Yllättävä tapahtumasarja voi tehdä lähes kenestä tahansa köyhän. Niukkuuteen voi johtaa yksinhuoltajuus, sairaus, hometalo, eläköityminen tai riippuvuudet. Moni köyhä kokee kuitenkin asenteet ympärillään kovina, siksi on annettava ääni heille itselleen.

Helsingin Sanomat julkaisi 6. tammikuuta laajaa keskustelua herättäneen artikkelin suomalaisesta köyhyydestä. Lehti oli kysynyt viime keväänä lukijoilta, miltä niukkuus tuntuu, miten se vaikuttaa elämään ja omaan toimintakykyyn. Vastauksia saatiin peräti neljätuhatta.

”Kuka olisi uskonut, että niiden kuvaama todellisuus olisi näin karmea. Ihminen toisensa perään kertoo, että on köyhyyden nujertamana yrittänyt päättää päivänsä tai harkitsee tekevänsä sen eläkkeelle jäädessään, tai kun lapset ovat aikuisia. Paljon on myös vastauksia, joista huokuu viha ja raivo päättäjiä, yhteiskuntaa, systeemiä, koko elämää kohtaan. Mitä jää jäljelle, kun jäljellä ei ole mitään? Tai on velkaa niin, ettei siitä pääse koskaan eroon. Niin moni tässä maassa kokee, että mitään toivoa ei näy”, toimittaja Anna-Stiina Nykänen kirjoittaa.

Tulokset yllättivät myös vastauksia analysoineet tutkijat. Diakonia-ammattikorkeakoulun asiantuntija Sakari Kainulainen yllättyi kun ”monissa vastauksissa itsemurhasta puhuttiin järkeillen, harkittuna ratkaisuna ongelmiin, eikä asiana, johon ajaudutaan.”

Typistyykö ihminen vain menoeräksi?

Kirkkohallituksen asiantuntija Tiina Saarelaa köyhien kokema epätoivo ei yllättänyt. Kun kuulee riittävän kauan olevansa yhteiskunnalle vain taakka ja menoerä, se painaa alas. Ja tämä on Saarelan mukaan usein päättäjien puheissa toistuva viesti.

– Päättäjät toistavat, että ihmiset, jotka eivät tuota, ovat taakka. Kun se toistuu julkisessa keskustelussa, siitä tulee yleinen tulkinta.

Tukien varassa sitkuttelevat tuntevat tämän asenteen nahoissaan, sillä usein köyhyyden syitä ja ratkaisuja haetaan yksilöistä, ei niinkään yhteiskunnallisista rakenteista. Saarela näkeekin syyllistävät asenteet merkittävänä epäkohtana.

Hänen mukaansa suomalaista köyhyyttä olisi katsottava laajemmin.

– Perusturva on liian alhainen. Kelan takuueläke on 784 euroa kuussa. Jos on yksinasuva nainen, kuten monet takuueläkettä saavista ovat, sillä on vaikea pärjätä ainakin pääkaupunkiseudun vuokramarkkinoilla.

Lisäksi tukijärjestelmä on monimutkainen. Se toimii, jos ihmisellä on yksi ongelma, mutta niukkuudessa ongelmat voivat kasautua ja silloin pitäisi jaksaa hakea apua eri tahoilta. Moni uupuu luukulta luukulle juoksemiseen, eikä energiaa riitä hakemusten kirjoittamiseen.

– Ihmisille sanotaan, että ei saa jäädä yksin, ja että kun hakee apua, sitä saa. Mutta se ei ole aina totta. Ihminen voi kuulla, ettei hänen asiansa kuulu meille tai tapaamisajan saa puolen vuoden päähän.

Tiina Saarela näkee, että monelta on rapissut luottamus niin päättäjiin ja järjestelmään.

– Lopulta voi olla vaikea luottaa kehenkään ihmiseen.

Diakoniarahastolta haetaan tukea koulukirjoihin

Kirkon viestinä on muistuttaa, että jokainen ihminen on Jumalan luomana arvokas, riippumatta ulkoisista ansioista. Samaan aikaan jo lapset oppivat nopeasti hahmottamaan kenellä on rahaa ja kenellä ei.

Päättäjät toistavat, että ihmiset, jotka eivät tuota, ovat taakka. Kun se toistuu julkisessa keskustelussa, siitä tulee yleinen tulkinta.

Seurakuntien diakoniatyössä kohdataan lapsiperheitä, joiden lapsille harrastukset karkaavat ulottumattomiin osallistumismaksujen vuoksi. Kirkon diakoniarahastolle seurakunnat lähettävät vuosittain yli tuhat tukihakemusta. Osassa niistä haetaan apua toisen asteen koulutukseen.

– Onhan se poliittinen päätös tukea kirjakustantajia niin, että uudet kirjat on hankittava joka vuosi. Lukiokirjat ovat kalliita. Ammattiopinnoissa esimerkiksi kampaaja-, kosmetologi- ja kokkilinjoilla opiskelijat joutuvat ostamaan myös välineet itse, ja ne voivat olla todella kalliita.

Pikasäästöjen sijaan yhteiskunnassa olisi katsottava pidemmälle.

– Olisi mietittävä, kuinka kalliiksi se tulee yhteiskunnalle, jos kaikilla ei ole mahdollisuutta koulutukseen.

Lähimmäisestä välittäminen on nostettava keskiöön

Niukkuudessa elävä usein vetäytyy sosiaalisista kontakteista. Jos ei ole rahaa, on hankalaa tavata tuttuja. Tämä vaikuttaa ihmiseen kokonaisvaltaisesti.

– Seurakunnat voisivat koota paikkakunnan toimijoita yhteen miettimään keinoja näiden ihmisten tavoittamiseksi. Olisi tärkeää tuoda erilaisia ihmisiä yhteen, se voisi korjata myös asenteita.

Tiina Saarela näkee huutavan tarpeen yhtenäisyyden luomiselle.

– Elämme keskellä samoja aineksia, jotka johtivat vuoden 1918 tapahtumiin. Seurakunnissa olisi nostettava lähimmäisestä välittäminen keskiöön.