Kommunistinen terrori Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan kirkoissa – miten se käynnistyi, miten se ilmeni ja mitä siitä seurasi?

Sarjassa tarkastellaan ateistisen poliittisen ideologian vaikutuksia Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan kirkoissa viime vuosisadalla sekä sitä, mitä voisimme tästä oppia. OSA 1/3

Kommunistisen vainon aika alkoi vuodesta 1917 marxismi-leninismin ottaessa jalansijaa poliittisena ideologina ja ateistisina käytänteinä Neuvosto-Venäjän alueella. Työläisten heikot olot aiheuttivat tyytymättömyyttä, joka purkautui väkivaltaisina vallankumouksina. Bolsevistinen vallankumous vuonna 1917 syöksi Venäjän keisariperheen sivuun. Oppineet ja älymystö joutuivat sijaiskärsijöiksi, kun vallankumous eteni hallitsemattomasti. Neuvostoliiton aikakausi kesti vuodet 1922-1991.

Kirkot henkihieverissä

Alun perin Neuvostoliiton laajalla maantieteellisellä alueella vaikutti itäisen kirkon perimä eli 1000-vuotinen Bysantin perintö. Esimerkiksi jumalanpalvelusten kielenä käytettiin kirkkoslaavia. Kirkkokunnista Leninin hallinto iski rajusti erityisesti ortodokseihin.

– 1930-luvulla Venäjän ortodoksikirkko oli henkihieverissä tuhon partaalla. Josif Stalinin aikana linja kiristyi entisestään, sanoo kirkkohistorian professori Jouko Talonen.

Protestantteihin ei aluksi kohdistettu näin laajaa vainoa. Myöhemmin osa baptisteista meni maan alle. Näin he säilyttivät hengellisen itsenäisyytensä. Stalinin vainoissa 1930-luvulla inkerinsuomalaisten kansallinen luterilainen kirkko käytännössä tuhottiin. Inkeriläiset pakkosiirrettiin eri puolille Venäjää, erityisesti Siperiaan. Tämä oli kuitenkin siemen kirkon uudelle nousulle 1980-luvulta lähtien.

Agentit ja uskontovirasto varmistivat valtiovallan ohjauksen

Kansan piirissä kristillinen usko eli vahvasti. Stalin tajusi tämän ja hän onnistui valjastamaan kirkon ajamaan tavoitteitaan. Sotapoliittisen taktikoinnin takia vuonna 1943 tapahtui käänne:

– Stalin salli rekisteröidyille uskonyhteisöille kirkon kultin, dogmit ja yksilöetiikan. Ennen kaikkea liittolaistensa takia Stalin oli pakotettu osoittamaan kirkolle suvaitsevaisuutta, Talonen täsmentää.

– Neuvostoliitossa ja kaikkialla missä kommunistinen diktatuuri vallitsi, kristilliseen lapsi- ja nuorisotyöhön kohdistui valtava paine. Voidaankin todeta, että kommunistinen ”uskonto- tai uskonnottomuuskasvatus” onnistui.

Uskontovirasto luotiin varmistamaan, ettei kirkko pysyisi valtiovallan ohjauksessa. Siksi agentteja ujutettiin kirkon sisälle tarkkailemaan sen toimintaa. Jotkut papeista onnistuttiin myös rekrytoimaan näihin kaksoisagentin rooleihin. Aluksi ortodoksikirkko oli kommunismia vastaan. Talonen toteaa, että sodan seurauksena virisi isänmaallinen ilmapiiri ja käytännössä kirkko tuki Hitlerin vastaista taistelua ”suuressa isänmaallisessa sodassa”.

Neuvosto-Latviassa kansankirkko sulaa

Neuvostoliitossa vuosina 1958-1964 Nikita Hruštšovin uskonnon vastainen kampanja vaikutti laajalti. Jouko Talonen on tutkinut erityisesti Neuvosto-Latviaa ja sen aikakauden tapahtumia. Hän toteaa, että tuo kampanja selittää osaltaan kansankirkon ”sulamista” Neuvosto-Latviassakin. Vuonna 1938 latvialaisista kuului 55 prosenttia itsenäiseen ev.lut. kansankirkkoon, jota se oli käytännössä Latgalen aluetta lukuun ottamatta.

– Sodan jälkeen kirkko ajettiin ghettoon. Vuonna 1948 kirkkoon kuului enää vain 11 prosenttia kansasta. Vuonna 1987, perestroikan ja glasnostin alkaessa, kirkossa oli enää noin 25 000 jäsentä, professori havainnollistaa.

1930-luvun lopussa kaikista avioliitoista solmittiin Latviassa 49 prosenttia luterilaisin menoin. Vuonna 1962 enää vain yksi prosentti. Hautaansiunaaminen säilytti asemansa paremmin. Ennen sotia luterilaisin menoin haudattiin liki puolet. Vuonna 1962 vielä jopa 7 prosenttia.

Taivasta ei laulettu lasten sydämiin

– Neuvostoliitossa ja kaikkialla missä kommunistinen diktatuuri vallitsi, kristilliseen lapsi- ja nuorisotyöhön kohdistui valtava paine. Voidaankin todeta, että kommunistinen uskonto- tai paremminkin uskonnottomuuskasvatus ”onnistui”, Jouko Talonen ironisoi.

Neuvosto-Latviassakin vuonna 1938 syntyneistä kastettiin 41 prosenttia, mutta vuonna 1962 vain 3 prosenttia. Ev.lut. kirkossa konfirmoituja oli 11 235 vuonna 1938, kun taas vuonna 1968 konfirmoitiin vain 205 nuorta. Laskua tapahtui 98 prosenttia. Talonen luonnehtii lukuja ”kammottaviksi”. Tutkijana hänellä on ollut pääsy Latvian kirkon arkiston tilastoihin. Oma kysymyksensä on, ovatko papit kirjanneet kaikki toimitukset muistiin ja onko numeroissa heittoja.

– Nämä luvut ovat kuitenkin ainoat ja ne antanevat oikeansuuntaisen kuvan kokonaiskehityksestä, hän sanoo.

Nuorisoherätys syttyi ja hiipui

Latvian luterilaisen kirkon ”punainen arkkipiispa” Gustavs Turs yritti pelastaa kirkon sovittamalla sen monia käytänteitä sosialismiin. Esimerkiksi suuren vallankumouksen päivästä tuli kirkollinen juhlapäivä. Valtiovalta myös järjesti korvikkeita kirkollisille toimituksille.

– Turs yritti pitää kirkon puolta, mutta hän meni mukaan esimerkiksi valtion rauhankomiteaan. Kirkko myötäili valtiovaltaa lopulta myös ulkopolitiikassa, Jouko Talonen sanoo.

1980-luvulla Latvian ev.lut. kirkossa oli nuorisoherätystä, kuten 1980-1990-luvulla lähes kaikkialla entisissä kommunistisissa maissa. Latviassa kirkko lähti nousuun, osaksi Riiassa 1980-luvulla esiintyneen nuorisoherätyksen siivittämänä.

– Esimerkiksi DDR:ssä syksyllä 1989 kirkot olivat vastarintaliikkeen keskuksia. Tunnelma oli ainutlaatuinen ja sen pystyi aistimaan itäisessä Saksassa. Valtava kiinnostus hengellisiin asioihin hiipui sielläkin kuitenkin noin vuoteen 1993 mennessä, Jouko Talonen sanoo.

Talosen mukaan tutkijoiden olisi hyvä selvittää tarkemmin, miksi Itä-Euroopan herätys hiipui. Hän arvelee, että epävarmuuden kauden ja ahdistuksen mentyä ohi, kirkkoa ei ehkä enää koettu tarpeelliseksi. Tulevaisuudessa välkkyivät myös lännen ”houkutukset”.

Kansallinen paatos ei rakenna kristillistä uskoa

Jouko Talonen kertoo, että monet neuvosto-latvialaiset teologit olivat olleet erittäin kansallismielisiä ennen toista maailmansotaa. Kirkkoon oli tunkeutunut kansallinen paatos, ja kirkon universaali luonne oli jäänyt taka-alalle.

– Kommunistien painostuksessa tämä kansallinen eetos menetti merkityksensä. Neuvostoyhteiskunnan jälkeen kirkossa ei ollut teologisia eväitä rakentaa kirkkoa kristillisen kirkon olemuksen pohjalta täysin toisenlaisissa oloissa. Toki oli myös pappeja, jotka tämän asian ymmärsivät, hän tarkentaa.

Jo ennen toista maailman sotaa Riikan yliopiston teologisessa tiedekunnassa oli vaikuttanut saksalainen liberaaliteologia. Kommunistihallinto käytti sitä propagandassaan nostaen esiin liberaaliteologian väitteet Raamatun ristiriitaisuudesta ja kirkon synnit sen historiassa. Teologiset jännitteet jatkuivat kirkon sisällä myös neuvostoaikana,  sillä vanhat asetelmat nimenomaan itsenäisyyden aikana koulutetun papiston parissa olivat edelleen olemassa.

Latvian katolinen kirkko säilytti asemansa ja on noussut toiminnallisesti paremmin kuin luterilainen kirkko. Talonen mainitsee etuja, joita katolisilla oli: kirkkoa johdettiin Vatikaanista käsin, ja se on luonteeltaan elämyksellisempi kuin ev.lut. kirkko.

Raamatun asema Neuvostoliitossa?

Neuvostoliitossa Raamatun omistaminen ei ollut lain mukaan kiellettyä, koska maassa vallitsi muodollisesti uskonnonvapaus. Uskonnollista kirjallisuutta oli Neuvostoliitossa kuitenkin lähes mahdotonta saada, koska sitä painettiin hyvin vähäisiä määriä.  Neuvostoliiton 70-vuotisessa historiassa oli erilaisia vaiheita: joskus poltettiin kaikki ”vieraskielinen” materiaali. Stalinin puhdistusten aikaan 1930-luvun lopussa jotkut hävittivät peloissaan Raamattuja. Uskovat piilottelivat niitä. Vaikka Raamattujen omistaminen ei ollut laitonta, uskovia vastaan hyökättiin ja viranomaiset myös kritisoivat Raamatun sisältöjä. Etenkin 1970-luvulta tunnetaan baptistien ylläpitämiä raamattupainoja, jotka viranomaiset tuhosivat, mikäli ne löydettiin.

Anekdootti: Professori Jouko Talonen kertoo anekdootin dosentti ja teologian lisensiaatti Simo Kivirannasta. Tämä oli mukana arkkipiispan johtamissa teologisissa neuvotteluissa 1970–1980-luvulla Venäjän ortodoksien edustajien kanssa. Kiviranta ystävystyi venäläisen, vainoista kärsineen arkkipiispa Mihailin kanssa. Piispa oli säilyttänyt vaikeissa oloissa vakaumuksensa ja teologisen vireytensä. Koska agentteja oli aina mukana, luottamukselliset keskustelut käytiin autossa. Piispa kaipasi hengellistä tukea ja halusi tutustua myös suomalaiseen pietistiseen herätyskristillisyyteen. Hän saikin sitten kutsun rukoilevaisseuroihin.

Lue myös sarjan muut kirjoitukset:
Kirkon politisoituminen on aina vaarallista – oltiinpa idässä tai lännessä
Albania sukelsi syvälle ateismiin