Kekseliäisyyttä, iloa ja pelkojen voittamista

Aki ja Pirkko Tuppuraisella on takanaan elämäntyö Etiopiassa. Alusta asti heillä on ollut laaja lähettäjärinki. Se on tehnyt paljon muutakin kuin tukenut taloudellisesti.

– Lähetystyö ei olisi onnistunut, jos ei olisi ollut työtovereita siellä ja työtovereita Suomessa, aviopari painottaa.

Kahvipöydän ääressä kilpaillaan puheenvuoroista. Seitsemällä lähetyskonkarilla ja ystävällä riittää yhteisiä muistoja. Tapahtuminen vuosilukuja yritetään viilata kohdilleen. Sitten nauretaan, että ”noinko paljon siitäkin on jo aikaa”.

Neljä vuosikymmentä on vierähtänyt siitä, kun nuori pariskunta, Aki ja Pirkko Tuppurainen, paloivat halusta lähteä lähetystyöhön. Käytyään Ryttylässä Kansanlähetyksen raamattukoulun he kertoivat järjestölle kutsustaan. Ensin vastaus oli kuitenkin ”ei”. Eihän Aki osannut edes puhua englantia.

Pari vuotta myöhemmin, vuonna 1978, Tuppuraiset kuitenkin olivat päässeet määräaikaisläheteiksi Itävaltaan. Siellä ollessa koitti myös haku syksyllä alkavalle lähetyskurssille.

– Meidän teki kovasti mieli hakea, mutta koska tiesimme aiemman vastauksen, emme tohtineet sitä tehdä. Itävallan työalueen esimies Pentti Heinilä kannusti meitä hakemaan.

Niinpä syksyllä aviopari istui Kansanlähetyksen lähetyskurssilla. Heinilä oli laittanut heistä suosituskirjeen ja se oli ilmeisesti auttanut.

Kurssin jälkeen tuli jälleen seinä vastaan. Lähettäväksi piiriksi nimetty Häme ei halunnut lähettää ketään kehitysyhteistyöhön. Tuppuraisten työalueeksi oli valittu Afganistan.

Silloin pariskunta päätti heittää verkot muille vesille. Syksyllä 1979 Operaatio Mobilisaation (OM) kautta Akille tarjoutuikin autonasentajan paikka vuodeksi Englannista. Kun lähdöstä sinne oli sovittu, jo seuraavana iltana Tuppuraiset alkoivat kerätä kannattajia nuorten kokoontumisessa Tampereella. Kertaheitolla lähetysrenkaaseen saatiin jopa 80 nimeä.

Siinä kohtaa Hämeen Kansanlähetyksessä nähtiin punaista – laaja lähetysrengas menisikin heiltä sivu suun.

Piiri teki sopimuksen OM:n kanssa ja oli valmis tukemaan heitä työssä Lontoossa.

Englanti vai Etiopia?

Englannissa OM tarjosi pestiin jatkoa, ja Tuppuraiset suostuivat heti. Muutaman päivän päästä tilanne kuitenkin mutkistui, kun posti toi kirjeen Etiopiasta. Akia kutsuttiin Dembi Dolloon Mekane Yesus -kirkon kouluun mekaniikan opettajaksi ja Pirkkoa kouluterveydenhoitajaksi.

Se oli sisäisen kriisin paikka. Lähtisivätkö he Afrikkaan vai jäisivätkö Englantiin?

– Kysyin asiaa OM:n perustajalta George Werveriltä. Hän sanoi, että jos joku tarjoaa pysyvää lähetin paikkaa, ehdottomasti se kannattaisi ottaa vastaan.

Niinpä Tuppuraiset vihittiin vuonna 1980 läheteiksi Etiopiaan, ja he alkoivat odottaa työlupaa. Kun se saapui, oli vain kaksi kuukautta aikaa ottaa se vastaan Etiopiassa. Sähäkät matkavalmistelut alkoivat.

Pakatessaan vaatteita laukkuihin pariskunnan lähetyskutsu joutui yllättäen koville. Afganistanista kantautui järkyttäviä uutisia. Kansanlähetyksen työntekijät Eva ja Erik Barendsen oli murhattu.

Rohkeus kuitenkin voitti pelon. Tuppuraiset päättivät olla perääntymättä. Laukut suljettiin ja matka viidakkoon alkoi.

Pelon kesä 1981

Työ Etiopiassa muodostui elämäntyöksi. Nyt Aki ja Pirkko Tuppurainen ovat viimein jääneet eläkkeelle. Katsoessaan menneeseen he näkevät jatkuvan itsensä ylittämisen. Koko ajan piti kehittyä.

– Lähetystyö oli aina hirveän haastavaa, Pirkko sanoo suoraan.

Diakonissan ja autonasentajan koulutus eivät usein riittäneet työssä, vaikka ne olivatkin toimivat koulutukset lähetystyöhön Etiopiassa. Tuppuraiset kokevat, etteivät korkeasti koulutetut lähetit viihtyneet hyvin maassa, he eivät päässeet riittävästi toteuttamaan itseään.

Mietimme, heitetäänkö meidät ulos maasta, vankilaan vai saammeko jatkaa työtämme. En ole eläissäni pelännyt niin paljon.

Joitain hetkiä ja ihmisiä aviopari ei unohda koskaan. Yksi heistä on Samuel. Tämä köyhä poika alkoi käydä pihatöissä heidän luonaan ja sai siitä taskurahaa. Ensin Tuppuraiset antoivat Samuelille kengät ja vaatteita, myöhemmin he rahoittivat tämän fiksun pojan koulutusta. Luokkansa paras oppilas pääsi lopulta pitkälle.

– Nykyään Samuel on kaksinkertainen lääkäri, lähettipari iloitsee.

Jos suurimmat ilon hetket ovat painuneet syvälle mieleen, niin myös vaikeimmat päivät. Ensimmäisenä kesänä vuonna 1981 kaikki pysähtyi. 132 kirkkoa suljettiin Dembi Dollon hiippakunnassa, ja kaikki niiden työntekijät joutuivat vankilaan. Kirkot pysyivät kiinni viisi vuotta. Elettiin kommunismin ja ateismin aikaa Etiopiassa.

– Kaikki tuttumme olivat yhtäkkiä vankilassa, 14-vuotias tulkkikin pyhäkoulusta. Olimme itse kaksi viikkoa kotiarestissa ja mietimme, heitetäänkö meidät ulos maasta, vankilaan vai saammeko jatkaa työtämme. En ole eläissäni pelännyt niin paljon, Pirkko tunnustaa.

Kun Tuppuraisille annettiin lupa jäädä, he miettivät, pitäisikö kuitenkin palata Suomeen. Mitä on lähetystyö, jos ei voi tehdä mitään?

– Jälkeenpäin ajateltuna jääminen oli Etiopian kirkon työntekijöille siunaus, että me ulkomaalaiset olimme siellä heidän suojanaan ja apunaan.

Arestin aikana Akin oli pakko saada itselleen jokin työmaa, muuten hän olisi seonnut. Mies päätti tiirikoida lukitut koulun ovet auki saadakseen sieltä työkaluja. Hän alkoi rakentaa saunaa.

– Yksi ystävä sanoi, että olet hullu, kenelle sinä saunaa rakennat, Aki naurahtaa.

Vastaus oli monelle, sillä lauteita on kulutettu ahkerasti vuosien aikana. Suomalaiset lähetit ehtivät nauttia saunasta peräti 20 vuotta.

Rinki alkaa ystävyyssuhteista

Miten tukirinki syntyi alun perin Tuppuraisille niin helposti? Sitä kahvipöydässä pohtivat Tuppuraisten kanssa renkaaseen kuuluneet Ulla ja Heikki Paalijärvi, Arto ja Paula Erkkilä sekä Anna-Kaisa Immonen.

– Se oli aktiivista aikaa. Joka puolella kokoontui raamattupiirejä ja oli monta rengasta. Tuppuraiset olivat luonnollinen valinta, kun he olivat samanikäisiä ja lapsetkin olivat samanikäisiä, Arto tuumii.

Ihmissuhteet ovatkin avainsana. Tuppuraisilla oli paljon yhteyksiä niin Tampereella, Ylöjärvellä, Ikaalisissa, Nokialla kuin Porissakin.

– Ystävyyssuhteilla rinki alkaa. Pitäisi kokea, että joku omasta porukasta lähtee, pöydässä istujat päättelevät yhdessä.

Rengas piti alkuaikoina säännöllisesti yhtä, ainakin kerran kuussa. Se oli merkityksellistä lähettäjien innostamiseksi. He muistavat, miten jännittävää oli kerrankin yhdessä soittaa Etiopiaan – puhelut sinne olivat 1980-luvulla harvinaista herkkua.

Moni renkaaseen kuulunut on pysynyt sitoutuneena tähän päivään asti, vaikka luonnollisesti siitä liukenikin pois ihmisiä 12 vuoden Suomen jakson aikana. Vuonna 1991 Tuppuraiset joutuivat jättämään Etiopian sisällissodan vuoksi. Lasten koulujen takia paluu siirtyi silloinkin, kun se olisi jo ollut mahdollista.

– Vuosikausia Etiopiasta kysyttiin, että joko lapset ovat tarpeeksi isoja, että voitte tulla takaisin. 2003 lähdimme työhön uudestaan, Pirkko kertoo.

Lukemattomia tapoja osallistua

Lähetystyö on tiimipeliä. Tuppuraisilla ja ystävillä riittäisi lukemattomia esimerkkejä siitä, mitä se tarkoittaa. Se voi olla vaikka sitä, että miehiä saapuu auttamaan vesiprojektissa tai sitä, että huolehditaan lähettien Suomen kodista.

– Ihmiset ovat olleet kekseliäitä. Kerran yksi mummo kasvatti lampaan lähetykselle ja poikamme Antti sai taljan. Toisella kerralla ikaalilaiset keräsivät työkalut Akille, Pirkko kertoo.

Erkkilät muistavat aikanaan Pirkon kirjottaneen, ettei vastasyntyneille ollut vaatteita. Ensin vaatteita tuli postipaketeissa, myöhemmin vaatekonteissa, ja viime vuosina on neulottu vastasyntyneille nuttuja. Kutojia on ollut valtavasti vuosien varrella.

Hän sanoi, että koulu on rakennettu rahoilla, jotka suomalainen mummo lahjoitti, koska uskoo Jeesukseen. Oli hienoa katsella ihmisiä, jotka kuuntelivat vieressä.

– Tapasin Kajaanissa juuri naisen, joka on kutonut yli 650 nuttua. Mouhijärvellä on tuhannen nutun neuloja, Pirkko hämmästelee.

Eläkkeellä oleva lastenohjaaja Ulla Paalijärvi kertoo, miten joskus Tuppuraisten kuvat Etiopian arjesta tekivät vaikutuksen päiväkerhossa. Lapset ja perheet halusivat kerätä käytettyjä vaatteita Etiopian lapsille nähtyään puutteen.

Paalijärvi toivoo, että moni lähetti uskaltaisi kertoa avoimesti arjestaan. Toimiessaan Hämeen Kansanlähetyksen lähettisihteerinä hän joskus mietti, miksi monien lähettien kirjeistä puuttui arjen kuvaus.

– On tärkeää nähdä merkitys arjen kohtaamisilla. Niiden kautta Jumala toimii.

Ennen netin aikakautta lähettien kuulumisia sai lukea harvemmin. Paula Erkkilä muistelee, miten aikanaan kotiäidin pienissä ympyröissä oli merkkihetki saada postia Etiopiasta.

– Odotimme lasten kanssa kirjeitä ja luimme niitä yhdessä. Lapset muistivat aina teidän lapsenne nimeltä. Elimme yhdessä teidän mukananne, hän selittää Tuppuraisille.

”Voi olla tavallinen tyyppi ja lähteä”

Aki Tuppurainen kuljettaa yhä Raamatun välissään ystävänsä kirjoittamaa tietopakettia sähköstä. Moni muukin auttoi, kun tietotaidossa oli aukkoja.

– Joillakin ei ehkä ylpeys anna myöten kysyä neuvoa, mutta Akille muodostui auttajien tiimi ja yhteys oli välitöntä, Arto Erkkilä selittää.

Erkkilälle alusta asti merkittävää oli se, että omasta joukosta joku lähti tekemään tavallista, käytännön työtä maailmalle.

– Lähetyksestä on monesti se kuva, että saarnataan tai ollaan sairaalassa. Te olette poikkeus, se veti meitä lähettämään. Voi olla tavallinen tyyppi ja lähteä, Erkkilät korostavat.

– Saarnaamisen kautta tapahtuu vain vähän. Pitää olla vilpittömästi kiinnostunut ihmisen elämästä, Ulla Paalijärvi jatkaa.

– Se on välittynyt meille, että olette uskonut ihmisiin ja valaneet heihin toivoa. Se on ollut liikuttavaa.