Jouko Martikainen selvisi surusta hengissä

Leskeksi jäätyään Jouko Martikainen kohtasi Kaijan. Kaksi leskeä löysivät ­pian yhteisen sävelen ja Kaija Valanteesta tuli Martikainen vuosi sitten. KUVA:VIRPI KURVINEN

Kun aviopuoliso menehtyi, Jouko Martikaiseen iski vimmainen halu kuolla. Tarvittiin viisaita sielunhoitajia, virsiä ja ihme, että mies tokeni takaisin elämään.

Saavun Vanhalle Härkätielle Lietoon. Jouko Martikainen ottaa minut vastaan kotonaan, 1800-luvulta peräisin olevan torpan pihapiirissä. Alueella on ollut asutusta rautakaudelta asti ja kristillistä toimintaa liki tuhat vuotta.

–  Herkistää ajatella, että täällä saa asua, pappi ja itämaisen kirkkohistorian emeritusprofessori myöntää.

Kristuksen mahtikäsky herättää kuolleet

Jouko Martikainen kertoo Vanhan Härkätien varrella sijainneesta Sauvalan alueesta, joka oli ennen maanpinnan nousua satamapaikka. Alueelta on löydetty kristillinen hautausmaa. Arkeologisen todistusaineiston valossa näyttää siltä, että se on ollut käytössä jo noin vuodesta 1050.

– Kristinuskon vaikutus näkyy siinä, että kristityiksi kääntyneet eivät polttaneet vainajien ruumiita. Polttohautauksista luovuttiin, kun ruumista alettiin kunnioittaa Jumalan Pyhän Hengen asuntona.

Martikainen painottaa, että Jumala on sitoutunut ihmiselämään, ja Kaikkivaltias itse takaa sen, että Kristuksen omaksi tunnustautunut ihminen nousee hänen mahtikäskyllään viimeiselle tuomiolle.

– Tähän liittyy läheisesti se, että hauta on ymmärretty lepokammioksi, josta Kristus käskee enkelinsä käydä noutamassa Jumalan omat paratiisin ikuiseen iloon ja lepoon, hän sanoo.

”Minuun iski vimmattu halu kuolla”

Kuoleman kanssa Jouko Martikainen joutui henkilökohtaisesti kasvokkain, kun hän menetti vaimonsa Eeva-Kaisa Martikaisen haimasyövälle lokakuussa 2017. Vain viikon kuluttua sairauden toteamisesta.

– Eeva-Kaisan kuolema oli kauhea prosessi, joka rusikoi minut. Ei sellaista luopumista voi ennakoida millään tavalla. Olimme liki 56 avioliittovuoden aikana kasvaneet yhteen, hän luonnehtii.

Vaimon menehdyttyä mies koki, että voisi siltä seisomalta jättää kaiken mahdollisen taakseen ja mennä hautaan.

– Minuun iski vimmattu halu kuolla, ja lähteä toisen mukaan. Työstin kuolemaa ja menetystä valmistelemalla hautajaissaarnaa ja hoitamalla lukuisia käytännön asioita, Martikainen muistelee.

Hautajaisten jälkeen mies sukelsi syvän surun vaiheeseen. Elämänhalu katosi kokonaan.

– Minun sisäelimeni tuntuivat jäätyvän, niiden toiminta heikkeni, ja kärsin siksi ruoansulatusvaivoista, joihin sain lääketieteellistä apua. Sisälläni oli kuin myyrä, joka hädissään etsii pesäpaikkaa sitä löytämättä. Suru voi viedä mennessään. Siihen voi kuolla. En tiedä olisinko itse selvinnyt hengissä ilman viisaita sielunhoitajiani, Jouko Martikainen kuvailee.

Ihme Torinon käärinliina-kuvan äärellä

Jouko Martikainen löysi apua myös ”sielunhoidollisesta kolmiosta”. Hän veisasi virsiä kahden kuukauden ajan joka ilta noin kahden tunnin ajan, tutki ylösnousemusta koskevia raamatunkohtia, hengellisiä tekstejä ja katseli Torinon käärinliinasta otettua kasvokuvaa. Sitten tapahtui ihme.

– Yhtenä iltana kuvan silmät aukesivat ja myös kasvojen olemus muuttui elävämmäksi. Aloin tutista ja täristä. Se oli järisyttävä kokemus. Koin, että Herra on tässä, Martikainen kuvaa.

Elävä katse oli samanaikaisesti pyhä, pelottava ja lohdullinen.

– Tämä kokemus oli täysin odottamaton, mutta hyvin tärkeä, ja ihmeellisellä tavalla hoitava, Martikainen sanoo.

Pikkuhiljaa hän tokeni surustaan, ja alkoi ajatella elämää eteenpäin.

Surutyössä oli toki useita erilaisia vaiheita, mutta toivo ja elämänhalu puskivat esiin, kuin taimet mullasta.

– Kristillinen ylösnousemususko on tuonut tähän tukipuut. Ilman Pyhää Henkeä olemme sisäisesti kuolleita. Toivo, elämänhalu ja sitkeys perustuvat Jumalan lupauksiin. Jumala henkeyttää meitä uskon kautta ja luo alati meissä omissaan uutta elämää, Martikainen sanoittaa.

Jumalasta on hauskaa ilahduttaa omiaan

Jouko Martikaisen mielestä olennaista ylösnousemususkossa on, että sitä eletään jo nyt.

– Ei kellään uskovallakaan ole joka hetki riemua tunnetasolla, mutta vaikka usko olisi heikkoakin, se tuo perusturvan. Kristityllä on aina parempaa edessä.

Martikainen myöntää, että ulkonainen raihnaistuminen ja rapistuminen ovat toki jyrkässä ristiriidassa uskon kanssa, mutta juuri näin sitä testataan. Viimeinen sana on uskolla ja toivolla.

– Siksi kristinuskoon sisältyy satumainen ilo, koska se nojaa kuoleman voittajaan, ylösnousseeseen Herraan. Uskon kautta Herra Kristus asuu meissä, siksi voimme kokea iloa menetystenkin keskellä. Tämä elämä opettaa meitä turvautumaan Jumalaan ja tuntemaan häntä paremmin.

Martikainen uskoo, että ikuisen elämän salaisuus avautuu meille loputtomasti tämän elämän jälkeen.

– Jumalasta on hauskaa huolehtia siitä, että hänen omansa etenevät riemusta riemuun sillä tiellä, joka hän itse on. Taivaassa jokainen kyynel tullaan pyyhkimään pois, sairaudet ovat poissa. Taivas on kiehtova ja kaunis. Olisi tyhmää olla haluamatta siitä osalliseksi. Jo tässä elämässä voimme heiveröisesti riemuita ikuisesta elämästä, hän rohkaisee.

Piditkö lukemastasi? Saat lisää mielenkiintoisia juttuja, kun tilaat Uuden Tien klikkaamalla alla olevaa kuvaa. Jaa artikkeli myös sosiaalisessa mediassa!