MS-tautia sairastavalle Juhalle elämä on vähittäistä luopumista – ”Olen tehnyt monia asioita viimeistä kertaa”

Nelisen vuotta sitten Juha Vihriälä alkoi harrastaa liikuntaa säännöllisesti ja uudisti ruokavalionsa. Painoa putosi 35 kiloa. Mies ihmetteli, kun hölkkääminen ei vain onnistunut. Kävelykin oli raskasta. Vuonna 2019 kysymysmerkillä aiemmin varustettu diagnoosi vaihtui varmaksi tiedoksi.

– Sairastan MS-tautia, jota jo vuonna 2000 aavisteltiin. Vasta kaksi vuotta sitten tauti iski pahemmin.

Totta kai mietin aluksi, miksi minä. Sitten pohdinta kääntyi siihen, miksi en juuri minä.

Toiset käyttävät kävelykeppiä ja rollaattoria vasta iäkkäinä eläkeläisinä. Juhalle ne ovat korvaamattomia apuvälineitä jo nyt. Pitempi matka täytyy kulkea pyörätuolilla. Sairaus on opettanut hänelle omien rajojen kunnioittamista.

– Liikun, minkä voin ja pyrin ylläpitämään toimikykyä. Matkat väsyttävät, ja vauhtini on hidas. Välillä se ärsyttää.

Terveys horjuu, mutta armo kantaa

Sairaus on konkretisoinut sen, että elämän olosuhteet voivat muuttua peruuttamattomasti. Jumala ei kuitenkaan muutu.

– Vaikka terveys horjuu, ei se ole merkki siitä, että Jumala olisi hylännyt minut. Jumalan rakkaus Kristuksessa ei horju. Elämässä vain tulee mälsiä juttuja vastaan, koska maailma on synnin ja heikkouden turmelema, Juha Vihriälä sanoittaa.

Hän myöntää, että katkeriakin hetkiä voi tulla sairauden edetessä.

– Totta kai mietin aluksi, miksi minä. Sitten pohdinta kääntyi siihen, miksi en juuri minä. Voinko olettaa, että minä säästyisin kaikilta ikävyyksiltä? Ja sitä paitsi elämässä on valtavan paljon hyvää. Jumala on edelleen rakkaus ja hänen armonsa kantaa.

Synnintunto riipaisi

– Olin tavallinen 16-vuotias poika, mutta ­synti ja syyllisyys painoivat harteillani. Tajusin olevani syyllinen Jumalan edessä, Juha kertaa uskoontuloaan.

Ei hän ollut mitään radikaalia pahaa tehnyt. Enemmän oli kyse siitä, että Juha tajusi olevansa itsekäs ja että hänen asiansa eivät olleet kunnossa Jumalan kanssa.

– Äiti tarjoutui rukoilemaan puolestani. Tunsin, miten painava taakka kirposi sydämeltäni. Raamatun sanat tulivat todeksi: sain syntini anteeksi ja yhteys Jumalaan syntyi Jeesuksen kautta.

Syyllinen olo vaihtui iloon ja elämän perusilme muuttui radikaalilla tavalla. Ulkonaisesti moni asia pysyi ennallaan. Juha kävi koulua, tapasi kavereita, harrasti tietokoneita ja pyöräili pitkin kylänraittia.

”Elämäni suurin aarre on evankeliumi”

Jeesus merkitsee Juhalle kaikkea:

– Hän on Vapahtajani, Herrani ja Pelastajani. Mitä voisi olla ilman häntä? Hän on kaikkea alusta loppuun asti.

Uskossa eläminen on vahvistanut miehelle, että Jeesus on ainut oikea tie Jumalan tuntemiseen. Aikuiseksi kasvaminen ei ole tarkoittanut kasvamista eroon Jeesuksesta. Kristillinen usko ei ole lapsellista vaan koko elämän kantava voima ja kivijalka.

– Jumalan rakkaus Jeesuksessa on niin ihmeellinen asia, että elämä on lyhyt aika ihmetellä sitä. Elämäni suurin aarre on edelleen evankeliumi.

Haikeita viimeisiä kertoja

Juha Vihriälä on aviomies ja neljän pojan isä. Hän on kiitollinen siitä, että kykeni aktiivisesti osallistumaan lasten elämään, kun nämä olivat pieniä ja kouluikäisiä.

Juha valmistui kypsällä aikuisiällä teologian maisteriksi ja sai pappisvihkimyksen vuonna 2016. Hän iloitsee siitä, että ehti paimentaa vähän aikaa paikallista evankelis-luterilaista seurakuntaa. Enää esimerkiksi ehtoollisen jakaminen ei onnistuisi. Kehon tasapaino ja koordinaatiokyky eivät riitä.

– On haikeaa tajuta, että olen ottanut viimeisen juoksuaskeleeni ja tehnyt muutenkin monia asioita viimeistä kertaa.

Parhaat päivät ovat kuitenkin edessä: taivasta kohti ollaan menossa.

– Elämä on lahja, ja se tarjoaa joskus mahtavia kokemuksia, mutta silti täällä voi parhaimmillaan vain aavistella, mitä on tulossa. On hienoa uskoa, että Jeesuksen luona en enää tarvitse pyörätuolia.

Piditkö jutusta? Jaa artikkelia sosiaalisessa mediassa ja tilaa Ilon Aikaa edulliseen nippuhintaan jaettavaksi täällä.