Hartaus: Klassikkorukouksen äärellä

Synagogaa vastaa kai meillä kirkko. Kirkossa saattaa iskeä kiusaus ajatella: ”Huomaavatkohan nuo toiset, miten hartaasti rukoilen?” 

Kadunkulmiin tuskin kukaan viitsii mennä rukoilemaan. Silti tämänkin päivän uskovalla riittää rukouskiusauksia. 

Taas kerran oikea ja väärä ovat niin vaikean lähellä toisiaan.

Toisaalta pitää rukoilla yhdessä, sillä ”Ei yksinäinen puu pala”. Motiivi tulee vain olla selvänä. Rukoilen, koska haluan toisten kanssa kantaa asioita ja ihmisiä Jumalan hoitoon. Rukoukseni ei saa olla teatteriesitys. Ei tarvita taputuksia, pitkiä sooloja, ei tarvitse veeeenyttäääää.

Ja sitten on tarjolla se rukousten klassikko: Isä meidän. Ei haittaa, vaikka latina määrää sanajärjestyksen Pater noster. Ytimekäs luettelo: Jumala on taivaassa, hänen nimensä on pyhä. Etsikää ensin taivasten valtakuntaa, niin kaikki muukin teille annetaan. Taivaassa hänen tahtonsa ilman muuta tapahtuu, mutta saisi se tapahtua myös täällä.

Siirrytään henkilökohtaisiin asioihin. Minulle sopii hyvin se, että ensin pyydetään ruokaa, sitten anteeksiantoa. Ruokailu on aivan välttämätöntä, ja siksi ihan oikeaa, mutta se lipsahtaa helposti mässäilyn puolelle. Siis anteeksi! 

Syntimme vai velkamme? Sama asia se minusta on. Jeesus maksoi syntivelkamme. 

”Niin kuin mekin anteeksi annamme…” Kuulostaa ensi kuulemalta itsekehulta, mutta kai se tarkoittaa ”samalla mitalla kuin”. Se on loogista – saamme anteeksi, jos annamme anteeksi.

Mutta pystymmekö nurisematta kymmeniä kertoja (7×70) nielemään toisten tuottamat harmit? Taitaa tulla vatsanpuruja…

Ovatko ne kiusaukset sitä syntiin houkuttelemista, johon suomen kieli minusta selvästi viittaa, vai kuuluvatko niihin esimerkiksi englantilaisittain muut harmit?

Edesmennyt pastori Kari Vesenterä korosti aina, että se paha, josta meidän pitää päästä, on persoonallinen, siis selkokielellä Saatana.

Vivahteita riittää. Ei niillä kannata liikaa vaivata päätään. Voi rukoilla kuin lapsi: ”Mä silmät luon ylös taivaaseen ja yhteen käteni liitän.”