Jos vihollisen läpimurto olisi onnistunut, maamme olisi nyt aivan erinäköinen

Nousiaisissa asuva 96-vuotias sotaveteraani Eeri Hyrkkö kiittää Jumalaa siitä, että on saanut elää itsenäisessä Suomessa. Hän jos kuka tietää miten äärettömän täpärällä itsenäisyytemme oli jatkosodan loppumetreillä kesällä 1944.

Eeri Hyrkkö syntyi Nousiaisissa 30. marraskuuta vuonna 1922 perheensä esikoisena. Kotitilaltaan hän ei ole edennyt sen kauemmaksi kuin muuttanut Nousiaisten keskustaan.

Syksyllä 1939 elettiin maailmanpoliittisesti jännittäviä hetkiä. Tiistaipäivänä 1.9.1939 saatiin Helsingin Sanomien sähkösanoma: Euroopassa on syttynyt sota. Toinen maailmansota oli alkanut.

Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen 30.11.1939. Josif Stalin oli päättänyt valloittaa Suomen ja marssia Helsinkiin jo ennen joulua 1939. Toisin kuitenkin kävi: Stalin sai jäädä nuolemaan näppejään, sillä Suomen puolustus kesti, ja rauha solmittiin 13.3.1940.

Eeri Hyrkön ei ikänsä puolesta tarvinnut vielä osallistua ankariin talvisodan taisteluihin. Pilke silmäkulmassaan hän kuitenkin muistelee osoittaneensa taistelutahtoaan jo nelivuotiaana Olga-tätinsä häissä.

Häätalon pihalla oli hiekkakasa, jossa Eeri leikki toisen samanikäisen pojan kanssa. Tuli kiistaa, kumpi oli löytänyt kauniimman kiven. Eeri kyllästyi pojan jankutukseen ja ”tinttasi” poikaa muutaman kerran sen verran lujaa, että tämä alkoi parkua täyttä kurkkua.

– Pihalla ollut hääväki saapui rinkinä ympärilleni ja torui kovasti. Kaikki olivat pojan puolella. Seisoin siinä kuin suurempikin rikollinen, kunnes joku aikamiehistä totesi, että ainahan häissä on myös tapeltu.

Joukkojen siirtoihme

Jatkosodan alkaessa kesällä 1941 Eeri Hyrkkö kelpasi ikänsä puolesta mukaan, sillä hän oli nyt 18-vuotias. Kaikista ankarimpiin taistelutilanteisiin hän joutui kuitenkin Kannaksen suurtaisteluissa Ihantalassa kesällä 1944.

– Puna-armeija vyöryi, ja Suomen sotilaat olivat hätää kärsimässä mahdottomalta tuntuvan ylivoiman edessä. Puna-armeija kohdisti ankaran iskunsa 9.6. Karjalan kannaksella Valkeasaareen, jossa asemia oli puolustamassa Jalkaväkirykmentti 1. Paikkana Valkeasaari oli kelvoton, ja linjat murtuivat nopeasti, Hyrkkö toteaa.

Tieto hyökkäyksestä ja linjojen murtumisesta vietiin nopeasti ylipäällikkö Gustaf Mannerheimille, joka ymmärsi heti tilanteen äärimmäisen kriittisyyden ja ryhtyi siirrättämään joukko-osastoja Itä-Karjalasta Karjalan kannaksella taistelevien joukko-osastojen avuksi.

– Itä-Karjalasta siirrettiinkin neljän divisioonan ja yhden prikaatin joukot varusteineen ja hevosineen rautateitse Karjalan kannaksen joukkojen avuksi. Lukuina tämä tarkoittaa noin 65 000 sotilasta, 10 000 hevosta ja 2 000 moottoriajoneuvoa, Hyrkkö kertoo.

Hänen mukaansa puna-armeijan johdolla on täytynyt olla tieto kuljetuksista, sillä joillakin lähtöasemilla maataistelukoneet häiritsivät lastausta. Mannerheim jännittikin, miten kuljetukset tulevat onnistumaan. Mutta muuta mahdollisuutta ei ollut kuin käyttää rautateitä.

– Vajaan kolmen viikon aikana junia kulki virtanaan Itä-Karjalasta Kannakselle. Miten tämä on voinut tapahtua ilman, että vihollinen reagoi ja lähetti koneitaan pommittamaan rataa ja junia, kun Petroskoikin oli jo heidän hallussaan? Hyrkkö pohtii.

– Sääkin oli hyvä, joten senkään ei olisi pitänyt olla esteenä. Elisenvaaran ratapihaa kylläkin pommitettiin, ja siellä tuhoutui evakkojuna, mutta osa raiteista jäi ehjäksi, niin että junat pystyivät kulkemaan Elisenvaarankin ohi.

Hyrkkö arvelee, että vihollinen olisi todennäköisesti saanut estettyä apujoukkojen tulon Kannaksen suurtaistelua vahvistamaan, jos suomalaisten junaratoja ja kuljetusjunia olisi pommitettu sillä pommimäärällä, mikä myöhemmin käytettiin Ihantalan etulinjan asemia vastaan.

– Näin harventuneiden ja väsyneiden suomalaisjoukkojen rintama olisi melko varmasti saatu murrettua ja puna-armeijalle olisi auennut tie Suomeen. Miksi puna-armeija ei estänyt apujoukkojen saapumista? Sitä emme voi tietää. Pidänkin tätä suurena Jumalan ihmeenä ja näen, että tapahtumassa on ollut mukana Jumalan varjelus koko Suomen kansalle, Hyrkkö toteaa.

Hän myös jatkaa, että Karjalan kannaksen taisteluissa ei olisi pärjätty ilman näitä saapuneita apujoukkoja.

Psalmin 91 lupaus lohdutti

Varsinaissuomalainen jalkaväkirykmentti JR 35 oli viimeinen reservi, jonka pataljoonat kesä–heinäkuun vaihteessa saapuivat junilla Itä-Karjalasta Jääsken asemalle. Hyrkkö oli vain 21-vuotias nuorukainen, kun hän ja muut jalkaväkirykmentti 35:n miehet lähtivät marssimaan kesäkuun viimeisenä päivänä Jääsken asemalta kohti etulinjaa.

Ennen Ihantalan suurtaisteluja Hyrkölle avautui hänen äitinsä antamasta pienikokoisesta Uudesta testamentista psalmi 91, josta hän luki sanat: ”Ei sinun tarvitse pelätä yön kauhuja, ei päivällä lentävää nuolta, ei ruttoa, joka pimeässä hiipii, ei kulkutautia, joka päivällä raivoo. Vaikka tuhansia kaatuisi vieressäsi ja kymmeniä tuhansia oikealla puoleltasi, ei sinuun satu.”

Ihantalan taistelut olivat suoraa jatkoa 25. kesäkuuta alkaneille Talin alueen taisteluille. Näitä Suomen tulevaisuuden kannalta merkittävimpiä taisteluja kutsutaan ”Tali–Ihantalan suurtaisteluksi”.

Hyrkön mukaan Ihantalan taistelun voi katsoa alkaneeksi heinäkuun 1. päivänä 1944. Tuolloin kenraalimajuri Einar Vihman vahvistettu 6. divisioona torjui seitsemän neuvostohyökkäystä. Hyrkkö muistaa nämä tapahtumat vielä kuin eilisen päivän, sillä hän joutui viettämään Ihantalan taistelujen etulinjassa liki kaksi kuukautta, selviytyen sieltä kuin ihmeen kaupalla hengissä.

Junia kulki virtanaan Itä-Karjalasta Kannakselle. Miten tämä on voinut tapahtua ilman, että vihollinen reagoi ja lähetti koneitaan pommittamaan rataa ja junia?

Saavuttuaan Kannakselle Eeri Hyrkön yhdestoista komppania alkoi 1.7.1944 kaivaa asemia kumpareella, joka oli parin kilometrin päässä etulinjasta. Sama työ jatkui seuraavana päivänä, mutta illalla komppania oli jo siirtymässä etulinjaan. 2.7. suomalaisten radiokuuntelu sieppasi vihollisen koodatun radio­sanoman, joka saatiin nopeasti avattua.

– Siinä ilmeni, että venäläiset aikovat hyökätä seuraavana aamuna kärjessään valioyksikkö, joka oli aikaisemmin murtautunut suomalaisten puolustuksen läpi Valkeasaaressa, Hyrkkö kertoo.

Tämä tiesi sitä, että vanhaa pataljoonaa ei voitu päästää etulinjalta. Hyrkön panssaritorjuntaryhmä puolestaan odotti turhaan lähettiä, jonka piti opastaa se etulinjaan viimeisinä yhdennentoista komppanian miehistä.

Suomen armeijan tykistö alkoi aikaisin aamulla tulittaa vihollisen asemia. Tykistöä tukivat saksalaiset Stuka-syöksypommittajat. Tämä tuotti tulosta. Voimakas tulitus siirsi ja heikensi merkittävästi venäläisten hyökkäystä. Samoihin aikoihin Eerin panssarintorjuntayksikkö pyrki oma-aloitteisesti etenemään kohti etulinjaa.

– Meillä oli mukana panssarinyrkkejä. Olimme saaneet edellisenä iltana pikakoulutuksen näihin saksalaisten meille toimittamiin ja kehittämiin aseisiin.

Maa tärähteli ja keinui

Kellon lähestyessä kuutta Hyrkkö joukkueineen alkoi kuulla pelottavaa ääntä: voimakasta lentokoneiden jylinää. Kohta laivueet jo näkyivätkin.

– Yritin laskea lentokoneiden määrää. Pääsin sataan, mutta kaikkiaan niitä oli ollut kaksisataa. Koneet näyttivät tulevan kohti, ja komensin äkkiä ryhmäni kahden suuren kiven alle suojaan. Pian alkoikin raskas jyminä. Maa tärähteli ja keinui, kun koneet pudottivat lastinsa, jopa 500 kiloa painavia pommeja.

Suomalaisten sotilaiden kurimus oli kova, kun heidän eteensä maahan ilmaantui kolmenkin metrin syvyisiä kuoppia, joiden halkaisija saattoi olla jopa kymmenen metriä.

– Näin, kuinka suuretkin puut pirstoutuivat kuin tulitikut. Sen jälkeen tuli laumoittain matalalla lentäviä maataistelukoneita, jotka tulittivat tykki- ja konekivääritulella kaikkia eläviä kohteita, Hyrkkö kertoo taistelun ankaruudesta.

Tilanne oli kriittinen: perääntyä ei voitu, eikä haluttu, vaikka jännitys ja paine oli kova. Lopulta Hyrkkö panssaritorjuntayksikkönsä kanssa löysi komppanian komentopaikan. Se sijaitsi muutama sata metriä etulinjasta suuren kiven suojassa.

– Ilmoitin ryhmäni luutnantti Koskiselle ja kerroin samalla, että olemme myöhässä, kun kukaan ei tullut meitä hakemaan. Luulen, että Koskinen oli yksinkertaisesti unohtanut meidät, sillä hän ei vastannut mitään toteamukseeni, vaan käski lähetin saattaa meidät linjaan.

Kun vihollisen tulivalmistelu aamupäivällä päättyi, alkoi varsinainen hyökkäys. Loppujen lopuksi siitä tuli viiden päivän yhtämittainen kamppailu, jonka kuluessa suomalaisilla ei juurikaan ollut lepohetkeä. Eerikin toteaa valvoneensa ryhmänsä kanssa viisi vuorokautta.

Puolustus veitsenterällä

Aamupäivällä 4.7.1944 saatiin jälleen siepattua venäläisten radiosanoma, jonka mukaan vihollisen aikomuksena oli hyökätä kahdeksalta illalla panssarien, tykistön, kranaatinheitindivisioonan, raketinheitinprikaatin ja ilmavoimien tukemana suomalaisten kimppuun.

Tilannetta pidettiin niin vakavana, että divisioonan komentaja ehti jo antaa JR 35:n III pataljoonalle käskyn varautua viivyttämään vihollista valtatien suunnassa Kilpeenjoelle, mikäli rintama Ihantalassa murtuisi.

– Onneksemme näin ei kuitenkaan käynyt. Niin veitsenterällä oli silloin puolustuksemme kestäminen. Vihollinen alkoi liikehtiä koko lohkolla vähän ennen puoltayötä, voimakkaammin Pyöräkankaalla, Hyrkkö kertoo.

Vihollisen hyökkäyssuunnitelma tyrehtyi alkuunsa, kun sen paljastui yliloikkarin paikantamien tietojen perusteella. Mutta taistelu jatkui yhä.

Kyllä me jokainen tajusimme siinä taistelujen riehuessa, että heinäkuun alkupäivinä 1944 Suomi taisteli, ei enää vapaudestaan, vaan hengestään.

Kuudes heinäkuuta III pataljoonan asemiin kohdistui monituntinen tykistö-ja kranaatinheitinkeskitys. Se taisi olla vihollisen harhautusta, sillä saman päivän iltana venäläiset valtasivat uudelleen Pyöräkankaan. I JR 35 sai 7.7. aamuyöllä tehtäväkseen vallata asemat takaisin vastahyökkäyksellä.

Aamuun mennessä Pyöräkangas oli taas suomalaisten hallussa. JR 35:n III pataljoonan lohko valtatien varrella oli kaiken aikaa paineen alaisena, sillä valtatie oli ainoa kunnon tieyhteys pohjoiseen.

Kirkonmäeltä erkani myös tie Antreaan, ja tällä tiellä oli silta, joka ylitti Ihantalan järvestä Pekarinlampeen lähtevän pienen joen. Tuon sillan suomalaiset olivat panostaneet, ja suomalainen tykistö onnistuivat räjäyttämään sen.

Sillan tuhoutuminen oli suuri onni. Vihollisten eteneminen vaikeutui, sillä heidän panssarinsa juuttuivat joen pohjassa olevaan pehmeään liejuun, eivätkä ne päässeet enää suomalaisten kimppuun.

– Kyllä me jokainen tajusimme siinä taistelujen riehuessa, että heinäkuun alkupäivinä 1944 Suomi taisteli, ei enää vapaudestaan, vaan hengestään. Uhrien määrä oli suuri. Olimme valmiit uhraamaan henkemme, nuoren elämämme, jotta vihollisen teräsvyöry saadaan pysähtymään, Hyrkkö toteaa.

Suomalaisten ankara ja sitkeä puolustaminen tuotti hedelmää. Heinäkuun 10. päivän paikkeilla taistelujen kiivaus alkoi laantua, ja 15. heinäkuuta Neuvostoliiton korkein johto totesi, ettei tavoitetta saavutettu, ja alkoi siirtää osan joukoistaan muille rintamille.

– Torjuntavoitto oli saavutettu, ja kenraali Oeschilla olikin aihetta kiittää kaikkia Ihantalan puolustajia, Jalkaväkirykmentti 35:n mies, sotaveteraani Eeri Hyrkkö toteaa.

Usko on kantanut

Eeri Hyrkkö on saanut kodin perintönä kristillisen kasvatuksen. Usko antoi voimaa hänelle myös ankarien taistelujen keskellä, ja se on kantanut aina tähän päivään saakka.

Uskoaan hän vaalii osallistumalla seurakuntapiiriin seurakuntatalolla. Matka taittuu 96-vuotiaalta veteraanilta omalla autolla ajaen.

– Tarkastelemme piirissä Raamattua ja myös keskustelemme yhdessä. Sitä vetää nuori seurakuntapastori Jarno Johansson, erittäin miellyttävä ja hyvin Sanasta perillä oleva mies.

Hyrkkö näkee maallistumisen yhtenä ongelmana Suomessa. Hänen mukaansa uskon merkitys on vähentynyt. Hän kehottaakin ihmisiä kääntymään Jumalan puoleen.

– Toisaalta väitetään, että kyllä ihmiset uskovat, ettei siinä ole tapahtunut muutosta, mutta ei se minusta oikein kyllä näy, vaan päinvastoin, jumalanpalveluksissa käymiset ovat vähentyneet. Ja sitten nuo miesten ja naisten keskinäiset avioliitot, on ne aika ihmeellisiä!

Hän toteaa Raamatun historiaa tutkiessa huomaavansa, että jos kansakunta menee väärille urille, siitä seuraa vaikeuksia.

– Toivottavasti yhä useammat ihmiset ymmärtäisivät, miten tärkeä ja kantava asia usko Jumalaan ja Jeesukseen on. Tämän olen saanut kokea itse lukuisia kertoja, sotaveteraani ja maatalousneuvos Eeri Hyrkkö toteaa.

Piditkö lukemastasi? Saat lisää mielenkiintoisia juttuja, kun tilaat Uuden Tien klikkaamalla alla olevaa kuvaa. Jaa artikkeli myös sosiaalisessa mediassa!