Teijo Peltola toivoo elävänsä niin, että toiset voivat kukoistaa

– Kymmenen vuotta sitten luku kuusikymmentä olisi tuntunut aika korkealta iältä. Tällä hetkellä hämmästelen itsekin, että joko olen kuusikymppinen, Kansanlähetyksen apulaislähetysjohtaja Teijo Peltola toteaa.

Teijo Peltolan perheessä yhteiseen illalliseen panostetaan arjessa. – Kynttilät ja servietit ovat kova sana. Joskus olen hakenut tulitikkuja kymmenenkin kilometrin päästä ateriaa varten. Kuva: Matti Korhonen

Teijo Peltola kertoo, että ­psalmi 90 on avautunut hänelle viime aikoina aivan uudesta näkökulmasta: ”Me katoamme kuin uni aamun tullen, kuin ruoho, joka hetken kukoistaa. – – Opeta meille, miten lyhyt on aikamme, että saisimme viisaan sydämen.” (Ps. 90:5,12)

– Siinä nähdään samanaikaisesti elämän lyhyys ja sen merkitys, mitä varten Jumala on ihmisen luonut. Hetken elävä ruoho kukoistaa. Se on aika upea ajatus. Jospa voisin käyttää tämän elämän mahdollistaakseni, että lähelläni olevat ihmiset ja johtamani työyhteisö voisivat kukoistaa.

Myös omaa kukoistusta ja hyvinvointia on lupa tavoitella.

– Oma hyvinvointi vaikuttaa myös toisten ihmisten elämään. Pidän omasta hyvinvoinnistani huolta monella tavalla. Liikun säännöllisesti. Korona-aikana olen ulkoillut ja liikkunut enemmän kuin koskaan, melkein puolitoista tuntia päivässä. Harjoitan kehopainoharjoittelua. Samalla käytän sen ajan kuuntelemalla raamattuopetuksia tai muuta sellaista, joka on elämässä ja työssä hyödyllistä.

Liikunnan ohella terveellinen ruoka, riittävä uni, ystävät ja perhe kuuluvat hyvinvoinnista huolehtimiseen. Yöunet tosin meinaavat Peltolalla jäädä liian lyhyiksi. Mutta ruokaa mies sanoo osaavansa laittaa.

– Meillä illallinen on päivän pääateria. Se on aina katettu ja huolella valmisteltu. Kynttilät ja servietit ovat kova sana. Joskus olen hakenut tulitikkuja kymmenenkin kilometrin päästä ateriaa varten.

Äiti jäi yksin kymmenen lapsen kanssa

Teijo Peltola syntyi vuonna 1960 Vaasassa Rauhan Sana -lestadiolaiseen perheeseen. Isä ja isoisä olivat olleet liikkeen maallikkosaarnaajia ja äiti oli tullut liikkeessä uskoon. Isästä Peltolalla ei tosin ole muistoja, sillä tämä kuoli äkillisesti sairauskohtaukseen Teijon ollessa kolmevuotias. Äiti jäi yksin kymmenen lapsen kanssa, joista Teijo oli nuorin.

– Äiti oli omalla tavallaan hyvin vahva. Muistan, että meillä kotona kävi aina hänen ystäviään. Minulla on sellainen muistikuva, että keittiön ovenpielessä oli tuoli, jossa istui usein äidin uskonystäviä. Kyllä se oli niin päin, että ihmiset tulivat hänelle kertomaan murheistaan.

Kesät vietettiin isän kotitalolla Evijärvellä, jossa viljeltiin maata. Kun syksyllä saavuttiin Vaasaan, tuotiin mukana kuorma-autollinen maataloustuotteita.

– Sillä pärjättiin hyvin pitkälle seuraavaan vuoteen. En minä mitenkään rakastanut sitä, mutta kyllä me veljekset ja kaverit kasvimaata kitkimme, poimimme, marjoja ja kalastimme paljon, usein yömyöhään.

”Sinä kesänä kävelin vähän kuin ilmassa”

Teijo Peltola sanoo ”marinoituneensa” Rauhan Sanan seuroissa. Myös rippikoulusta tuli hyvin merkittävä uskoa vahvistava kokemus. Konfirmaation jälkeen hän sai todistuksen, jossa sanottiin: ”Teijo Peltola on tunnustanut uskonsa ja ilmaissut halunsa oppia tuntemaan Jeesusta Kristusta henkilökohtaisena Vapahtajanaan.”

– Minulle se oli merkittävä todistus. Se oli täyttä totta. Muistan, että sinä kesänä kävelin vähän kuin ilmassa. Se kesä oli täynnä iloa.

Vähän yli kaksikymppisenä usko tuli uudelleen henkilökohtaiseksi. Jumala alkoi puhua Sanansa kautta. Siitä syntyi myös kipinä lähteä lyhytaikaiseen lähetystyöhön Englantiin.

– Siellä minulle avautui Kristuksen kirkon ja lähetystyön universaalisuus.

Peltola lähti opiskelemaan teologiaa ja tapasi tulevan vaimonsa, Minnan. Heille oli alusta saakka selvää, että he haluavat lähteä lähetystyöhön. Senegalissa Suomen Lähetysseuran palveluksessa kului kolme työkautta vuosina 1997–2008.

– Se on varmaan ajatteluuni eniten vaikuttanut ajanjakso. Olin monessa suhteessa marginaalisen luterilaisen kirkon pappina kehitysmaassa, islamilaisen yhteiskunnan keskellä. Kirkolla oli silloin noin kuusikymmentä työntekijää, mutta samalla se toteutti merkittävää kehitysyhteistyötä, vaikka ihmisillä oli vaatimaton koulutustaso.

Peltola oppi silloin, miten tärkeää on tunnistaa, mitä osaamista yhteisössä on ja mitä osaamista tulee hankkia ulkopuolelta. – Tämä on vaikuttanut tapaani hoitaa nykyistä tehtävää, jossa osanani on ollut johtaa erilaisia strategia- ja talousprojekteja.

Kuka?

TEIJO PELTOLA

  • Täyttää 60 vuotta 17.11.2020.
  • Kansanlähetyksen apulaislähetysjohtaja. Vastuualueenaan myös Kansanlähetyksen ulkomaantyön operatiivinen johtaminen.
  • Helsingissä asuvaan perheeseen kuuluvat Minna-vaimo sekä 22- ja 16-vuotiaat tyttäret.
  • Pappisvihkimys 1993.
  • Lähetystyössä Senegalissa vuosina 1997–2008.
  • Tammelan seurakunnan kirkkoherrana vuosina 2008–2016, jonka jälkeen toiminut Kansanlähetyksen apulaislähetysjohtajana.

Lisäksi

Isyys on elämänmittainen arvoitus

KUN ON KASVANUT ILMAN ISÄÄ, isän mallia on joutunut etsimään. Teijo Peltolalle sellaisena ovat toimineet vanhimmat veljet, kummisetä ja eräät opettajat. Mutta isäksi kasvetaan vasta tulemalla isäksi. Teijo Peltolalle se tapahtui 22 vuotta sitten, kun he adoptoivat vaimonsa kanssa tyttövauvan ollessaan lähetystyössä Senegalissa. Heidän toinen senegalilainen adoptiolapsensa on tänä päivänä kuusitoistavuotias.

– Minulle isyys on elämänmittainen arvoitus ja matka. Isänä saa vastuulleen ja lapsekseen ihmisen, josta ei oikeastaan tiedä kovin paljon, ja sitten eletään yhdessä.

Etniseltä taustaltaan erilaisten lasten kasvattaminen Suomessa on pakottanut Peltolan myös arvioimaan suomalaisuutta uudella tavalla.

– Jouduin kysymään, onko tämä se maa, jollaiseksi sotaveteraanin ja rintamalotan poikana olen sen aina ajatellut. Minun täytyy sanoa, ettei tämä ole ihan sellainen maa. Kuvani Suomesta on muuttunut lasteni myötä.

Vaikka Peltola näkee Suomen vauraana, turvallisena ja oikeudenmukaisena yhteiskuntana, se on samalla yhteiskunta, joka sietää etnistä erilaisuutta aika huonosti.

– Yleensä kun puhutaan rasismin nollatoleranssista, minulla syttyy vähintään keltainen valo. Se on vähän sama asia koulukiusaamisen suhteen. Jos sanotaan, että meidän koulussamme ei ole koulukiusaamista, todennäköisesti siellä on sitä. Mutta jos se tunnistetaan ja myönnetään, sille voidaan tehdä jotain.

Teijo Peltolan mukaan Suomi muuttui vuonna 2015 voimakkaan pakolaisliikehdinnän myötä.

– Julkisessa liikenteessä ja julkisissa tiloissa tapahtui muutos erivärisiin ihmisiin suhtautumisessa.