Kulkija pimeässä laaksossa

Pastori Martti Vaahtoranta kertoo heti alkuun olevansa syvästi raumalainen.

– Synnyin uskovaan perheeseen, jota opettajavanhempani hyvin kasvattivat, Martti kertoo.

Martin suvulla oli penkki Rauman Pyhän Ristin kirkossa. Kirkossa käyminen oli osa lapsuutta, ja se on jatkunut tähän päivään asti. Martin isän vanhemmat olivat mukana paikallisessa ”esiviidesläisessä” herätyksessä. Isän äiti oli körtti, ja myös Martin isä piti itseään körttinä.

– Meistä lapsista varmaan puhuttiin Jumalalle, mutta Jumalasta ei oikein osattu puhua meille.

Välillä Martin isä, hauska seuramies, meni pitkäksi aikaa puhumattomaksi. Hän oli lähtenyt 17-vuotiaana sotaan, eikä kukaan kuulemma sieltä terveenä palannut. Äiti taas oli kaiken menettäneen perheen esikoinen, joka joutui liian nuorena liian raskaisiin töihin ja joka kuoli nuorena.

– Hän sairastui vakavasti monta kertaa. Pelkäsimme äidin menettämistä vuosien ajan. Olimme hälytystilassa, Martti sanoo ja jatkaa:

– Perheessämme oli optimismia, mutta sille kun menee huonosti, ei ollut sanoja. Niitä olisin tarvinnut.

Isän ase kädessä

Martti arvioi, että hänen masennuksensa sai alkunsa pian hänen syntymänsä jälkeen syistä, joita hän ei halua avata.

– Ikävuodet 12–20 olivat ahdistavia. Samalla ne olivat ulkonaisesti hyviä vuosia. Pahimmillaan pidin kuitenkin kädessäni isäni asetta. En ajatellut tappaa itseäni, mutta eivät ne ajatukset kaukana olleet.

– Kunpa siinä kristillisyydessä, jossa elin, olisi puhuttu enemmän Jumalan teoista minua kohtaan, Martti pohtii.

Hän kertoo tehneensä ainakin 800–1200 uskonratkaisua. Synnintunto oli piinaava, vaikka Martti sanoo samaan hengenvetoon, ettei hän ajattele masennuksensa johtuneen lakihenkisestä kristillisyydestä. Lakihenkisyys oli vain bensaa liekkeihin. Tuli oli sytytetty aiemmin.

– 15-vuotiaana ajattelin, että ajatustenkin synnit pitää jotenkin hyvittää. Armeijaiässä olin varma helvettiin joutumisesta.

Niihin aikoihin tapahtui kuitenkin ratkaiseva hengellinen kokemus.

– Olin yksin, en lukenut Raamattua tai rukoillut. Sain kokemuksen, että putosin helvettiin. Jeesus oli siellä vastassa. Hän otti minut käsivarsilleen ja nosti kadotuksen kuopasta elämään. Kokemuksen sisältö oli Kristus, ei oma kokemukseni. Sitä on äärimmäisen vaikea ilmaista sanoin.

Martti luki kokemuksen jälkeen Roomalaiskirjeen niin, että sielu lauloi ja paloi.

– Siellä puhuttiin minun elämästäni.

Harmaata hyytelöä

Martti Vaahtoranta hakeutui teologiseen tiedekuntaan, valmistui ja työskenteli seurakuntapappina Raumalla ja Lapin kunnassa. Koko ajan masennus oli kuitenkin kulkenut Martin mukana, mikä oli yksi niistä syistä, joiden vuoksi perhe päätti suunnata lähetystyöhön Saksaan vuonna 1996. Siellä ollessaan Martti väitteli teologian tohtoriksi.

– En kestänyt suomalaista ilottomuutta. En osannut kuvitella tulevaisuutta, Martti kuvailee.

Perhe vietti Saksassa kaikkiaan yksitoista vuotta Kansanlähetyksen lähetystyöntekijöinä.

Minun pitäisi olla iloisena eturintamassa johdattamassa muitakin taivaaseen. Mutta parhaimmillaankin pystyn vain piehtaroimaan surkeudessani ja vaivoin näen toisten hädän. Pahimmillani tuskin saan sanaa suustani.

– Saksasta Suomeen palaaminen oli vuonna 2007 pettymys ja eräänlainen romahdus. Silloin tajusin, että ollaan jo toisella puolella vuorta, mennään rinnettä alas lopullista rantaa kohti.

Martti kuvailee masennustaan harmaaksi hyytelöksi, jossa hän joutuu elämään.

– Sen pohjalla on ikään kuin kirkas valo, joka on Pyhä Henki. Kristus asui minussa silloinkin, kun en pystynyt sitä uskomaan.

– Se, että en oikeasti tehnyt itselleni pahaa, perustui siihen, että silloin kun en osannut kirkkaasti nähdä olevani samaan aikaan syntinen ja vanhurskas, vielä syvemmässä kerroksessa oli sanaton sanoma ja kokematon kokemus, että Kristus kulkee rinnallani, eikä irrota otettaan minusta.

Usko pitää hengissä

Martti oli perustamassa Raumalle Pyhän Marian seurakuntaa, joka kuuluu nyt Suomen evankelisluterilaiseen lähetyshiippakuntaan. Edelleen hän toimittaa siellä toisinaan messun.

– Voin ahdistuksen keskellä luottavaisesti lähteä kirkkoon, kun tiedän, ettei minulle saarnata siellä: ”jos teet tämän ja tämän”. Tiedän, että syntini otetaan vakavasti, ja tiedän varmasti, etten joudu lähtemään pois ilman, että se monin tavoin julistetaan anteeksi. Seurakunta on minulle hengellinen äiti, jonka sylissä katselen taivaallisen Isän kasvoja sellaisina kuin ne Jeesuksessa ja Pyhän Hengen valossa loistavat.

– Teologinen työskentelyni on ollut yritys löytää sanat sille uskolle, jonka varassa olen pysynyt hengissä.

– Löysin liturgiasta selityksen sille kokemukselle, joka oli minua kantanut. Löysin sen myös klassisesta luterilaisesta teologiasta Johann Gerhadilta, jota gradussani ja väitöskirjassanikin tutkin. Kun opiskelin dogmatiikkaa Seppo A. Teinosen ja Eero Huovisen tallissa, sain opetella näitä asioita sanoittamaan.

”Depressio ei ole rangaistus”

On ollut raskasta olla masentunut pappi.

– Minun pitäisi olla iloisena eturintamassa johdattamassa muitakin taivaaseen. Mutta parhaimmillaankin pystyn vain piehtaroimaan surkeudessani ja vaivoin näen toisten hädän. Pahimmillani tuskin saan sanaa suustani, Martti Vaahtoranta huokaa.

Mutta onhan Raamatun henkilöissäkin masentuneita ihmisiä. Varmaankin ”aarre saviastiassa” koskee myös seurakunnan paimenia.

– On se niin savea, ettei pahemmasta väliä. Pietari on tullut minulle läheiseksi. Aina suuna ja päänä, mutta tosipaikassa: kuinka kävi.

– Sillä lohduttaudun, että depressio ei ole rangaistus, vaikka se on lähtenyt pahasta liikkeelle.

Lapsille kertominen oli vaikeinta

Psykiatri-vaimoaan Martti pitää Jumalan suurimpana lahjana hänelle heti kasteen, uskon, Sanan ja ehtoollisen jälkeen.

– Myös hengellisessä mielessä, Martti tarkentaa.

– Hän minut auttoi hoitoon. Hän on jaksanut kantaa murheitani.

Martti kertoi vasta muutama vuosi sitten masennuksestaan lapsilleen.

– Se oli vaikeaa. Vastasivat, että hyvä, kun asialle on nyt nimi. Ettei se ole vain sitä, että isä on väsynyt.

Martti arvelee, että lapset ovat joutuneet raskaastikin kärsimään hänen masennuksestaan.

– Olen ollut poissaoleva ja väsynyt. Solmussa ongelmieni kanssa olen taantunut vähän kuin lapseksi. En ole ollut vahva, iloinen ja reipas aikuinen, jota olisi tarvittu.

Nyt Martti tekisi eri tavalla, jos hän olisi nuori perheenisä ja masentunut. Hän puhuisi asiasta lapsilleen.

– Ehdottomasti. Jotenkin sitä halusi suojella heitä. Toistin sitä, mitä omassa lapsuudessani oli.

Vielä viime syksynä Martilla oli niin rankka masennusjakso, että aamuisin oli vaikeuksia nousta sängystä.

– Sain uuden psyykenlääkkeen, ja ahdistus helpotti. Iloitsen siitä, että nyt menee paremmin. Tosin pelkään ensi viikkoa, koska silloin eräs apurahahakemukseni hylätään. Mutta kyllä siitäkin yli mennään. Päivä kerrallaan niin kuin AA-liikkeessä.