Uskonpuhdistusta ei tarvitse pyydellä anteeksi

Lokakuun 31. päivä 2017 tulee kuluneeksi viisisataa vuotta siitä, kun Martti Luther julkaisi teesinsä anekaupan väärinkäytöksiä vastaan. Tästä lähti liikkeelle ilmiö, jota olemme tottuneet kutsumaan uskonpuhdistukseksi.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon Kirkkohallitus on päättänyt näin merkkivuoden lähestyessä suosia uskonpuhdistuksen sijaan sanaa reformaatio. Vakiintunut kotimainen termi saa tehdä sijaa latinalaisperäiselle sanalle. Miksi?

Keskeisenä perusteluna näyttää olevan sovinnollisten välien säilyttäminen katoliseen kirkkoon. Projektikoordinaattori Katariina Ylikännö sanoo Turun Sanomien haastattelussa (4.7.): ”Tuohon tapahtumaan liittyvää vastakkainasettelua ja haavoja ei nyt ole tarkoitus repiä auki.” Reformaatio-termin katsotaan olevan neutraalimpi ilmaus, joka kelpaa myös katoliselle kirkolle.

Herää kysymys, mitä oikein on tarkoitus juhlia. Lutherin välirikko paavin kanssa ei koskenut joitain epäoleellisia sivuseikkoja, vaan evankeliumin ydintä. Luther joutui kirkonkiroukseen julistamansa evankeliumin tähden. Emme tietenkään ole iloisia siitä, että kirkko jakautui, mutta iloitsemme siitä evankeliumista, joka ei valitettavasti saanut tilaa paavin johtamassa kirkossa.

Kun asiaa katsoo tarkemmin, Kirkkohallitus ei puhukaan ”juhlavuodesta”, vaan ”merkkivuodesta”. Se on luonteeltaan ekumeeninen. Se valmistellaan ja vietetään yhdessä muiden kirkkojen kanssa. Vuosi 2017 ei siis olekaan Lutherin löytämän evankeliumin juhlimista, vaan tietyn historiallisen ajanjakson muistelemista.

Reformaation merkkivuoden projektisihteeri Timo-Matti Haapiaisen mukaan sana uskonpuhdistus asettaa uskon ristiriitaiseen asemaan, koska kristillinen usko ei tarvitse puhdistusta (Kotimaa24, 4.7.). Hän on oikeassa siinä, että Jumalan ilmoittama pyhä kristillinen usko ei tarvitse sellaista. Sanaa ”usko” käytetään kuitenkin myös laajemmassa merkityksessä. Puhuttaessa kristinuskosta viitataan ilmiöön, johon kuuluu ilmoituksen lisäksi se, millä tavalla kristityt elävät uskoaan todeksi.

Uskonpuhdistus kuvaa sanana mainiosti sitä uudistusta, jota Luther ja kumppanit ajoivat. He halusivat poistaa kirkosta väärinkäytöksiä, jotka olivat epäraamatullisia ja turhensivat evankeliumin. Aneiden väärinkäyttö torjuttiin, papeille sallittiin avioliitto, viini jaettiin ehtoollisella myös maallikoille, Raamattu ja jumalanpalvelukset piti saada kansan kielelle.

Jos emme luterilaisina iloitse näistä uudistuksista, se kertoo heikosta identiteetistämme. Katoliset eivät sellaisesta kärsi. He kutsuvat anteeksipyytelemättä omaa kirk­koaan ”katoliseksi”, siis yleiseksi, yhteiseksi, maailmanlaajaksi kirkoksi, joka uskontunnustuksessakin tunnustetaan. Muut kirkot ovat katolilaisten mukaan vain ”kristillisiä yhteisöjä”.

Uskonpuhdistusta ei tarvitse pyydellä anteeksi. Saamme iloita niistä uudistuksista, joita Luther kirkkoon toi. On syytä juhlaan. Suomenkielisen termin suosiminen on mitä parhainta perinnön vaalimista, sillä se kertoo siitä, että uskosta on puhuttava kansan kielellä.