Miksi Jumala sallii kärsimyksen?

Baylorin yliopiston filosofian apulaisprofessori Trent Dougherty, 42, on keskittynyt uskonnonfilosofisessa työssään kysymykseen kärsimyksen ongelmasta. Hän luennoi aiheesta Suomen teologisessa instituutissa toukokuussa. Doughertyn mukaan ihminen on kokonaisvaltainen olento, joka etsii myös älyllistä vastausta kärsimyksen ongelmaan. Samalla on selvää, että ongelma koskettaa jokaista ihmistä myös kokemuksen tasolla: kun kärsimys on pinnalla, vahvat tunnereaktiot ja älylliset kysymykset sekoittuvat toisiinsa. Tämä mutkistaa asian käsittelyä.

– Kun henkilö kärsii, ei yleensä ole oikea aika filosofisille kysymyksille. Silloin häntä pitää lohduttaa toisin tavoin: käydä vierailemassa, tehdä hänelle vaikka ruokaa tai muuten yrittää helpottaa tämän oloa, Dougherty toteaa.

Samaan hengenvetoon hän lisää, että tämä seikka ei saa estää meitä muulloin ajattelemasta asiaa läpi perusteellisesti ja jopa matemaattisen tarkasti – toisin sanoen filosofisesti. Olemme olentoja, jotka joka tapauksessa toimivat uskomustensa perusteella ja yksi tällainen uskomus on käsitys kärsimyksen ongelmasta. Kristityn tulee parhaansa mukaan valmistautua kohtaamaan kärsimys järjellisesti, jolloin hän on valmiimpi itsekin käymään sitä elämässään läpi.

– Tuomas Akvinolaisen mukaan ihmisen usko ja järki kuuluvat yhteen eikä niitä voi erottaa, Dougherty painottaa ja kertoo olevansa ”vahvasti Akvinolaisen leirissä” tässä kysymyksessä, toisin kuin vaikkapa monet 1700-luvun valistusajan jälkeiset teologit, jotka erottavat uskon ja järjen omiksi irrallisiksi alueikseen.

Kristityllä on Doughertyn mukaan täysi lupa pohtia vaikeita kysymyksiä, ja sukellamme nyt yhden sellaisen pariin.

Kiperä pähkinä, joka onkin väärin muotoiltu

Kärsimyksen (tai pahan) ongelma on perinteisesti muotoiltu seuraavasti:
1. Jos Jumala on täysin hyvä, hän haluaisi eliminoida pahan.
2. Jos Jumala on kaikkivoipa, hän voisi eliminoida pahan.
3. Jos Jumala on sekä hyvä että kaikkivoipa, miksi on pahaa?

Tässä vaiheessa on Doughertyn mukaan mahdollista yrittää ratkaista kysymys kahta reittiä pitkin: mitä on hyvä ja mitä on olla Jumala. Doughertyn mukaan on hedelmällisempää keskittyä pohtimaan tässä yhteydessä sitä, mitä on hyvyys. Voiko olla jotain sellaista hyvää, jonka vuoksi Jumala sallii pahaa? Jos, niin mitä sellainen hyvä on?

Niinpä perehdymme ateistiseen argumenttiin ”välttämättömästä hyvästä”, joka kuuluu seuraavasti:
1. Jos Jumala on olemassa, hän salli pahan vain, jos se on a) välttämätöntä jonkin suuremman hyvän tapahtumiseksi tai b) tarpeen jonkin suuremman pahan estämiseksi.
2. On olemassa jotakin pahaa, jossa kumpikaan kohdista a–b ei täyty.
3. Siispä Jumala ei ole olemassa.

Käymme luennolla argumenttia läpi pitkään ja pohdimme erilaisia pakokeinoja sen johtopäätöksestä. Useimmat meistä vetävät vesiperän, vaikka jotkut jäävätkin pyörittelemään vielä vaihtoehtoja mielessään. Argumentti kuitenkin näyttää uhkaavasti läpäisemättömältä, ja hikinorot valuvat jo joidenkin selkäpiitä pitkin.

Mutta kuten niin usein Jumalan olemassaolon kiistävissä päätelmissä – ja puoltavissakin –, argumentti kaatuu siihen, että se on väärin muotoiltu. Sen lähtökohtiin on piilotettu oletuksia, jotka ovat hyvin kiistanalaisia, mutta vaikeita huomata. Juuri tästä syystä onkin syytä käsitellä kysymystä hitaasti ja tarkasti.

Edellä muotoiltu ongelma nimittäin olettaa Doughertyn mukaan jollain tapaa, että yksi kärsivä ihminen on esimerkiksi parempi asia kuin kaksi kärsivää ihmistä. Lisäksi tässä skenaariossa näyttäisi olevan mahdollista käydä kauppaa hyvällä ja pahalla. Joku rikas mies voisi vaikkapa lyödä köyhää ihmistä naamaan ja hyvittää sitten tekonsa tyrkkäämällä kouraan pinon seteleitä. Tämä on aivan ilmeisesti väärä lähestymistapa.

Lisäksi ongelmassa ei kiinnitetä mitään huomiota siihen, että kärsimys on aina henkilökohtaista ja että on hyvin ongelmallista verrata kahdenlaista kärsimystä toisiinsa tai verrata pahaa johonkin korvaavaan hyvään. Jos nämä vastaväitteet otetaan todesta, argumentti Doughertyn mukaan romahtaa.

Kaikella kärsimyksellä on tarkoitus, joko tässä elämässä tai seuraavassa

Seuraavaksi Dougherty kertoo, miten ongelma pitäisi hänen mielestään muotoilla uudelleen, jotta se olisi mielekäs. Hän kertoo edustavansa omassa vastauksessaan perinnettä, jonka on aloittanut kirkkoisä Irenaeus 100-luvulla jKr. Hänen mukaansa kärsimyksellä on rooli kunkin ihmisen henkisen ja hengellisen kasvun osana.

Siksi Dougherty kirjoittaakin edellisen ongelman kohdat 1–2 uusiksi taululle:
1. Jumala sallii pahan vain, jos a) hän haluaa korjata tai kasvattaa ihmistä kohti hyvää ja b) se koituu juuri kyseiselle kärsivälle ihmiselle itselleen hyväksi ja c) pahaa ei ole sallittu vain välineenä jonkun toisen hyvää varten ja d) ihmisen täytyy itse lopulta tulla tietoiseksi kärsimyksen tarkoituksellisuudesta ja myöntyä (engl. consent) siihen.
2. On olemassa pahaa, jossa jokin kohdista a–d ei täyty.

Ensi alkuun tämä näyttää kuitenkin huomattavasti vaikeammalta palalta kristitylle: tässähän on kaksi kohtaa enemmän, joiden pitää niidenkin täyttyä, jotta argumentti onnistuu! Onko filosofi täyttänyt päänsä liialla kirjaviisaudella ja kompuroi ajatuksissaan? Mikäs nyt eteen?

Hätä ei kuitenkaan ole tämännäköinen.

On nimittäin niin, että tällä tavalla muotoiltuna mainitut kriteerit a–d ovat paljon hankalampia kumota. Esimerkiksi kohtaan a) ei ole kovin vaikea keksiä tavoitteita, joiden eteen jokainen ihminenkin olisi valmis sallimaan vaikkapa lastensa kärsimystä.

Tällaisia asioita ovat esimerkiksi erilaiset klassiset hyveet: tietyn kärsimyksen kautta lapsi kasvaa rohkeammaksi tai oikeudenmukaisemmaksi, ja silloin isä tai äiti olisi valmis sallimaan tällaista kärsimystä, miksi ei siis Jumalakin voisi? Samalla myös kohdat b) ja c) tulevat täytettyä, sillä hyveet, jotka kasvavat vain eletyn kärsimyksen kautta, ovat väistämättä henkilökohtaisia. Lopulta hyvän asteikossa ylimpänä on itse Kristus, jonka kaltaiseksi tulemaan kristitty on kutsuttu. Tämän kasvun kohteen kautta suurikin määrä kärsimystä voi saada mielekkyytensä. Mieleeni juolahtaa, että tässä kohden luterilaisen ja katolisen Doughertyn näkemykset pyhityksestä saattavat vaikuttaa eri tavoin käsitykseen kärsimyksen kasvattavasta vaikutuksesta, mutta siihen ei seminaarissamme ole aikaa syventyä.

Tilanne muuttuu: kyse on Jumalan kyvyistä

Viimeiseksi ratkaistavaksi näyttäisi siis jäävän kohta d), tietoinen myöntyminen. Kuinka rajalliselta ihmiseltä voi vaatia hurjimpienkin kärsimysten tarkoituksellisuuden tiedostamista ja niihin myöntymistä?

Tässä kohtaa Dougherty kuitenkin kääntää kysymyksen päälaelleen: jos kyse ei olekaan ihmisen kyvyistä, vaan Jumalan ja ihmisen kohtaamisesta, asetelma on erilainen. Kärsimykseen myöntyminen ja tarkoituksellisuuden hyväksyminen ei silloin riipu siitä, pystyykö ihminen rajoitetun elinaikansa aikana tällaiseen suoritukseen, vaan siitä, voiko Jumala joko maallisen vaelluksen aikana tai kuoleman jälkeen kohdata ihmisen niin, että kärsimys lopulta saa tarkoituksen, johon ihminen myöntyy.

Tällaisen Jumalan teon mahdollisuuden kumoaminen vaatisi Jumalan kaikkivaltiuden kiistämistä, mikä olisi kehäpäätelmä: Jumala riisuttaisiin alun alkaenkin jumaluuteen kuuluvista ominaisuuksistaan, jolloin tietenkin päädytään lopputulokseen, jossa on väistämättä kärsimystä, jota hyvä ”Jumala” ei saisi sallia.

Kun sen sijaan kärsimyksen ongelma lepää oikeasti kaikkivaltiaan Jumalan käsissä, kärsivä ihminen voi lopulta Jobin tavoin huoahtaa: ”Minä tiedän, että sinä voit kaikki ja ettei mikään päätöksesi ole sinulle mahdoton toteuttaa.” (Job 42:2)