Sodan arvet ovat syvällä

Viime viikolla 13. päivä maaliskuuta tuli kuluneeksi 74 vuotta siitä kun talvisota päättyi. Ukrainan tapahtumat ovat nostaneet vanhempien suomalaisten mieleen menneet muistot. Suurin osa sodan kokeneesta sukupolvesta on jo kuollut, silti sodan jäljet ovat vielä kansakuntamme muistissa.
Muistan lapsuudesta, että kyläreissuilla miehet puhuivat aina sodasta. Yhteys heidän välillään syntyi jo kysymyksestä ”Missä olit silloin?” Me lapset kuuntelimme kiinnostuneina sotatarinoita, joista meidän kuullen kerrottiin sankaruukista ja jopa hassuista sattumuksista.

Pimeää verhoa on raottanut Ville Kivimäki, joka on tutkinut suomalaissotilaiden mielenliikkeitä sodan ajoilta. Kirjassaan Murtuneet mielet, taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939 – 1945, hän kertoo mielenterveyden ongelmista, jotka johtuivat yli voimien käyvistä olosuhteista rintamalla. Teos perustuu Kivimäen englanninkieliseen väitöskirjaan. Henkisesti murtuneiden sotilaiden hoitomuodot vaikuttavat nykytiedon valossa puoskarimaisilta. Syynä romahtamiseen ei hevin nähty ankaria olosuhteita vaan murtumisen ajateltiin olevan luontaista heikkoutta tai taipumusta. Henkisen terveytensä menettäneitä kutsuttiinkin tärähtäneiksi. Se oli suuri häpeä niin sodassa kuin sen jälkeenkin.

Kivimäen kirja alkaa järkyttävällä kertomuksella lääketieteen kandidaatti Urpo Viinikasta, joka sai hermoromahduksen, joutui mielisairaalaan, yritti itsemurhaa ja lopulta tuomittiin sotaoikeudessa kuolemaan ”sotapelkuruudesta”. Kivimäen mukaan Viinikan tapaus kuvaa niitä ristiriitoja, jotka liittyivät sotilaiden psyykkisiin häiriöihin ja niihin suhtautumiseen. Mieleltään järkkynyt sotilas oli hyödytön ja haitallinen rintamalla, toisaalta ”heikoista hermoista” ei saanut tulla syytä väistää vastuuta rintamalla.

Mielenkiintoista on kirjan kuvaus naisen myönteisestä vaikutuksesta sairastuneiden miesten toipumiselle tai lohtuna kuolevalle. Sairaanhoitajat, lotat, äidit, tyttöystävät, vaimot ja naiset yleensä saivat hoivaajan aseman miehisessä ympäristössä. Kuoleman edessä sotilaat huusivat äitiään ja hakivat viimeistä lohtua sairaanhoitajien ja lottien naisellisesta huolenpidosta. Kuoleva sotilas etsi usein viimeiset sanansa äidiltään oppimasta iltarukouksesta.

Kristillinen usko on ollut yhtenä voiman lähteenä sotilaiden elämässä. Rintamalla kummeksuttiin kaveria, joka ei kuulunut kirkkoon tai osallistunut ehtoolliselle. Kivimäen mukaan kristillisillä jouluperinteillä korostettiin eroa vihollisen ateismiin. Joulunvieton virret ja hartaushetket korsussa nostivat tunteet pintaan. ”Vielä säkeistö Enkeli taivaasta. Silloin tuntui korsussa, että meidät oli vapautettu”, yksi sotilaista muistelee.

Kivimäen esiin nostamat kipeät asiat ovat tervehdyttäviä poistaessaan häpeän varjon henkisesti haavoittuneiden yltä. Kirja antaa osaltaan selityksen kansamme vanhemman polven mielenmaisemasta. Se lisää myös armollista ja kunnioittavaa suhtautumista sodankäyneitä juroja miehiä kohtaan. Sodan arvet ovat syvällä.