Herrasmiehen usko

Joonas Konstig kirjoittaa parhaillaan fiktiivistä historiallista romaania, jonka on tarkoitus ilmestyä ensi vuonna. Sen lisäksi hän kiertää kouluttamassa ja puhumassa sekä ryhtyy pian tekemään Vuosi herrasmiehenä -kirjaan pohjautuvaa elokuvakäsikirjoitusta. KUVA: MATTI KORHONEN

Arvoneutraalin kasvatuksen saanut Joonas Konstig halusi juurruttaa itsensä kristilliseen perinteeseen.

Kaksi vuotta sitten Joonas Konstig vietti ”herrasmiesvuottansa”. Entinen kapinallinen punkkari opetteli klassisen herrasmiesihanteen ideaa ja tapoja. Hankkeesta syntyi kirjailijan tähän mennessä menestynein teos Vuosi herrasmiehenä (WSOY 2017).

Kirjansa lopussa Konstig kiteyttää löytönsä kahteen tiehen. Ensimmäinen on luonnon tie, joka on tyytymistä siihen, mitä on, ”se on sipsejä sohvalla läpi elämän.” Toinen tie on kamppailu luonnon voittamiseksi. Se on kapea ja jyrkkä hyveen tie, herrasmiehen tie.

Nykyään sanotaan, että kun olet vain oma itsesi, niin kaikki on hyvin. Tiedän omasta kokemuksestani, että minun vanha itseni oli tosi ärsyttävä tyyppi.

Siinä vaikeudet eivät ole esteitä tiellä, vaan vaikeudet ovat tie. ”Ja tässä on se mitä klassinen ihmisihanne voi 2000-luvun ihmiselle tarjota. Se voi tarjota kamppailua, kun kaikki muut tarjoavat vain helppoa elämää. Se voi tarjota velvollisuuksia, kun kaikki muut tarjoavat vain vapautta.”

– Nykyään sanotaan, että kun olet vain oma itsesi, niin kaikki on hyvin. Tiedän omasta kokemuksestani, että minun vanha itseni oli tosi ärsyttävä tyyppi, Konstig sanoo.

Miksi ihmisillä on arvoja?

Ironinen, piikikäs, itsekeskeinen. Sellaiseksi Joonas Konstig kuvaa vanhaa minäänsä. Viimeistään lasten saamisen myötä hänessä syntyi tarve ottaa itseään niskasta kiinni ja ”maadoittaa” itsensä osaksi jotain perinnettä. Se ei ollutkaan niin helppoa.

– Lapsuuden perheeni kuului kirkkoon, ja kävin rippikoulun. Mutta meillä ei puhuttu kotona sanaakaan aiheesta. Tajusin jälkikäteen, että olin saanut niin sanotun arvoneutraalin kasvatuksen. Meillä ei puhuttu politiikastakaan sanakaan.

Arvoneutraalius on jo itsessään arvo. Ja se, ettei opeta uskontoa, on arvovalinta. Silloin arvotetaan, että uskonnollinen arvo on huonompi kuin maallinen arvo.

Käytännön seuraus oli, ettei hänellä ollut minkäänlaista maata jalkojen alla.

– Kaikki tuntui ihan samanarvoiselta. En ymmärtänyt, miksi jotkut ihmiset olivat jonkin asian puolesta. Ajattelin vain, että jos kukaan ei olisi millään puolella eikä kellään olisi mitään arvoja, silloin kaikki tulisivat hyvin toimeen.

Myöhemmin Konstig on ymmärtänyt, ettei kasvatus voi todellisuudessa olla arvoneutraalia.

– Arvoneutraalius on jo itsessään arvo. Ja se, ettei opeta uskontoa, on arvovalinta. Silloin arvotetaan, että uskonnollinen arvo on huonompi kuin maallinen arvo.

Uskontoon ja arvoihin pätee se, mikä äidinkieleenkin: jos osaa yhden kielen hyvin, on huomattavasti helpompaa oppia muitakin kieliä ja tehdä vertailua niiden välillä.

Kristittyjen kirjailijoiden usko vaivasi

Joonas Konstig oli nuoruudessaan tiukka ateisti. Kirjallisuuden opinnot kuitenkin horjuttivat hänen epäuskoaan.

– Tykkäsin Dostojevskista ja Kierkegaardista kauheasti. Pidin heitä tosi viisaina tyyppeinä. Ja minua aina kiusasi se, miten he saattoivat uskoa Jumalaan.

Enää tieteelliseen maailmankuvaan perustuva ateismi ei ole Konstigille vaihtoehto.

– Pidän tiedettä kristillisenä keksintönä. Varhaisimmat munkit ja luonnontieteilijät lähtivät siitä ajatuksesta, että tieteessä pyritään selvittämään Jumalan lait. Luonnonlait ovat siis Jumalan lakeja. Jos universumi olisi syntynyt sattumalta, kuka olisi edes lähtenyt etsimään lakeja?

Etsiessään kiinteää maata jalkojensa alle länsimainen kristillinen perinne oli lopulta se, mihin Konstigin oli luontevinta samaistua.

– Olen lukenut jonkin verran buddhalaisuudesta ja tykkään siitä. Mutta minulla menisi koko elämä, jos opettelisin buddhalaiseksi. Se, että opettelen jonkinlaiseksi länsimaiseksi kristilliseksi herrasmieheksi, on huomattavasti helpompaa.

Nainen ei ole vain huonompi mies

Vaikka Joonas Konstig puhuukin kristillisen maailmankatsomuksen omaksumisesta käytännöllisenä ratkaisuna, hän teki myös väistämättä vertailuja eri kulttuuriperinteiden välillä. Hän ottaa esimerkiksi japanilaisen soturiluokan, samurait ja vertaa sitä eurooppalais-kristilliseen soturiluokkaan, ritareihin.

– Näillä on aika paljon samoja ihanteita. Molemmilla on lähtökohtana, että ollaan ammattitappajia ja hyviä siinä. Mutta se ei riitä. Samurain pitää myös opetella runoutta ja kalligrafiaa. Ritareilla oli sama ihanne. He eivät olleet pelkkiä päänirtihakkaajia, vaan heidän tuli myös tuntea musiikkia ja runoutta.

Me olemme luopuneet siitä kunniakulttuurikäsityksestä, että on mageeta pystyä osoittamaan voimaa mitä tehokkaimmin. Meille on itsestään selvää, että heikkoja autetaan.

Ratkaiseva ero on kuitenkin siinä, että ritari-ihanteeseen kuuluu myös ajatus romanttisesta rakkaudesta.

– Eurooppalaisilla sotureilla on ihan eri naiskäsitys kuin samurailla tai oikeastaan missään muualla. Kristillisessä kulttuurissa nainen on arvokas. On hienoa, että miehinen mies osoittaa rakkautta naista kohtaan. Tämä ei ole itsestään selvää kaikissa maailman kulttuureissa. Meillä naiset eivät ole vain vähän huonompia miehiä, niin kuin joissain kulttuureissa voi olla.

Toinen länsimaissa syvälle juurtunut kristillinen arvo on periaate, että maassa makaavaa ei potkita.

– Me olemme luopuneet siitä kunniakulttuurikäsityksestä, että on mageeta pystyä osoittamaan voimaa mitä tehokkaimmin. Meille on itsestään selvää, että heikkoja autetaan. Kuninkaan kunnia ei ole siinä, että hän pystyy kiduttamaan, nöyryyttämään ja alistamaan naapurikansoja. Kunniakulttuurissa kuninkaat olivat sitä mageempia, mitä kovempia he olivat nöyryyttämään ja alistamaan. Meistä se on häpeällistä.

Konstig arvelee, että ”might makes right” eli valta oikeuttaa on eräänlainen ihmiskunnan tehdasasetus. Kristinuskon läpitunkemassa lännessä meidän on vain vaikea havaita sitä.

– Me olemme tottuneet olemaan altavastaajan puolella. Minusta se on itsestään selvästi kristillistä perimää. Sillä meillä on Jumala, jota kidutettiin.

Joonas Konstig oli maaliskuun lopussa puhujavieraana Nuorten parisuhdeviikonlopussa Kansanlähetysopistolla Ryttylässä. KUVA: MATTI KORHONEN

Älä vertaa kristinuskoa utopioihin

Kristinuskolla on Joonas Konstigin mukaan valtavan hyvä historiallinen näyttö.

– Uskomukset johtavat aina jonkinlaisiin seurauksiin. Jos sinulla on tietynlainen maailmankuva, elät silloin eri tavalla kuin jos sinulla olisi toisenlainen maailmankuva.

– Kristinuskolla on kaksi tuhatta vuotta historiallista näyttöä, ja se on keskimäärin rakentanut huomattavasti parempaa yhteiskuntaa ja ihmistä kuin moni muu katsomus.

Näin voidaan päätellä, jos verrataan todellisia, olemassa olevia maailmankatsomuksia toisiinsa. Ongelmana on se, että tämän päivän teoreetikot vertaavat todellisia maailmankatsomuksia fiktiivisiin, kuviteltuihin katsomuksiin.

– Voidaan keksiä utopia, jossa ei ole mitään vaikeuksia. ”Jos vain kaikki tekisivät näin, sittenhän me oltaisiin onnellisia.”

Kristinuskon historiasta on toki helppo löytää virheitä. Jos miljardit ihmiset ovat uskoneet johonkin asiaan, ei ole ihme, jos sen nimissä on tehty myös kauheuksia. On kuitenkin epäreilua verrata kristinuskon historiaa kuviteltuun utopiaan, jolla ei ole historiallista näyttöä.

– Jos taas lasketaan materialismin historiallinen näyttö, sehän on hirvittävä. Sillä meidän pitää ottaa mukaan, ei ainoastaan Ranskan vallankumouksen ruumismäärät, vaan myös kommunismin aiheuttamat kuolemat.

Konstig sanoo olleensa aina kiinnostunut Neuvostoliiton historiasta.

– Se ajatus, että ihmisellä ei ole sielua, tekee ihmisen tappamisesta hirvittävästi helpompaa. Sillä ihmisethän ovat vain materiaa, samalla linjalla talojen, peltojen, vankkureiden ja aasien kanssa.

Jotain, minkä puolesta elää ja kuolla

Nuorena kirkosta eronnut Joonas Konstig liittyi takaisin vuonna 2007 saadakseen kirkkohäät. Asennemuutos tapahtui myöhemmin. Mutta tarkoittaako kristilliseen perinteeseen samaistuminen hänelle myös uskoa kristillisiin opinkohtiin ja uskontunnustuksen sisältöön?

– Kyllä minä koitan uskoa siihen. Näen sen hyvänä tavoitteena, Konstig vastaa.

Sitten hän innostuu jälleen puhumaan itänaapuristamme. Vankilaolot tekivät suurista venäläiskirjailijoista Alexandr Solženitsynista ja Fjodor Dostojevskista uskovaisia.

– Äkkiseltään voi tuntua yllättävältä, että joku uskoo, jos näkee kaiken pahuuden, jota Jumala ei estä. Meillähän on aina se ajatus, että jos elämämme menee pieleen, Jumala on syvältä.

Valkovenäläisen nykykirjailijan Svetlana Aleksijevitšin kirjassa Neuvostoihmisen loppu ihmiset kertovat elämästä neuvostoaikana ja sen jälkeen.

– Yksi heistä sanoi hyvin, että venäläinen sielu haluaa, että elämä on kovaa ja veristä, koska se muistuttaa häntä siitä, että hänessä on sielu, joka ei kuulu tähän maailmaan.

Tyyni ja tasainen elämä ei siis välttämättä takaakaan onnellisuutta.

– Jos ihmisellä on vain turvalliset olot, hyvä koulutus ja hyvä keskusviemäröintijärjestelmä, eikä suurempaa merkitystä olemassaololleen, en usko, että se tekee hänestä onnellista. Se tekee vain tyytyväiseksi. Apostolit, jotka kuolivat uskonsa vuoksi, olivat varmaan onnellisimpia ihmisiä ikinä. Heillä oli jotain, minkä puolesta elää ja kuolla, Joonas Konstig päättelee.

Missä ovat positiiviset miehen mallit?

Joonas Konstig on pannut merkille, että toimittajat puhuvat usein ahtaista sukupuolirooleista, joihin on vaikea mahtua. Vanhat roolimallit nähdään pahoina, ja niistä pyritään pois.

– Meillä on kuitenkin luontainen kaipuu esikuville, jotta me pystyisimme pyrkimään parempaan. Mutta meiltä puuttuvat positiiviset roolimallit.

Vuosi herrasmiehenä -kirjassaan Konstig pohtii aikamme miehen malleja. ”On sukupuoleton pehmomies, jossa on enemmän abstraktia ihmistä kuin miestä. Ja sen vastakohtana ja vastalauseena on tarjolla äijä – joka taas muistuttaa usein enemmän teinipoikaa kuin miestä. Nämä on mahdollista yhdistääkin. Äijän parta, äijän jutut poikien kesken; julkisuudessa, töissä ja vaimon edessä taas pehmeä neutri.”

Sitten on klassinen herrasmiehen ihanne. Konstig on pannut merkille, että lähes kaikki miehet tuntevat alamittaisuutta omasta miehuudestaan. Mutta se ei ole paha asia. Se ei tarkoita, että ihanteet tulisi heittää romukoppaan. Jos herrasmiesihanne on maalitaulun keskipiste, ei se haittaa, jos ammumme kasiin tai kolmoseen. Pääasia, että tähdätään oikeaan suuntaan.

Eikä klassisessa ihanteessakaan ole vain yhtä ainoaa tapaa olla mies.

– Erilaisia miehen malleja on paljon. Jos katsotaan vaikka sellaisia suomalaisia kirjallisia ikoneita kuin Seitsemän veljestätai Tuntematon sotilas, kuinka monta miehen mallia sielläkin on tarjolla? Jotkut ovat vähän hassumpia, jotkut ovat vähän kovempia.

Länsimaista herrasmiesihannetta tutkiessaan Konstig on kuitenkin havainnut, että miehen ihanteeseen on nähty kuuluvan sekä toiminnan että ajattelun hyveet.

– Mies on puolikas, jos hän on pelkästään urheilija eikä ole lukenut eläessään kirjaa. Ja mies on puolikas, jos hän on lukenut kymmenen tuhatta kirjaa, mutta ei osaa naulata tai pysty vetämään yhtään leukaa. Huippunsa tämä saavutti renessanssi-ihmisen ihanteessa, jonka mukaan olemme monipuolisia ja pystymme kehittymään kaikessa.

Piditkö lukemastasi? Saat lisää mielenkiintoisia juttuja, kun tilaat Uuden Tien klikkaamalla alla olevaa kuvaa. Jaa artikkeli myös sosiaalisessa mediassa!