Tilannekuvaus on synkkä – mitä kirkon tulisi tehdä?

Lokakuussa julkaistu kirkon nelivuotiskertomus vuosilta 2016–2019 paljasti, että yhä harvemmat suomalaiset ovat uskonnollisia, usko kristinuskon Jumalaan hiipuu, ja kirkollisiin toimituksiin ja tilaisuuksiin osallistutaan yhä vähemmän. Suomessa on myös poikkeuksellisen suuret erot vanhempien ja nuorempien sukupolvien uskonnollisuudessa.

Uusi Tie kysyi neljältä kirkon vaikuttajalta ja papilta, mitä kirkon tulisi tässä tilanteessa tehdä ja mitkä ovat askeleet kirkon elinvoimaiseen tulevaisuuteen. Vastaajat tulevat erilaisista taustoista: toiminnanjohtaja Timo Pöyhönen karismaattisesta liikkeestä, kirkkoherra Kari Tiirola pohjoispohjalaisesta maaseudun paikallisseurakunnasta, toiminnanjohtaja Lauri Vartiainen viidennestä herätysliikkeestä ja kansainvälisen työn ja lähetyksen pappi, kirkolliskokousedustaja ja väitöskirjatutkija Heidi Zitting pääkaupunkiseudun paikallisseurakunnasta.

Hengen uudistus kirkossamme ry:n toiminnanjohtaja Timo Pöyhönen:

”Mikäli emme kehitä aitoa yhteisöllisyyttä, kirkolle käy huonosti”

Nelivuotiskertomuksen viesti on selvä: kirkko on matkalla kohti vähemmistöasemaa. Eikä tilanteelle oikein voi mitään. Kyse on koko länsimaiden laajuisesta kulttuurimurroksesta, jossa kristinuskon hegemonia murtuu ja tilalle tulee katsomusten moninaisuus.

Mielestäni tämän hetken ydinkysymys ei ole, miten pelastaa kirkko ja pysäyttää jäsenkato. Niille emme voi juuri mitään vaan syöksykierre jatkuu vielä vuosia. Sen sijaan kannattaa kysyä, keiden haluamme kirkkoon lopulta jäävän ja millainen on se tulevaisuuden kirkko, joka pysyy toimintakykyisenä, kun jäsenmäärä valuu 30 prosenttiin, kun puolet rakennuksista on tyhjillään ja kun verotusoikeudesta tapellaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa. Se hetki on lähempänä kuin kirkossa uskalletaan ajatellakaan.

Ensimmäiseen kysymykseen on vastattava sanoman pohjalta. Haluammeko jatkaa nykyistä moniarvoinen kirkko -eetosta, jota esimerkiksi edellinen arkkipiispa Kari Mäkinen promotoi vai pitäisikö kirkon ryhdistäytyä opillisesti ja palata selkeämmin luterilaiseen identiteettiin? Mielestäni jälkimmäinen vaihtoehto on viisaampi, sillä liiallinen moniarvoisuus tekee kirkosta sisäisesti epäyhtenäisen ja karkottaa lopulta kaikki. Harva hyppää bussiin, jonka reittiä ei tiedä.

Toiseen kysymykseen on etsittävä vastausta toimintavisiota. Nykyinen isoon työntekijäjoukkoon ja rakennuskantaan, palvelutuotantoon sekä korostetusti hallintoon nojaava toimintamalli on tullut tiensä päähän. Nythän eläke- ja palkkamenoihin palaa valtaosa kirkon tuloista ja tilanne vain pahenee puhumattakaan rakennusten remonttikustannusten räjähtämisestä lähivuosina. Niin ikään perinteisesti hyvin tavoittaneet toimitukset ovat olleet kiihtyvässä laskusuhdanteessa koko 2000-luvun.

Liiallinen moniarvoisuus tekee kirkosta sisäisesti epäyhtenäisen ja karkottaa lopulta kaikki. Harva hyppää bussiin, jonka reittiä ei tiedä.

Hengen uudistus kirkossamme ry on jo pitkään ehdottanut kirkolle visioksi ”Yhteisöjen kirkkoa”. Se tarkoittaa, että alamme heti määrätietoisesti uudistamaan paikallisseurakuntien toimintakulttuuria yhteisölliseksi seurakuntalaisten ideoita ja lahjoja hyödyntäen. Näin voi tehdä olemassa olevan toiminnan suhteen mutta lisäksi kirkossa pitää perustaa runsaasti kokonaan uusia yhteisöjä, jotka alusta alkaen rakennetaan raamatullisen yhdessä tekemisen periaatteen mukaisesti. Näin onneksi jo tapahtuukin, sillä uusia messuyhteisöjä syntyy kaikkialle Suomeen. Enimmäkseen näitä yhteisöjä syntyy kuitenkin kirkon virallisesta organisaatiosta huolimatta. Seuraavaksi niitä pitäisi synnyttää tarkoituksella ja strategisesti.

Mikäli emme aivan lähivuosina pysty kehittämään aitoa yhteisöllisyyttä, kirkolle käy jäsenkadon ja talouden sakatessa huonosti. Mikäli taas onnistumme rakentamaan kattavan messuyhteisöjen verkoston, niin nykyrakenteen romahtaessa menetämme kyllä paljon resursseja, mutta emme lopulta mitään tärkeää. Pikemminkin vanhan rakenteen kaatuessa alta paljastuu satojen tai jopa tuhansien elävien seurakuntayhteisöjen verkosto. Silloin kirkko tulee olemaan kooltaan ja resursseiltaan pienempi mutta muilla mittareilla jopa nykyistä vaikuttavampi.

Haapajärven kirkkoherra, lääninrovasti Kari Tiirola:

Kirkon tulevaisuus ratkaistaankin periferioissa

Rukouksesta tulee lähteä liikkeelle. Kirkon uudessa strategiassa sanotaan rohkeasti, että kirkon on annettava toimintaympäristössään selkeä todistus Kristuksesta maailman pelastajana. Meidän tulisi siis olla rohkeasti sitä, mitä olemme eli kristittyjä monikulttuurisessa maailmassa.

Kaiken toiminnan täytyy kuitenkin lähteä kristittyjen yksityisestä, mutta myös yhteisestä rukouksesta. Yhteisen rukouksen luontevin paikka on seurakunnan messu. Valitus tyhjistä kirkoista on tyhjää puhetta, jos seurakuntien työntekijät, luottamushenkilöt ja muut kristityiksi tunnustautuvat eivät itse osallistu pyhäpäivän messuun. Mitä seurakunnasta kertoo, että sen aktiivit jäsenet kokoontuvat ahkerasti Sanan ja sakramentin ääreen, mitä puolestaan, jos oman seurakunnan kirkkoon ei viitsitä tulla? Jos messu koetaan vieraannuttavaksi, on syytä kysyä, mitä itse teen sen eteen, että jokainen olisi tervetullut, saisi kokea olonsa turvalliseksi ja kokisi yhteyttä Kristukseen ja toisiin kristittyihin?

Valitus tyhjistä kirkoista on tyhjää puhetta, jos seurakuntien työntekijät, luottamushenkilöt ja muut kristityiksi tunnustautuvat eivät itse osallistu pyhäpäivän messuun.

Tämä edellyttää väistämättä sitä, että messu toimitetaan yhdessä seurakuntalaisten kanssa ja että myös lapsilla on omat tehtävänsä messussa. Messu nimittäin luo seurakunnan. Ensimmäiset kristityt antavat meille tästä todistuksen jo Apostolien teoissa. Seurakunnan toiminnassa on lähdettävä tekemään työtä yhdessä seurakuntalaisten kanssa. Kirkko ei ole palvelujen tuottaja. Se on yhteisö.

Meidän on muistettava uskomme keskus. Jos kirkko näyttäytyy lähinnä moraaliin liittyvien kiistojen temmellyskenttänä, ei pidä ihmetellä, jos laidoilla olevia vieraantuu ja tippuu pois. Miksi me emme puhuisi enemmän siitä, mikä on keskeistä? Pelon, epävarmuuden ja toivottomuuden maailmassa tarvitaan selkeämpää puhetta Kristuksesta ilman, että hänestä tehdään moraalinvartijaa. Kristus on maailman Vapahtaja, ei tuomari. Auttaisiko tällainen puhe myös siihen, että arvostelisimme vähemmän toisiamme? Olisi hyvä kerrata, mistä Paavali varoittikaan Korintin seurakuntalaisia ja millä perusteilla.

Usein sanotaan, että kirkon tulevaisuus ratkaistaan suurissa kaupungeissa ja keskuksissa. Talouden kannalta näin voi osittain ollakin. Muuten en olisi tästä ihan varma, sillä näyttää siltä, että kautta aikojen kirkon tulevaisuus on ratkaistu laidoilla ja periferioissa. Jeesus toimi kaukana keskuksesta, Galileassa. Kun hän sitten uskaltautui Jerusalemiin, hänet tapettiin. Kristityt ovat aina antaneet vahvimman todistuksen uskostaan yhteiskunnan ja maailman äärilaidoilla. Tällä hetkellä kirkko kasvaa nopeimmin Afrikassa. Minusta tämä luo toivoa. Jos kirkolla menee nyt heikosti suurissa kaupungeissa, on todellisuus toinen siellä, mikä pääkaupungista katsottuna on periferiaa. Siksi myös toinen kirkon strategisista tavoitteista antaa ajattelemisen aihetta. Sen mukaan kirkon on myös puhuttava Jumalasta, joka ”on syössyt vallanpitäjät istuimiltaan ja korottanut alhaiset” ja ”ruokkinut nälkäiset runsain määrin, mutta rikkaat hän on lähettänyt tyhjin käsin pois”. Todistus Kristuksesta ja toivon tuominen kaikenlaisiin periferioihin elämässä, kaupungeissa ja maaseudulla. Siinä kai se on.

Lauri Vartiainen, Suomen Raamattuopiston Säätiön toiminnanjohtaja:

Vahvistetaan sitä mikä toimii eli messuyhteisöjä

Kirkon nelivuotiskertomus ja sen tiimoilta käyty keskustelu on ollut yhtä kansankirkon hautajaisjuhlaa. Kirkko harjoittelee nyt vähemmistökirkon rooliin siirtymistä. Jotakin hyvin oleellista tiivistyy kirjan lakoniseen tietoon, että ”esimerkiksi Helsingin hiippakunnassa kastettiin vuonna 2019 kaksi viidestä syntyneestä lapsesta.” (s. 256)

Tuoreen nelivuotiskertomuksen suosituksista kirkolle herää kaksi ajatusta. Ensinnäkin, suosituksissa lähestytään todellisuutta menetelmäosaston kautta. Meillä Raamattuopistossa lähdetään vastakkaisesta päästä: keskuksessa on aina ikuinen evankeliumi. Menetelmät ovat tärkeitä, mutta konstiosasto on aina alisteinen sanomalle. Tätä lähestymiskulmaa toivoisin kirkolta paljon nykyistä enemmän.

Toinen ajatus on, ettei pään pensaaseen pistäminen ole loppunut. Julkaisun suositusosio tarjoaa lääkkeeksi pelkästään entistä voimakkaampaa mukautumista ajan henkeen. Tarjolla on muun muassa ei-patriarkaalisia hengellisyyden muotoja, yhteiskunnallista keskustelua, muiden uskontojen ja katsomusten sekä uushenkisyyden merkityksen etsimistä sekä tasa-arvo- ja ympäristötyötä.

Menetelmät ovat tärkeitä, mutta konstiosasto on aina alisteinen sanomalle. Tätä lähestymiskulmaa toivoisin kirkolta paljon nykyistä enemmän.

Tämä on kirkon vanha vamma. Menestystä ja onnea tavoitellaan juoksemalla niiden perässä, jotka kaikkein kovimmin juoksevat kirkkoa pakoon. Suosituslista on kuin vihreiden puolueohjelmasta. Valtaosa sunnuntaisin kirkonpenkkejä kuluttavista on aivan toista maata. Tällä yhtälöllä tyhjennetään kirkot lopuistakin aktiiveista.

Nopein tie kirkon alasajoon on yhdistää 1800-luvun yhtenäiskulttuurista peritty valvonta- ja kurinpitokulttuuri liberaalin kansanosan kritiikittömään mielistelyyn. Se tarkoittaisi entistä määrätietoisempaa herätyskristittyjen valvomista ja rajoittamista samalla kun liberaaleille aisan yli potkijoille annetaan kaikki vapaudet pitää kirkon säädöksiä pilkkanaan. Tällä tiellä vähätkin sitoutuneet karkotetaan ja voin luvata, ettei uusia saada tilalle.

Mitä itse tarjoaisin lääkkeeksi? Tunnustetaan tosiasiat. Sitä pitää tukea, mikä on kirkon uskon mukaista ja tosielämässä mahdollista. Nelivuotiskertomus osoittaa, että yhteisöt kiinnostavat ja koskettavat ihmisiä. Se kaista vetää! Herätysliikkeiden messuyhteisöt kasvavat voimakkaasti ja niiden määrä lisääntyy. Paljon muitakin yhteisöjä nousee, osa vahvemmin, osa kevyemmin paikallisseurakunnan sisään rakentuneena.

Entä jos päästetään tilanne kellumaan kuin Suomen markka Iiro Viinasen päivinä? Tuetaan kaikkea yhteisöjen rakentamista, annetaan tilaa ja vahvistetaan sitä, mikä toimii. Näin teki Englannin anglikaanikirkko jo vuosikymmeniä sitten. Hintana toki on, että herätyshenkiset yhteisöt kasvavat siellä kaikkein nopeimmin ja kirkon painopiste liukuu siten herätyskristilliseen suuntaan. Toisaalta muillekin on tilaa, ja paljon meitä vaikeammassa tilanteessa elävä kirkko on onnistunut rakentamaan uusia seurakuntia sinne, mistä ne jo olivat ehtineet kadota.

Se ei ehkä edelleenkään olisi unelmiemme kirkko, mutta aika iso osa kansasta voisi löytää sen keskeltä hengellisen kotinsa. Myös moni sellainen, joka nyt on hukattu. Jos se siis edelleen on kirkon keskeinen tavoite.

Tapiolan seurakunnan kansainvälisen työn ja lähetyksen pappi, väitöskirjatutkija ja kirkolliskokousedustaja Heidi Zitting:

On laskeuduttava opillisuuden tornista mysteerin äärelle

Varhaiset kristityt olivat aikanaan kiinnostavia, sillä he olivat ympäröivään yhteiskuntaan verrattuna edistyksellisempiä: he olivat muuhun yhteiskuntaan verrattuna tasa-arvoisempia, toisista huolehtivia, rakastavia, hyviä. Hyvyys kiinnostaa ihmisiä yhä. Hyvyyden tavoittelu on lisäksi yksinkertaisesti oikein ja Jeesuksen esimerkin mukaista. Luterilaisuus on ollut myös merkittävä tekijä pohjoismaisen tasa-arvoisen hyvinvointiyhteiskunnan takana.

Jossain vaiheessa yhteiskunta kuitenkin meni tässä hyvyys- ja tasa-arvokehityksessä kirkosta ohi. Kirkko näyttäytyy tällä hetkellä yhteiskuntaa syrjivämpänä, taantuneempana ja ihmisiä satuttavana. Lisäksi me kristityt näyttäydymme riitaisina ja ylemmyydentuntoisina. Syrjivä, satuttava, riitelevä tai epätasa-arvoinen kirkko ei ole uskottava. Meidän tulisikin tähdätä Jeesuksen esimerkin mukaisesti korkeampaan oikeudenmukaisuuteen, hyvyyteen ja tasa-arvoon kuin ympäröivä yhteiskunta. Samalla meidän tulisi vastata Kristuksen rukoukseen siitä, että olisimme yhtä, lopettamalla keskinäisen kärhämöintimme. Kristittyjen ”hyvyydelle” on myös teologiset perusteet. Meillä luterilaisilla puhutaan vanhurskauttamisesta, kun taas ortodoksit puhuvat siitä, miten jumalallistuminen, theosis, vaikuttaa kristityssä.

Syrjivä, satuttava, riitelevä tai epätasa-arvoinen kirkko ei ole uskottava. Meidän tulisikin tähdätä Jeesuksen esimerkin mukaisesti korkeampaan oikeudenmukaisuuteen, hyvyyteen ja tasa-arvoon kuin ympäröivä yhteiskunta.

Toiseksi kirkon on nöyrryttävä, laskeuduttava opillisuuden tornistaan ja palattava mysteerin äärelle. Tällä hetkellä kirkko näyttäytyy arkiselle kulkijalle pönöttävänä oikeassa olevien ihmisten kerhona, joka huokuu sellaista ylemmyydentuntoista suhtautumista toisia ihmisiä ja uskontoja kohtaan, mikä ei lainkaan istu Jeesuksen persoonaan ja evankeliumiin. Uskonnollinen ylemmyydentunto tai oikeassa oleminen ei ole kiinnostavaa, mutta sen sijaan esimerkiksi kokemuksellinen usko ja uskontojen yhdessä tekemä rauhan työ kiinnostavat, koska hyvinvointi ja rauha kiinnostavat.

Kristus lupaa seuraajille sellaista rauhaa, mitä maailma ei tarjoa. Ihmiset etsivät tällä hetkellä rauhaa sekulaarin joogan, meditaation ja mindfulnessin avulla. Nämä ovat lähes kaikille aikuisille tuttuja hyvinvoinnin edistämisen välineitä. Kristillistä joogaa tai meditaatiota ei ole syytä meidänkään pelätä, sillä kristityt ovat aina kontekstualisoineet paikallisia uskonnollisia tapoja, kuten joulun. Kristilliselle meditaatiolle meillä on satojen vuosien perinne. Kirkon tuleekin tuoda ihmisille tutuilla keinoilla Jeesuksen rauhaa ja kristillisiä mysteerejä ihmistä lähemmäksi.

Lisäksi meidän tulee lakata olemasta oikeassa ja nöyrtyä kuuntelemaan tavallisten ihmisten kokemuksia pyhästä, Jumalan voimasta ja Jeesuksen johdatuksesta. Meidän tulee palata mysteerin äärelle, kokemukselliseen kristinuskoon ja sellaiseen rohkeaan kontekstualisointiin, jota kristityt ovat aina tehneet. Annamme ihmisten löytää kirkkomme mysteerit myös tämän ajan keinoin siten, että kirkkorakennuksen nähdessään joka ohikulkijalle tulee mieleen, että ”tuonne uskallan mennä, tuolla minun kokemuksillani on merkitystä, tuolta löydän hengellisyyttä, rauhaa ja mysteeriä”.

Piditkö artikkelista? Saat lisää mielenkiintoisia juttuja tilaamalla Uuden Tien verkkolehden tästä. Jaa artikkeli myös sosiaalisessa mediassa.

 Tutustu myös visioomme alla olevan videon kautta: