Vuoden diakoniapalkinto
Tässä kirkossa tuntuu olevan ovet auki kaikkia ja kaikenlaisia elämäntilanteita varten.
Saara Karttunen haluaa kertoa venäläisille, että kaiken saa anteeksi. KUVA: JENNIINA NUMMELA
VIIME VUODEN AIKANA olen tutustunut venäjän kielen koukeroiden lisäksi Inkerin kirkkoon. Olen katsellut diakonisin silmin, miltä meno vaikuttaa. Yksi tavallisen sunnuntaijumalanpalveluksen tapaus sävähdytti erityisesti. Jos minun pitäisi antaa vuoden diakoniapalkinto, myöntäisin sen tämän tarinan seurakunnalle ja erityisesti kahdelle naiselle, jotka näyttelivät päärooleissa.
TUONA SUNNUNTAINA kirkkoon tuli mies, jolta oli lähtenyt yllättäen katto pois pään päältä. Olemuksesta jo näki, ettei elämä hymyillyt kirkkaimmalta taivaalta. Silmät olivat saaneet väsymyksestä tummat ympärykset, ja ryhti oli nytkähtänyt lattiaa kohti. Luulen, että kirkko palveli tätä miestä lähinnä puolimatkan majatalona. Hän sai hetkeksi levähtää hirsikirkon lämpöisessä tunnelmassa. Ehkä joku Sanakin miehen matkaan tarttui?
TÄSSÄ KIRKOSSA tuntuu olevan ovet auki kaikkia ja kaikenlaisia elämäntilanteita varten. Tämäkin mies sai lämpöisen vastaanoton. Kaksi naista, joille miehen kasvot olivat kenties tulleet tutuksi jo aikaisemmista kirkkoreissuista, menivät heti jumalanpalveluksen jälkeen miehen juttusille. Seurailin tilannetta sivusta. Näin miten miehen eteen ilmestyi pian soppalautasta ja kaksi kiivaasti apua etsivää lähimmäistä. Mies vuodatti elämäänsä, ja naiset kuuntelivat, miettivät ja kiertelivät seurakuntalaisia ympäri kysellen majapaikkaa ja muuta helpotusta. Juristiakin konsultoitiin. Tälläkin venäjän taidolla ymmärsin tilanteen olevan melko solmussa.
NAISET eivät selvästi halunneet jättää miestä oman onnensa nojaan. Muut seurakuntalaiset aukoivat jo ulko-ovea, kun naiset kutsuivat vielä kaikkia rukoilemaan miehen puolesta. Oli koskettavaa nähdä yhden toisensa jälkeen polvistuvan alttarille miehen rinnalle. Jotkut polvistuivat lattiallekin alttarikaiteen loputtua kantamaan miestä murheineen Jeesuksen eteen. Tähän tilaisuuteen oli kunnia osallistua. Pyhän kosketus oli aistittavaa.
VÄHÄN EPÄSELVÄKSI JÄI, mihin miehen tie jatkui kirkkoreissun jälkeen, löytyikö kattoa pään päälle. Uskon, että hän ainakin tuli kohdatuksi ja rohkaistuiksi. ”Jumalalle mikään ei ole mahdotonta”.
