina. Irma kärsi tuolloin voimakkaasta matkapahoinvoinnista, eikä sen vuoksi voinut kulkea linja-autolla, joka mutkitteli läpi maaseudun. Henkilöautolla piinaa kesti lyhyemmän aikaa, joten autottomalla Irmalla oli tapana liftata kyytiä.
– Työkaverit sanoivat, että eihän se sovi, että terveydenhoitaja huitoo tien varressa, ja neuvoivat, kenen kyytiin kannattaisi mennä.
Tuo autonomistaja oli Pekka, ja siitä alkoi kirjaimellisesti parin yhteinen matka, jota on jatkunut jo 45 vuotta.
”Teemme kaiken yhdessä”
Nykyään arki on rauhallista, Pekka kertoo. Hän on ollut jo vuosia eläkkeellä matemaattisten aineiden opettajan virastaan. Irma jäi terveysalan töistä pois noin 30 vuotta sitten saatuaan MS-tautidiagnoosin.
– Meillä oli tuolloin viisi aika pientä lasta, ja kun mietin, mihin annan voimani, oli itsestään selvää, että jään kotiin hoitamaan lapsia.
Noin kymmenen vuotta hän on käyttänyt pyörätuolia, ja myös kotia on sen myötä remontoitu esteettömäksi. Pekka on nykyään vaimonsa omaishoitaja, mutta sisällöltään elämä on melko samanlaista kuin ennenkin.
– Teemme kaiken yhdessä, Pekka kertoo.
Pihatöiden lisäksi yhteistä tekemistä löytyy esimerkiksi metsästä, jossa pariskunnalla on hyväksi havaittu työnjako: Pekka poimii sieniä, mustikoita tai puolukoita ja tuo kannullisen kerrallaan autossa istuvalle Irmalle, joka putsaa ne saman tien.
Kulttuurit kiinnostavat
Perheen talo on siirtokarjalaisen evakon rakentama. Alueen rintamamiesmallisissa taloissa ja vanhoissa puutarhoissa on jotakin hyvin suomalaista.
Lahtisten pienessä keittiössä on kuitenkin kansainvälinen tunnelma. Seinillä on ulkomailta tulleita postikortteja ja neljä kelloa, jotka näyttävät kaikki eri aikaa. Yksi kelloista käy Japanin aikaa, jonka lähetystyötä Lahtiset ovat pitkään seuranneet. Yksi kello taas näyttää aikaa Intiasta, josta perheen kaksi nuorinta lasta on adoptoitu vauvoina. Lahtisilla on asunut myös intialainen vaihto-oppilas.
Eri maiden kulttuurit kiinnostavat Lahtisia, ja matkustaminen on heille rakas harrastus ja tapa tutustua kulttuureihin. Irma oli nuorena pari vuotta töissä Sveitsissä, ja perheenä ja pariskuntana Lahtiset ovat matkustaneet moneen maailmankolkkaan Intiaa myöten. Pekka kehuu vaimonsa hyvää kielitaitoa ja kykyä solmia matkoilla helposti uusia tuttavuuksia, joista monen kanssa yhteys on säilynyt.
Koronan vuoksi reissut ovat olleet tauolla, mutta muuten Lahtisille on tullut jo tavaksi viettää talvia Teneriffalla Los Cristianoksen esteettömällä loma-alueella, jossa Irmakin pääsee sähköpyörätuolilla liikkumaan pitkin rantoja. Pyörätuolin vuoksi matkalle lähtö on nykyään oma projektinsa, eikä vaivaa kannata viikon tai parin vuoksi nähdä.
– Mukaan tarvitaan matkatavaroiden lisäksi muun muassa kaksi pyörätuolia ja henkilönostin, pari luettelee.
Lähettäjinä tärkeällä paikalla
Maailmalle paria on vienyt myös lähetysrakkaus. Japanin reissulla pari asui tutun lähettipariskunnan, Helena ja Jukka Kallioisen luona, ja tutustui samalla lähetystyön arkeen. Lahtiset ovat jo kauan olleet lähettäjiä ja pitävät sitä olennaisena osana lähetystyötä.
Pekalle uskonasiat eivät kuitenkaan aina ole olleet itsestäänselviä, vaikka uskova äiti opettikin iltarukouksen ja lauloi virsiä. Merkittävä hetki Pekalle oli uskontunnustuksen lausuminen ääneen parin neljännen lapsen, Anju-tyttären kastetilaisuudessa 1980-luvulla.
– Silloin jokin loksahti kohdalleen, ja koin eräänlaisen hengellisen heräämisen.
Irma sen sijaan on ollut lapsesta asti uskossa.
– Meillä oli ihana mummo, joka rukoili kaikkien lastenlastensa puolesta, ja olen koko elämäni ajan kokenutkin Jumalan johdatusta.
”Ei tätä jaksaisi yksin”
Usko onkin ollut merkittävä voimavara, joka on auttanut Irmaa elämään epävarman sairauden kanssa. Hän muistelee lyhyttä mutta masentavaa MS-taudin kuvausta, jonka luki aikoinaan 70-luvun sairaanhoidon oppikirjasta. Puolen sivun teksti päättyi karuun lauseeseen: ”Lopulta potilas kuolee.”
Vuosien varrella Irma on kuitenkin oppinut, että taudinkuva ja oireiden vakavuus voivat vaihdella hyvinkin paljon, ja toisaalta jokaisen – niin terveen kuin sairaan – elämä päättyy lopulta kuolemaan. Hänellä on vahva kokemus Jumalan huolenpidosta ja usko siihen, että se kantaa myös tulevina päivinä.
– Ei tätä jaksaisi yksin, vaan kyllä se voima tulee Jumalalta. Joskus tuntuu aamulla, että mitähän tästäkin päivästä tulee, mutta sitten saa illalla kiittää, että Jeesus auttoi tänäänkin.
On hyvin paljon ihmisiä, jotka on jätetty sairastumisen vuoksi. Sellaista pelkoa ei minulla ole koskaan ollut.
Irma kokee tärkeäksi ajatella kiitollisuudella kaikkia niitä hyviä asioita, joita on saanut. Itseään hän ei määrittele sairauden kautta.
– Olen vain minä. Ketään ei pitäisi tarkastella pelkästään diagnoosin kautta, vaan arvokkaana, ainutlaatuisena ihmisenä.
Irma kiittelee miestään siitä, että tämä on pysynyt rakastavana puolisona lähellä myötä- ja vastamäessä.
– On hyvin paljon ihmisiä, jotka on jätetty sairastumisen vuoksi. Sellaista pelkoa ei minulla ole koskaan ollut.
Vielä kerran Teneriffalle?
Koronatilanne on rauhoittanut äänekoskelaisen talon elämää entisestään. Pariskunnan viidestä aikuisesta lapsesta neljä asuu pääkaupunkiseudulla, ja yhteydenpito on pääosin virtuaalista. Viime kevään sulkuvaiheen aikana mummo ja pappa viihdyttivät lapsenlapsia ruudun välityksellä, kun näiden vanhemmat tekivät etätöitä. Arvuuttelua ja etäpiilosta leikittiin monet kerrat.
Läheisten tapaamisen lisäksi jumalanpalvelukset ovat jääneet virtuaaliseksi, ja seurakunnassa käymistä on jo ikävä, Pekka toteaa. Myös seuraava reissu koronatilanteen laannuttua siintää mielessä.
– Vielä minä vien sinut sinne Teneriffalle, jos vain haluat lähteä, Pekka haaveilee.
Irma hymyilee ja sanoo lähtevänsä mielellään.
Piditkö artikkelista? Saat lisää mielenkiintoisia juttuja tilaamalla Uuden Tien verkkolehden tästä. Jaa artikkeli myös sosiaalisessa mediassa.
Tutustu myös visioomme alla olevan videon kautta:
