Leena Lehtinen: Yksinolo ei enää pelota

Viime joulun Leena Lehtinen vietti Espanjan Fuengirolassa. Hän halusi meren äärelle, koska juuri meri oli yksi pysyvä elementti joulunvietoissa edesmenneen puolison Kalevi Lehtisen kanssa.

n ”Olen laiminlyönyt itseäni vuosikaudet. Nyt minulla on aikaa itselleni ja kysymykselle: kuka minä olen ilman Kalevia,” Leena Lehtinen sanoo. KUVA: Philippe Gueissaz

n ”Olen laiminlyönyt itseäni vuosikaudet. Nyt minulla on aikaa itselleni ja kysymykselle: kuka minä olen ilman Kalevia,” Leena Lehtinen sanoo. KUVA: Philippe Gueissaz
n ”Olen laiminlyönyt itseäni vuosikaudet. Nyt minulla on aikaa itselleni ja kysymykselle: kuka minä olen ilman Kalevia,” Leena Lehtinen sanoo. KUVA: Philippe Gueissaz

Viime joulun Leena Lehtinen vietti Espanjan Fuengirolassa. Hän halusi meren äärelle, koska juuri meri oli yksi pysyvä elementti joulunvietoissa edesmenneen puolison Kalevi Lehtisen kanssa.

Tein tietoisen päätöksen, että lähden joulun viettoon ypöyksin. Otin mukaan vain maalausvälineeni, pari hyvää kirjaa ja Raamatun”, Leena Lehtinen sanoo.

Mutta ei hän Fuengirolassa yksin ollut. Rafaelin aukiolla, jättimäisen joulukuusen kupeessa, neljänsadan muun suomalaisen kanssa, kynttilät käsissä, hän lauloi tuttuja joululauluja ja vietti jouluyön jumalanpalvelusta.

Sillä matkalla Lehtinen käveli paljon pitkin rantoja ja katuja. Hän rukoili ja kävi läpi elettyä elämää. Yhtenä iltana ikävä iski.

– Kuljin katuja vedet silmissä. Pyysin Jumalalta lohtua. Yhtäkkiä kuulin läheltäni norjan kieltä. Sain tutustua kahteen kristittyyn naiseen. Selvisi, että meillä oli mielenkiintoinen yhteys menneisyydestä. Koin sen viestinä Jumalalta: Hei likka, mä tunnen sut kyllä.

Silti viimeiset neljä vuotta ovat olleet Leena Lehtiselle itsetuntemuksen opettelun aikaa.

Ylimääräinenkö?

Leena Lehtisen Lohjan kodissa on tilaa ja valoa. Yläkerran olohuoneessa on meneillään luovaprosessi. Kaikesta näkee, että 66-vuotias Lehtinen hahmottelee elämänsä kuviointeja edelleen aktiivisesti. Nojatuolin vieressä on levällään pino päiväkirjoja vuosien varrelta. Pöydällä nippu vanhoja valokuvia Lehtisen lapsuudesta ja nuoruudesta.

– Olen laiminlyönyt itseäni vuosikaudet. Nyt minulla on aikaa itselleni ja kysymykselle: kuka minä olen ilman Kalevia? Mitä minä tahdon?

Hektisten vuosien jälkeen kysymysten kohtaaminen on ollut pelottavaa. Myös vaikeiden elämänvaiheiden ja vaille jäämisten jälkiä hän joutuu käymään läpi edelleen. Tai ehkä todenteolla vasta nyt.

Lapsena Leena Lehtinen koki, että hänellä ei ollut ketään.

– Olin viidestä sisaruksesta keskimmäinen, ylimääräinen väliinputoaja. Väsynyt isä, ahdistunut äiti, olin aina liikaa. Sittemmin työelämässä tittelini oli yhdessä vaiheessa Ylimääräinen evankelioimistyön lehtori. Taas kerran ylimääräinen. Oma sisäinen kuvani on ollut pieni ja mitätön ulkoisesta olemuksesta huolimatta.

Nuoruuden avioliitto alkoholistin kanssa ja tyttären kuolema olivat kovia koettelemuksia.

– Minulta ei kysytty, piti vain sopeutua. Itsensä hoitaminen on pitkään ollut minulle täysin vieras asia.

Yksinoloa Lehtinen ei kuitenkaan enää pelkää.

– Aluksi se oli kauhistuttavaa, nyt se on enää tylsää. Silloin syntyy kiusaus viettää liikaa aikaa television ja tietokoneen kanssa, Lehtinen myöntää.

Uutta virtaa antaa juoksuharrastus, jonka hän on aloittanut. Se on osa itsestä huolehtimisen rutiinia. Tunnin hölkkä taittuu jo.

– Olen oppinut nauttimaan hikeen pääsystä. Samalla olen saanut kurinalaisuutta, jota tarvitsen pitääkseni itseni järjestyksessä, Lehtinen huokaa.

– Entä uskaltaisiko jo jäädä eläkkeelle Kansan Raamattuseuran palveluksesta? Sitäkin Lehtinen miettii.

Jouluksi Amerikkaan

Myöskään 15 vuotta edesmenneen evankelista Kalevi Lehtisen rinnalla ei ollut yksinkertaista. Sopeutuminen maailmanmatkalaisen työrytmiin vaati paljon.

– Ensimmäinen kunnon riitamme syntyi Helsinki-Vantaan lentokentällä kun olimme lähdössä häämatkalle. Olin lentänyt vain pari kertaa ja tunsin epävarmuutta. Kalevi puolestaan oli rutinoitunut lentokenttien kävijä eikä aluksi ymmärtänyt ollenkaan mikä minua ahdisti, Lehtinen muistelee.

Kalevi Lehtiseltä kesti monta vuotta ymmärtää vaimonsa erilaiset lähtökohdat ja se sopeutumisen määrä, mitä evankelistan hektisenä tunnettu elämänrytmi vaati puolisolta.

Riitelyllä alkanut häämatka suuntautui Floridaan. Sillä matkalla syttyi kipinä joulusta Amerikassa.

– Kalevi sitä ensin ehdotti. Sanoin, että ei ikinä. Ei joulua shortseissa ja auringon paahteessa. Tahdoin Suomeen.

Kalevin vastaus oli, että eihän Betlehemissäkään ollut lunta! Sittemmin Lehtiset viettivät miltei kaikki joulunsa Floridassa, Cocoa Beachilla.

– Olimme siellä ainakin kymmenen joulua. Ainoa pysyvä elementti jouluissamme taisi olla joulukuusi, jonka sentään aina hankimme. Muistan eräänkin delfiiniristeilyn kun kaiuttimista pauhasi täysillä White Christmas. Minulla se ristiriitaisuus särki välillä päätä.

Leena Lehtinen luopui myös 15 vuodeksi itselleen tärkeästä joulukorttiperinteestä.

– Kalevilla ei ollut sellaista tapaa lainkaan. Minulle taas oli tärkeää muistaa vuoden aikana kohtaamiani ihmisiä korteilla. Myös jokainen minulle osoitettu kortti tuntui aina tärkeältä.

Avioliittokuukausi

Sittemmin Amerikan jouluista tuli Leena Lehtiselle hyvin rakkaita.

– Joulukuusta tuli meille myös avioliittokuukausi, koska se oli ainoa kuukausi, joka Kalevilla oli lomaa. Se olikin usein paras joululahjani.

Amerikassa varsinainen joulun juhla-ateria syödään vasta joulupäivänä. Kerran Kalevi oli unohtanut varata illallispaikan ravintolasta.

n Leena Lehtinen haluaa yhä mennä eteenpäin, kokea, nähdä ja kasvaa vuorovaikutuksessa toisten kanssa. KUVA: Philippe Gueissaz
n Leena Lehtinen haluaa yhä mennä eteenpäin, kokea, nähdä ja kasvaa vuorovaikutuksessa toisten kanssa. KUVA: Philippe Gueissaz

– Päädyimme parhaimpiimme pukeutuneina tavalliseen kalaravintolaan. Seuraavana aamuna Kalevi yllätti minut. Hän oli onnistunut hankkimaan jostain perinteisiä suomalaisia jouluruokia aina kinkkua myöden.

Lehtinen kokee, että Amerikan joulut olivat myös hengellisesti avartavia.

– Jouluyön messua vietimme useimmiten katolisessa kirkossa. Niistä on jäänyt koskettavia muistoja, jotka lämmittävät yhä. Yhteys erilaisten kristittyjen kesken konkretisoitui uudella tavalla.

Yhtenä jouluna Leena Lehtinen pelasti hain hengen.

– Satuin parvekkeelta huomaamaan, että rannassa on jotain outoa meneillään. Havaitsin, että rantaan on ajautunut haikala. Juoksin paljain jaloin rantaan. Olin juuri katsonut televisiosta ohjelman, jossa neuvottiin kuinka tilanteessa tulee toimia. Apu saapui ja hai pääsi takaisin mereen.

Kerran kun Leena oli kellumassa Meksikon lahdella, delfiini ui hyvin lähelle.

– Tuli kuin moikkaamaan. Se oli suorastaan pyhä kokemus.

Kuolema on pyhä

Pohjimmiltaan taiteelliseksi sieluksi myöntyvä Leena Lehtinen on ilmaissut itseään myös useiden runokirjojen kautta.

– Runoilmaisun löytyminen Kokkolan vuosinani 90-luvulla oli minulle ensimmäinen askel itseni hahmottamisessa. Ystäväni löysi muuttosiivouksen yhteydessä sänkyni alta tuskissa kirjoitetut tekstit, jotka olin rypistänyt palloiksi. Niistä syntyi ensimmäinen runokirja Kirjapajan julkaisemana.

Noina vuosina Lehtinen työskenteli sairaalateologina. Vuodet opettivat paljon ihmisen osasta.

– Opin, että on vain yhdenlaisia ihmisiä, ei ole hyvä- tai huono-osaisia. Ymmärsin, että läsnäolo on usein tärkeämpää kuin mikään muu ja että kuolema on pyhä asia. Näin miten rukous vaikuttaa. Joitakin se auttoi paranemaan, toiset uskaltautuivat kuolemaan. Koin, että vastahakoisimpaankin kohtaamiseen Jeesus tuli mukaan.

”Toisille annan toiset askareet, vaan sinulta, lapseni, tahdon, että kaarisillan teet. Sillä kaikilla ihmisillä on ikävä päällä maan, ja kaarisillalle tulevat he ahdistuksissaan.”, Lehtinen siteeraa yhtäkkiä Aale Tynnin runoa. Tuo runo kertoo myös Lehtisen omasta kutsumuksesta rukoilijana ja rohkaisijana.

– Työni opetti minulle, että sairaala on pelon paikka ja avun saamisen paikka. En nähnyt yhtään rumaa kuolemaa.

Päivällä monien parantumattomasti sairaiden suusta kuuli hurttia huumoria ja pientä flirttiä, mutta illalla he olivat kuin eri ihmisiä.

Etenkin tiistai-illat ovat jääneet Lehtisen mieleen, sillä keskiviikko oli leikkauspäivä.

– ”Mitä kuoleminen on? Onko Jumalaa? Entä taivas ja helvetti, onko niitä? Mistä sä tiedät?”, ihmiset kyselivät.

– Sain myös usein nähdä kuinka Jumala toimii vielä ihmisen tajuttomuudenkin aikana. Jeesus taistelee ihmisestä loppuun saakka. Se ajatus auttaa minua. Mutta kyllä minäkin pelkään kuolemaa. En kuoleman jälkeisyyttä vaan kaikkea sitä mikä kuolemiseen ehkä liittyy: psyykkinen ja fyysinen kipu, raihnaisuus. Entä olenko silloinkin yksin?

Kärsimys on vääjäämätön osa elämää. Sen Lehtinen hyväksyy. Tietoinen kärsimyksen aiheuttaminen saa hänet kuitenkin alkukantaisen raivon valtaan.

– Kun tyttäreni kuoli, jotkut uskovaiset soittivat minulle ja kysyivät mitä syntiä olin tehnyt, että paholainen vei tyttäreni. Huusin puhelimeen, että paholaiselta en mitään ota, Jumalalta kuolemankin, ja löin luurin korvaan.

Kolme taulua

Viime jouluna Fuengirolassa, Leena Lehtinen maalasi parvekkeellaan kolme taulua.

– Maalaaminen on minulle terapeuttista. Sillä tavalla saan kipuja pois itsestäni. Jotenkin näin taisin sen ilmaista yhdessä runossani: ”Sanat liian mustavalkoisia, värit liian epätäsmällisiä, koko elämän kuvaamiseen tarvitsen molemmat.” Siis: jäsennän sanoilla, ilmaisen väreillä.

Välillä Lehtien miettii onko kaikki runot jo kirjoitettu ja tarinat kerrottu. Vierelläkin olisi jo tilaa toiselle.

– Kuitenkin olen muutakin kuin muistoni. Tahdon vielä mennä eteenpäin, kokea ja nähdä. Vaikka osaankin nyt nauttia yksinolosta, on se silti välillä tosi tylsää. Sitä paitsi ihminenhän yleensä kasvaa juuri vuorovaikutuksessa, Lehtinen toteaa hymyillen.

– Silti Jeesus on paras ja uskollisin ystäväni, tosin aika salaperäinenkin välillä. Mutta hän sanoo minulle: älä pelkää. Suruaikanani olen oppinut tuntemaan häntä aika paljon paremmin. 50 vuotta olen hänen matkassaan kulkenut. Elämä on mielenkiintoista joka tapauksessa, mutta Jeesuksen kanssa uskaltaa kuollakin. Jeesus vetää lähelleen ja opettaa armahtamaan ja rakastamaan, hän vie Isän luokse. Toivon, että en tänä jouluna enää itke, Leena Lehtinen sanoo ja katsoo ikkunasta avautuvalle Lohjajärvelle.