Erämaakylästä suureen maailmaan

Kutturan kesä on lyhyt mutta vähäluminen. Tiettömien taipaleiden päässä Ivalojoen varressa oli hyvä saamelaispojan elää.

– Lapsuus Kutturassa oli ihanaa aikaa. Joka taloon saattoi mennä kylään ilmoittamatta, Heikki Magga, 71, muistelee.

Kylässä oli siihen aikaan kolme hirsitaloa, joiden isännät olivat veljeksiä keskenään. Niistä yhdessä asuivat Briitta ja Niila Magga kymmenen lapsensa kanssa. Heikki oli perheen seitsemäs lapsi.

Vanhemmat kannustivat opiskelemaan

Kutturan kylän perusti Heikin isoisoisä Kuttura Magga, joka saapui poroineen alueelle Enontekiöltä 1890-luvulla. Matka verotti porokantaa, ja osa poroista jolkotteli takaisin Käsivarren Lappiin. Kutturan pojanpojalle eli Heikin isälle Niilalle perintöporoja riitti vain vähän.

– Meillä oli sen verran vähän poroja, että vanhemmat päättivät kouluttaa meidät suomalaisiin ammatteihin. Vain kaksi vanhinta jäivät harjoittamaan poronhoitoa.

Koulunkäynti oli vaativaa, sillä pienet koululaiset joutuivat olemaan vanhemmistaan erossa pitkiä aikoja kerrallaan; koulu oli niin kaukana, että kotiin pääsi vain jouluna ja kesälomalla.

– Sopeutuminen suomalaiseen kouluun oli aluksi vaikeaa, ja kulttuurishokki oli melkoinen. Ensimmäisenä syksynä yritin karata koulusta hiihtäen, mutta veljeni ennättivät saada minut kiinni.

Heikki joutui vaihtamaan viiden kansakouluvuotensa aikana koulua neljä kertaa. Lukukaudella hän asui yleensä paikallisiin perheisiin sijoitettuna, kaksi viimeistä kouluvuotta asuntolassa, jossa oli satoja lapsia. Isä kävi joskus tervehtimässä lapsiaan, mutta ikävä oli molemmin puolin niin suuri, että hän livahti yleensä kotimatkalle hyvästelemättä.

Kekkosen vierailu Kutturassa

Kaukainen Kuttura ei ollut mikään vähäpätöinen kylä, sillä siellä vieraili itse presidentti Urho Kekkonen vuonna 1956. Maggan perhe pääsi kestitsemään arvovaltaista vierasta.

Kun presidentti sitten tiedusteli lähtiessään, olisiko kutturalaisilla jotain toivetta, he oitis ilmoittivat, että maantie olisi hyvä – lähimpään tiehen kun oli kymmenkunta kilometriä kinttupolkua pitkin.

Presidentin käskystä tie rakennettiin, mutta siltaa jouduttiin odottamaan vielä lähes neljäkymmentä vuotta. Tie päättyi Ivalojoen itäpuolelle, joten loppumatka kylään piti taittaa veneellä ja talvisin jäitä pitkin. Maantien lisäksi presidentin vierailusta muistuttaa hänen mukaansa nimetty Kekkosen­oja lähellä Kutturaa.

Tuttavuus presidentin kanssa poiki  Briittalle ja Niilalle myöhemmin kutsun Linnan juhliin. Saamelaisia ei ollut sinne aiemmin kutsuttu.

Kesälomalle reen kyydissä

Heikki Magga ei päässyt tapamaan presidenttiä, sillä kouluikäiset lapset lähetettiin koulutaipaleelle ennen vieraan saapumista. Eipä tuo haitannut, sillä koulumatkalla ekaluokkalainen Heikki pääsi kokemaan elämänsä ensimmäisen lentomatkan.

Koululaiset kävelivät Kutturasta ensin kaksikymmentä kilometriä läheiseen Repojärven kylään, mistä koululle olisi ollut matkaa vielä kolmekymmentä kilometriä. Runsaat sateet kuitenkin estivät kävelemisen, joten he jäivät odottamaan sään selkeytymistä. Viikon kuluttua kunta joutui tilaamaan vesitaso­lentokoneen hakemaan koululaisia.

– Meidät sullottiin lentokoneeseen ja köytettiin istuimiin, koska kaikille ei riittänyt omaa istumapaikkaa. Kolmannella yrityskerralla kone jaksoi nousta ilmaan.

Lentokyyti oli harvinaista herkkua, sillä tavallisesti koulumatka taitettiin kävellen, hiihtäen tai porolla. Talvet Lapissa olivat niin pitkiä, että kesälomallekin saattoi lähteä poron vetämällä reellä. Matkalla yövyttiin kuusen juurella tai kylissä.

– Kovilla pakkasilla kenkiin laitettiin heinää, jotta jalat pysyisivät kuivina ja lämpiminä.

Muutto etelään

Heikki Magga muutti pysyvästi pois Kutturusta, kun hän lähti Ouluun lukioon. Hän opiskeli luokan- ja aineenopettajaksi, valmistui, työskenteli opettajana, apulaisrehtorina ja myöhemmin rehtorina Oulun seudun kouluissa. Myös puoliso ja perhe sitoivat miehen etelään.

Sisaruskatraasta vain kaksi jäi asumaan kotiseudulleen, loput muuttivat muualle koulun ja työn perässä vanhempiensa toiveen mukaisesti. Heikin isoveljestä Tuomas Maggasta tuli ensimmäinen tohtorinväitöksen tehnyt saamelainen.

Rakas Kuttura ei ole onneksi ainoastaan lapsuusmuistoissa, sillä Heikillä on ympärivuotisesti asuttava mökki kotikylässään.

– Kuttura on minulle tärkein paikka maailmassa. Siellä vietän pitkiä aikoja kerrallaan.

Kotoa opittua

Heikki Magga sai kotoaan hyvät eväät elämään. Niila-isältä hän oppi miehen mallin, jossa naisia kunnioitetaan. Isä piti huolen, että lapset puhuttelivat äitiään kunnioittavasti, sillä olihan tämä perheen kuningatar. Lisäksi hän otti kontolleen lasten yöllisen hoidon, mikä oli tuohon aikaan epätavallista.

– Isä oli aikaansa edellä, Heikki sanoo.

Briitta-äidiltään Heikki sai puolestaan uskon esimerkin.

– Äiti oli harras uskovainen. Hänellä ei ollut tapana tuputtaa uskoaan vaan näyttää esimerkkiä oman elämänsä kautta. Hän rukoili paljon.

Äidin uskonkäsitys oli armollinen. Hän tiesi, miltä tuntui, kun elämä ei aina mennyt omien suunnitelmien mukaan. Briitta oli synnyttänyt lapsen toiselle miehelle ennen avioliittoaan Niilan kanssa.

– Isälle se ei ollut ongelma, vaan hän otti lapsen omakseen. Kutturassa asiasta tiedettiin, eikä siellä ollut juoruilukulttuuria.

Isä puhui uskosta vähemmän, mutta hän oli aina mielellään mukana, jos Kutturassa järjestettiin hengellisiä tilaisuuksia.

– Sain myös mahdollisuuden puhua uskon­asioista isän kanssa ennen hänen kuolemaansa. Noista keskusteluista muistan tosin paremmin isän kuin omat sanani. Hän oli kiitollinen, että oli saanut elää kaksi elämää: ennen ja jälkeen sodan.

Heikki löysi hengellisen kotinsa helluntaiseurakunnasta, johon hän tutustui vaimonsa Aulin kautta.

– Minulle tärkeintä uskossa on se, että saan olla Jeesuksen oma vajavaisena mutta armahdettuna.