Apologetiikan professori Sean McDowell: Internetin aikana uskon puolustus alkaa vanhemmista

Totuuden markkinapaikalla on hurja kilpailu ja siksi kristityt nuoret tarvitsevat varustamista.

Kuva: Sean McDowellin arkisto

Kun Sean McDowell (s. 1976) opiskeli toista vuotta collegessa 1990-luvun puolivälin tienoilla, hänen mieleensä tulvi epäilyjä kristillisen uskon totuudesta. Internet oli juuri alkanut yleistyä kampuksilla, ja modeemit surisivat tavalla, joka nyt herättää nostalgisia tunteita. Sean löysi materiaalia, joka haastoi hänen kristillisen uskonsa. Eikö Jeesus noussutkaan kuolleista? Mistä voin tietää, onko Jumala todella olemassa?

Tilanteen teki polttavaksi sekin, että nuoren miehen isä Josh McDowell oli tehnyt maineikkaan uran kristillisen uskon puolustajana ja oli luonnollisesti yhdessä vaimonsa kanssa kasvattanut poikansa tietoisesti kristityksi.

Sean McDowell

  • s. 1976
  • Naimisissa vuodesta 2000, vaimo Stephanie, jonka kanssa kolme lasta.
  • Apologetiikan apulaisprofessori Biola-yliopistossa Kaliforniassa, Yhdysvalloissa.
  • Väitöskirja The Fate of the Apostles (Routledge, 2016) ja tohtorin tutkinto Southern Baptist Theological Semina­rysta. Väitöskirjassa selvitettiin apostolien marttyyrikuo­lemia koskevaa perimätietoa ja sen käyttöä argumenttina Jeesuksen ylösnousemuksen puolesta.

Josh McDowellin merkittävyydestä kertoo jotain se, että Christianity Today -lehti nimesi hänen kuuluisan Evidence That Demands a Verdict -kirjan 13. merkittävimmäksi evankelikaaliseksi teokseksi, joka on julkaistu toisen maailmansodan jälkeen. Tarina kertoo myös, että englanninkielinen ateistinen Secular web olisi saanut alkunsa juuri tämän kirjan kumoamisesta luku luvulta.

Eräänä päivänä Sean oli isänsä kanssa kahvilla ja pullautti asian ulos:

”Isä, haluan tietää, mikä on totta, mutta en ole varma siitä, onko kristinusko totta.”

Joshin vastaus oli yllättävä:

”Poika, sehän on hienoa!”

Sean ei ollut uskoa korviaan ja varmisti isältään, että kuulihan tämä varmasti oikein, mitä hänen poikansa juuri sanoi? Isä vahvisti, että oli kuullut tarkalleen oikein ja jatkoi:

”Juuri totuuden etsiminen on sitä, mitä voin isänä eniten toivoa pojaltani. Jos todella etsit totuutta, uskon että löydät sen, koska Jeesus on tie, totuus ja elämä. Minähän olen kasvattanut sinut juuri siten, että uskosi olisi jotain sinun omaasi. Minä en voi uskoa puolestasi!”

Tämä ei ollut se vastaus, jota Sean odotti, mutta se oli vastaus, jota hän tarvitsi.

Teknologia toi totuuskäsitysten tulvan taskuun ja siksi monien mielestä totuutta ei ole

Pikakelataan parikymmentä vuotta eteenpäin keskelle internetin sittemmin täysin myllertämää aikaa. Muutoksesta kertoo esimerkiksi se, että soitan Skypellä McDowellille Kaliforniaan. Tahdon tietää, mitä mies ajattelee nyt ja lähitulevaisuudessa aikuistuvan länsi­maisen diginatiivin ”iSukupolven” tai ”Z-sukupolven” haasteista nykyaikana. Noin vuosina 1995–2010 syntyneestä sukupolvesta suurempi osuus kuin koskaan on kasvatettu uskonnottomaksi tai ateistiksi. Lännessä viimeksi varmaankin kristinuskon saapumisen aikoihin on kyseenalaistettu tai sivuutettu kristillisen uskon totuusväitteet yhtä massiivisesti.

Haastatteluaikaa on tasan puoli tuntia ja hyppään suoraan syvään päähän. Muuttuuko maailma todella niin paljon, että on muodostunut suoranainen epäjatkuvuuskohta nykynuorten ja kaikkien entisaikojen ihmisten välille, kuten tutkimuksissa on kirjoitettu?

Nykyään tulee entistä enemmän miettiä, mikä on se tapa, jolla totuudesta päästään jyvälle. Miten käsittelet tietoa? Miten ylipäänsä voidaan tietää, onko mikään totta?

– Ei ja kyllä. Haluan aina rohkaista vanhempia, jotka halvaantuvat muutoksen nopeuden edessä muistuttamalla, että kaikilla ihmisillä ja sukupolvilla on aina suurempia yhteneväisyyksiä kuin eroja. Meitä yhdistää se, että meidät on luotu Jumalan kuvaksi. Suuret kysymykset elämän mielekkyydestä ovat kaikille samat.

Helpotuksen huokaus kuuluu nyt ehkä kotisohvilta ja toimistotuoleilta. Mutta entäs se myönteinen vastaus?

– Virtahepo olohuoneissamme sen sijaan on se, mitä teknologia tekee diginatiiveille eli lapsille ja nuorille. Miten informaatioteknologia vaikuttaa suhteisiin, tunteisiin ja käsitykseen totuudesta?

Siis totuudesta? Miten älypuhelin ja sosiaalinen media liittyvät totuuteen?

– Siten, että nykyajan nuori on tottunut siihen, että maailmasta on helposti saatavilla loputtomasti näkökulmia. Ainahan on tietenkin ollut paljon erimielisiä fiksuja ihmisiä, mutta nyt he ovat kaikki taskussamme ja sormen pyyhkäisyn päässä.

Niinpä. Jos ympärilläsi pörrää herhiläisten tavoin koko ajan kilpailevia totuuskäsityksiä, on helppo antautua ajatukselle, ettei mitään yhtä totuutta ole olemassakaan. Tarkkarajaista totuutta yksinoikeudella julistava taho – kuten Jeesus (Joh. 14:6) – joutuu nopeasti pannaan. Maallistumisteorioiden parissa uskonpuhdistuksesta alkanutta uskonnollisten vaihtoehtojen moninaisuutta pidetäänkin yhtenä sekularisaation mahdollistavana ja sitä kiihdyttävänä tekijänä.

Apologia on aina tärkeää, mutta sen tekemisen tavan on muututtava

Tällainen totuuskandidaattien parvi ympäröi myös kristittyjä nuoria. He aivan erityisesti joutuvat vastaamaan yhä enemmän väitteisiin, joiden mukaan Jeesuksen suuruudenhullut möläytykset itsestään tienä, totuutena ja elämänä oikeuttavat menolippuun suljetulle osastolle. Ainakin Jeesukselle itselleen, mutta myös ehkä hänen seuraajalleenkin. Tai ainakin he joutuvat vastaamaan väitteisiin silloin, jos uskaltautuvat kaapista ulos, mikä ei ole aina selvää tai helppoa. Kuinka tärkeänä McDowell näkee tätä taustaa vasten kristittyjen nuorten varustamisen uskonsa puolustamiseen?

Sean McDowellin neuvoja kristinuskon totuusväitteitä pohtivalle

1) Varmista, että luet oikeanlaisten ihmisten kirjoja: sellaisia, jotka ovat tehneet taustatyönsä kunnolla ja jotka voivat osoittaa sen joillakin meriiteillä. Lue sellaisia, jotka rakastavat totuutta ja ovat valmiita seuraamaan todistusaineistoa, minne ikinä se viekin. Informaatiotulvasta tällaisten ihmisten löytäminen vie hetken, mutta koska aikasi on rajallinen, se kannattaa.

2) On helppo uskotella itselleen epäilyksen aikana, että kyseessä on puhtaasti älyllinen asia. Kuitenkin esimerkiksi ylösnousemusta koskevien tutkimustensa aikana kristityksi kääntynyt professori Gary Habermas on huomauttanut, että usein etsinnässä on mukana muita psykologisia komponentteja: ihmissuhteisiin liittyviä kipuja ja muita eksistentiaalisia kysymyksiä, kuten ”kuka olen?”, ”olenko tärkeä?” Ja ”rakastavatko ihmiset minua, jos uskon tämän tai en usko?” Nämä kysymykset koskettavat kaikkia, vaikka painopiste niiden ja älyllisten ongelmien välillä voi toki vaihdella. Tänä aikana erityisesti on hyvä olla joku luotettava henkilö elämässä, jonka kanssa voi puhua.

3) On vain luontevaa itsenäistymistä, että kristityssä kodissa kasvanut nuori haluaa tietää kristillisestä uskosta muutakin kautta kuin vanhemmiltaan. Tällaista pohtijaa McDowell evästää isänsä neuvolla, jonka muistaa käänteen tehneestä keskustelusta erityisen hyvin. Se oli: ”älä hylkää jotakin vain siksi, että vanhempasi opettivat sinulle sen. Hylkää jotakin vain siksi, ettei se ole totta.”

– Sanoisin, että se on yhtä tärkeää kuin ennenkin eli yksi tärkeimpiä ­asioita, joita nuorille ja lapsille tulee seurakunnissa ja järjestöissä opettaa. Jeesus itse ja apostoli Paavali olivat omalla tavallaan uskon puolustajia. Samoin nimitämme joitakin varhaisia kirkkoisiä apologeetoiksi (esimerkiksi Justinos Marttyyria). Uskon puolustaminen oli tärkeää keskiajalla ja se oli tärkeää 1800- ja 1900-luvuilla. Samoin se on tärkeää nykyään.

Mutta apologian tekemisen tavan tulee muuttua kirkoissa McDowellin mukaan muutamalla tavalla. Hän valaisee ensimmäistä esimerkillä.

– Olin kymmenisen vuotta sitten Berkeleyn yliopistossa puhumassa skeptikkojen ryhmässä. Puhuessani he googlettivat siltä istumalta kaiken, mitä sanoin ja esittivät vasta-argumentteja hektiseen tahtiin. Ajattelin silloin, että ”vau, teknologia on muuttanut täysin pääsyn tietoon ja totuuteen”.

Enää ei McDowellin mukaan riitä, että annetaan vaikeaan kysymykseen A patenttivastaus B, jolla vastaaja pääsee pälkähästä, koska vastauksen tarkistamiseksi pitää vaivautua kirjastoon.

– Tulee sen sijaan entistä enemmän miettiä, mikä on se tapa, jolla totuudesta päästään jyvälle. Miten käsittelet tietoa? Miten ylipäänsä voidaan tietää, onko mikään totta?

McDowellin luettelemat kysymykset kuuluvat oleellisesti filosofian alaan, tarkemmin sanoen tieto-oppiin eli epistemologiaan. Hänen mukaansa tämä on alue, jota tulee käsitellä ennen kuin voidaan luetella vaikkapa todisteita, jotka puhuvat Jeesuksen ylösnousemuksen, Kristuksen jumaluuden tai Raamatun luotettavuuden puolesta. Filosofian alue oli myös se, joka häntä alkoi omana kyselyn kautenaan kiinnostaa.

– Oma mieleni on hiukan filosofisesti virittynyt, toisin kuin esimerkiksi isäni mieli, joka ajattelee kuin lakimies ja on enemmän kiinnostunut kristinuskoa puoltavista historiallisista todisteista. Itseäni kiinnostivat enemmän esimerkiksi tietoisuuden ongelma, kärsimyksen ongelma, tietoteoria ja älykäs suunnittelu sekä vaikkapa sellaiset filosofit kuin J. P. Moreland, William Lane Craig ja Richard Swinburne.

Samat nimet vilahtelevat edelleen alan oppikirjoissa, myös joissakin suomalaisissa.

– Toinen asia on, että meidän tulee varoa liioittelemasta argumenttiamme. Tähdennän opiskelijoilleni, etteivät he käyttäisi ilmauksia ”varmuus” tai ”ilman epäilyksen häivääkään”. Se herättää vain kysymyksen siitä, onko asia todella noin mustavalkoinen. Luottamus sinua kohtaan murenee, jos sitten keskustelukumppanillesi tuleekin mieleen kumoava vastaväite, olipa se väite hyvä tai huono!

Toisaalta varmuuden välttäminen voi olla vaikeaa, koska Jumala on erehtymätön sekä nähnyt hyväksi ilmoittaa itsestään jotain erehtyväisille ihmisille. Olisi kaikkivaltiuden kiistämistä, jos Jumala ei tahtoessaan kykenisi antamaan meille luotettavaa tai jopa varmaa tietoa itsestään. Toisaalta on taas totta, että ihminen epäilee luonnostaan absoluuttisen varmoja väitteitä, joskus myös huonoista syistä. Tällainen psykologinen seikka tulee ottaa huomioon ja siksi kieli tulee pitää keskellä suuta. On vaikea taito argumentoida vakuuttavasti, muttei mahtailevasti.

McDowellilla on vielä tähdennettävänään yksi tapa, jolla apologiaa ja evankeliointia tulee tehdä.

– Kolmas painopiste on ihmissuhteissa. Se on aina ollut tärkeää, mutta on sitä erityisesti nykyaikana. Jos nuorella on miljoona ääntä vakuuttamassa häntä jostakin, miksi hänen pitäisi kiinnittää huomionsa juuri sinuun? Jos hän sen sijaan ajattelee, että ”Miikka välittää minusta ja hän on tehnyt kotiläksynsä näissä jutuissa”, hän kuuntelee sinua todennäköisemmin. Juuri ihmissuhteessa ansaitaan se luottamus, jonka vuoksi sinua ylipäänsä kuunnellaan.

Vanhemmat ovat tärkeimmät vaikuttajat lasten hengellisessä kasvussa, mutta liian moni laiminlyö opettamisen

Kaikkien tuntemiensa tutkimusten mukaan vanhempien suhde lapsiin on myös uskonasioissa se kaikkein vaikutusvaltaisin, McDowell tähdentää. Sitä vasten onkin hiukan huolestuttavaa, että jokin aika sitten Barna-yhtiö julkaisi raportin, jossa tutkitut amerikkalaiset protestanttiset nuorisopastorit nimeävät kaikkein suurimmaksi (68 %) haasteeksi työssään sen, että vanhemmat eivät arvosta tarpeeksi lastensa kristillistä kasvatusta. En tiedä, päteekö tämä myös Suomessa, mutta olisi mielenkiintoista tietää vastaavista suurimmista haasteista suomalaisilta nuorisotyöntekijöiltä ja -pastoreilta.

Onko McDowell törmännyt samaan laiskotteluilmiöön työssään?

Siirrät tuleville sukupolville vain sen, mitä kultivoit omassa elämässäsi: jos haluat lastesi rakastavan totuutta, rakastatko sinä totuutta?

– Olen. Opetan osa-aikaisesti kristillisessä high schoolissa ja tiedän monia vanhempia, joiden asenne on, että ”lapsi on Seanin tunneilla, opettaminen on hänen hommansa.” No tietenkin se on minunkin hommani, mutta varsinaisesti vastuu lapsen kristillisestä kasvatuksesta on kuitenkin vanhempien harteilla.

McDowellin mukaan vanhemmilla voi olla monia syitä laistamiseensa: työkiireitä tai ahdistumista siitä, ettei tiedä, mitä vastaisi, varsinkin jos apologia tulee kyseeseen.

– Ei kuitenkaan tarvitse olla asiantuntija kaikessa, sillä totuutta etsivä keskusteleva asenne ratkaisee. Voi vaikka aloittaa katsomalla elokuvia yhdessä lapsen kanssa ja keskustella siitä, millainen maailmankuva sen taustalla on. Isäni aina sanoi, että siirrät tuleville sukupolville vain sen, mitä kultivoit omassa elämässäsi: jos haluat lastesi rakastavan totuutta, rakastatko sinä totuutta? Tässä jokaisen vanhemman – myös minun – tulee valvoa omaa elämäänsä.

Huono teologia karkottaa seurakunnasta

Vanhempien lisäksi seurakunta on oleellisessa roolissa lasten ja nuorten uskonelämän rakentamisessa. Usein joidenkin seurakuntien heikko teologia on suuressa roolissa myös nuoren uskonelämän hajottamisessa. Nyt emme siis puhu uskon perustelemisesta uskosta osattomille, vaan siitä, mitä kirkkojen sisällä kristityille opetetaan Jumalasta. Jokainen vähänkään amerikkalaisia televisio-evankelistoja tunteva näet tietää, että monin paikoin opetetaan ihan mitä sattuu ja eletään sen mukaisesti.

Opetuksen tasosta pitäisi herätä kysymyksiä ainakin siksi, että joidenkin tutkimusten mukaan monet vakaumukselliset ateistit ovat entisiä seurakuntanuoria.

McDowell vahvistaa huonon opetuksen roolin uskosta luopumisessa oman työkokemuksensa pohjalta.

– Väitän, että suurin osa uskon jättäneistä ja Jumalaan pettyneistä kävelee ulos kirkosta sen vuoksi, että he ovat uskoneet Jumalan irvikuvaan. Lähes kaikkien niiden uskon jättäneiden taustalta, joiden kanssa olen pidempään jutellut, paljastuu huonoa teologiaa Jumalan olemuksesta, huonoa teologiaa pelastuksesta, huonoa teologiaa oikeastaan mistä tahansa.

McDowell mainitsee, että sattumalta hänen bloginsa luetuin kirjoitus Why Do Kids Leave the Church? Don’t Forget Bad Theology käsittelee juuri tätä aihepiiriä. Siinä hän kertoo esimerkin nuoresta miehestä, jonka kanssa keskusteli helvetistä. McDowell nosti keskustelussa esiin jokaisen C.S. Lewisin vastauksen helvetin ongelmaan ilman minkäänlaista vaikutusta.

– Sitten minulle valkeni, että henkilö ei uskonut ihmisen olevan syntinen. Hänen mukaansa olemme pohjimmiltaan hyviä. Jos ihminen on hyvä, niin silloin helvetti tietenkin on täydellinen ylilyönti.

Näyttää siltä, että kaiken kaikkiaan herätyskristityillä vanhalla ja uudella mantereella on jonkin verran petraamista, sillä juuri meillä on pitkä historia ”kuolleen aivouskon” ja yliopistoteologian arvostelussa. Tälle on tietenkin hyviäkin syitä, mutta nykyaikana kuitenkin ilman aivoja harjoitettu usko näyttää kuolevan.

– Kristinusko on toki paljon enemmän kuin hyvää teologiaa, mutta se ei ole vähemmän kuin hyvää teologiaa, McDowell painottaa.

Tämä painotus on huomattu amerikkalaisen evankelikaalisuuden sisällä, sillä esimerkiksi menestysteologia ja yltiöpäinen karismaattisuus on Amerikassa ja vähän Suomessakin osaltaan aiheuttanut vastareaktion, jossa tiukka opillinen kalvinismi on kokenut renessanssin sikäläisten evankelikaalien parissa.

Jos syvällinen teologia on kokenut renessanssin monin paikoin kristikuntaa, niin samaa voi sanoa myös apologiasta. Vielä muutama vuosikymmen takaperin tilanne ei kirkoissa ollut yhtä ilahduttava.

– Isäni sanoi joskus 30-40 vuotta sitten, että hän tuntui olevan melkein ainoa, joka tätä tekee. Sittemmin tilanne on muuttunut ja elämme nykyään jonkinlaista apologian kulta-aikaa. Mutta tästä huolimatta kirkot eivät ole vielä hyödyntäneet uskon puolustamisen resursseja lähellekään niin hyvin kuin ne voisivat.

Lähteitä:

  • Josh ja Sean McDowellin video Reasonable Faith -YouTube-kanavalla.
  • Unbelievable-podcastin jakso, jossa Justin Brierleyn vieraina Bart Campolo ja Sean McDowell.

McDowell sanoo, että vielä on kristityissä esimerkiksi paljon niitä, joiden mielestä uskossa on kyse ennen kaikkea tunteista tai ainoastaan elävästä suhteesta Jeesukseen, eikä siitä, mikä on totta.

– Kyse on tietenkin molemmista: sekä suhteesta Jeesukseen että totuudesta. Olen varovaisen innostunut apologian nousun merkeistä, mutta meillä on kirkkona vielä pitkä matka kuljettavana.

Piditkö artikkelista? Saat lisää mielenkiintoisia juttuja tilaamalla Uuden Tien verkkolehden tästä. Jaa artikkeli myös sosiaalisessa mediassa.

Tutustu myös visioomme alla olevan videon kautta: