Rohkeasti ja reilusti kristittynä

– Jumalan valtakunta ei ole identtinen demokraattisen järjestel­män kanssa. Kristuksen kirkkoa yhdistää se, mitä Jeesus teki puolestamme ristillä. Tästä avautuvat kristittyjen vastuu yhteisön elämästä ja tulevaisuu­desta. Se on paljon enemmän kuin seurakuntavaalit kerran neljässä vuodessa. KUVA: VIRPI KURVINEN

– Kristillisellä kirkolla on maailman paras sanoma. Siihen saamme uskoa, ja siitä voimme elää. Emme ratkaise oman kirkkomme tulevaisuutta laittamalla Jeesusta alennusmyyntiin, Mikkelin hiippakunnan piispa Seppo Häkkinen sanoo.

Rehellisyys. Se on asia, joka puhuttelee Seppo Häkkistä edelleen. Hän havainnollistaa asiaa omalla lapsuusmuistollaan.

– Isä oli säästänyt kolikoita pieneen rasiaan. Otin luvatta 20 penniä ja kävimme kaverini kanssa kaupassa. Kun karkit oli syöty, alkoi syyllisyys painaa. Ymmärsin, että ainakin Jumala tietää, mitä tein salassa. Lopulta sain tunnustettua tekoni isälle, ja pyysin anteeksi.

Seppo Häkkinen toteaa, että aikuisen mittapuulla asia näytti ehkä mitättömältä, mutta lapselle oli kysymys hurjan isosta asiasta.

– Elämme elämäämme Jumalan kasvojen edessä. Kristittyinä uskomme, että Jumala todella näkee ja tietää kaiken. Osaammeko välittää tämän todellisuuden lapsillemme? piispa kyselee.

Kirkkohallituksen Kasvatuksen ja perheasioiden neuvottelukunnan puheenjohtajana Seppo Häkkinen alleviivaa, että Jumalaa ei pidä työntää syrjään kasvatustyöstä.

Kristityt juuret suvun perintönä

Seppo Häkkisen lapsuudessa elämä oli sen ajan tapaan ulkonaisesti vaatimatonta, mutta ympäröivässä yhteiskunnassa vallitsivat yhtenäiset arvot ja käytöstavat. Se oli turvallista.

Faktaa

  • Perhe: vaimo, neljä aikuista lasta ja kymmenen lastenlasta.
  • Mikkelin hiippakunnan piispa 1.2.2009 alkaen.

Tämänhetkisiä luottamusteh­täviä:

  • Kirkkopalvelut ry:n valtuuston puheenjohtaja vuodesta 2013 alkaen.
  • Tukikummit-säätiön hallituksen jäsen vuodesta 2015 alkaen
  • Kirkkohallituksen Kasvatuksen ja perheasioiden neuvottelukunnan puheenjohtajuus v. 2016–2020.
  • Väitöskirja: Ihanne ja todellisuus. Jäsenyyteen sitoutuminen Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa 1960-luvulta 2000-luvulle. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 108. Tampere 2010.

Kirjoja:

  • Rohkeasti luteri­lainen. Paimenkirje. Kirjapaja 2013.
  • Helmikuussa julkaistava paimenkirje Rohkeasti kristitty.

Häkkinen kasvoi kirkon helmassa aivan kirjaimellisesti. Isä oli nuoriso­työnohjaaja ja diakoni. Hän toimi Lauritsalan seurakunnassa myös suntiona. Perhe asui kirkkorakennuksessa, josta pääsi pienen eteisen kautta sakastiin. Poika sai toimia usein isän apuna, kun hän toimitti askareitaan. Häkkisen äiti teki työuransa kehitysvammaisten hoitajana.

– Molemmilla vanhemmillani oli syvästi kristityt juuret suvun perintönä. Tämän perinnön he välittivät minulle oman esimerkkinsä kautta. Oronmyllyn rippikoululeirillä uskon merkitys tuli henkilökohtaisemmaksi.

Kotiseurakunnan pommisuojassa kokoontuneessa poikakerhossa pojalle annettiin vastuuta, joka innosti tarttumaan käsillä olleisiin tehtäviin. Silti edes lukioon mennessä Häkkinen ei ajatellutkaan kirkon töihin menemistä.

– Vasta viimeisenä lukiovuotena tunnistin itsessäni kutsumuksen papin työhön. En sitten muualle hakenutkaan opiskelemaan, kuin teologiseen tiedekuntaan, hän kertoo.

Seppo Häkkinen toimi pappina kaikkiaan noin kaksikymmentä vuotta, joista 14 vuotta hän palveli Heinolan seurakuntaa. Vuonna 1755 valmistunut kirkkorakennus sai miehen nöyräksi.

– Minusta tuntui uskomattoman hienolta, että lukuisat sukupolvet ennen meitä olivat rukoilleet tuossa kirkossa. Seinistä huokuivat menneiden polvien ilot ja tuskat, hän sanoo.

Häkkinen toteaa, että kirkon vuosituhannen kestänyt työ maassamme kantaa pitkälle, mutta jos sitä ei hoideta aktiivisesti, se rapautuu. Kirkossa monia asioita on pidetty itsestäänselvyytenä, kuten kirkollisten toimitusten jatkumoa suomalaisten keskuudessa. Tällä hetkellä kuitenkin kastettujen osuus syntyneistä on laskenut hälyttävästi ja avioliittoon vihkimisten määrä romahtanut.

Minun ikäluokkani pitäisi katsoa peiliin. Pitäisi miettiä, olemmeko me osanneet opettaa kasteesta? Tietävätkö ihmiset edes, miksi meidän pitäisi tuoda lapsemme kasteelle?

– Minun ikäluokkani pitäisi katsoa peiliin. Pitäisi miettiä, olemmeko me osanneet opettaa kasteesta? Tietävätkö ihmiset edes, miksi meidän pitäisi tuoda lapsemme kasteelle? Ymmärrämmekö, että seurakuntalaisilla voi olla konkreettisia esteitä. Nykykodit ovat pieniä, moni jättää ristiäiset järjestämättä vain siksi. Toki suurin kysymys liittyy kasteen sisältöön. Onko kristillisellä uskolla väliä, entä kirkon jäsenyydellä? piispa kyselee.

Mitä kaste merkitsee?

– Kristillinen kaste ja usko tarvitaan ihmisen pelastumiseen, kaste tekee meistä Jumalan lapsia. Se liittää meidät Jeesuksen pelastustyön osallisuuteen, joka uskolla vastaanotetaan. Meistä tulee kasteen kautta myös kristillisen seurakunnan jäseniä, Seppo Häkkinen tiivistää.

Hän toivoo, että osaisimme arvostaa kaikkea sitä hyvää, mitä kristinuskon myötä olemme saaneet. Häkkinen rohkaisee vanhempia pitämään kiinni ruoka- ja iltarukouksesta.

– Sen lisäksi seurakuntien lastenleirit ja kirkossa käyminen edes juhlapyhinä luovat turvallisia muistoja lapsille, hän uskoo.

Kristittyjen voimaruokaa

Seppo Häkkinen pohdiskelee, osaammeko me kristityt kertoa ymmärrettävästi niistä voimanlähteistä, jotka tuovat lepoa ja rauhaa.

– Siinä missä tämä aika tarjoaa mindfullnessia mielenrauhaksi, me kristityt hiljennymme aamurukoukseen.

Entä miten kristilliset tavat näkyvät piispan omassa elämässä?

– Pyrin päivittäin liittämään elämänrytmiini kristillistä hartautta. Luen Raamattua luku luvulta tai Päivän tunnussana-kirjasen raamatuntekstit. Hiljennyn aamuisin hetkeksi. Rukous päivän aluksi kuuluu  jokapäiväiseen elämäntapaani. Meillä on kotona myös useita hartauskirjoja, joita käytämme. Katekismus on ”rautaa”. Se on aina esillä työpöydälläni, hän kertoo.

Häkkinen on myös retriittiohjaaja. Kristillinen hiljaisuuden viljely tarjoaa hänestä liittymäkohtia nykyajan hektisyyteen väsyneelle ihmiselle.

– Kristillinen traditio ei kuitenkaan sido ketään tiettyyn muottiin. Me ihmiset olemme persoonina erilaisia, ja siksikin hengellisen elämän muodoissa on oltava erilaisia tapoja. Olennaista on pysyä siinä, mihin Jumala on sitoutunut, hän tähdentää.

Häkkinen muistuttaa, että  kaste, ehtoollinen ja Raamatun sana ovat niitä armon välikappaleita, joissa Jumala on läsnä. Ne ovat todellista kristittyjen ”voimaruokaa”.

Kristillinen traditio ei kuitenkaan sido ketään tiettyyn muottiin. Me ihmiset olemme persoonina erilaisia, ja siksikin hengellisen elämän muodoissa on oltava erilaisia tapoja. Olennaista on pysyä siinä, mihin Jumala on sitoutunut.

Piispa Häkkinen tunnustaa, että koti-Suomessakin olemme jo lähetystilanteessa: maassamme on 1,5 miljoonaa henkilöä, jotka eivät kuulu mihinkään uskonnolliseen yhdyskuntaan.

– Tämän pitäisi tietysti näkyä seurakuntien strategioissa, hän muistuttaa.

Häkkinen toteaa, että nykyihminen haluaa elää vapaasti vailla sitoutumista suuriin yhteisöihin. Taustalla vaikuttavat kriittisyys instituutioita kohtaan sekä individualismin, privatisoitumisen ja moniarvoisuuden lisääntyminen. Häkkinen muistuttaa, että nämä kehityskulut yhdistävät niin ammattiyhdistysliikettä, puolustusvoimia, kirkkoa kuin monia muita perinteisiä suomalaisia yhteisöjä.

– Kirkolle tämä on kieltämättä haastava tilanne, mutta evankeliumille ei. Jumalalle mikään aikakausi ei ole vieras tai mahdoton. Me näemme uhkakuvia, mutta Jumalan maailmassa ne voivat olla myös mahdollisuuksia. Jumala tuli ihmiseksi tähän maailmaan. Se on vahva viesti; meidänkin pitäisi kohdata ihmiset tämän maailman kielellä.

Häkkinen korostaa, että uhat pitää tunnistaa, mutta niiden ansaan ei pidä jäädä, tai muutoin laskevat tilastokäyrät lamauttavat meidät.

– Kristillisellä kirkolla on maailman paras sanoma. Siihen saamme uskoa, ja siitä voimme elää. Emme ratkaise oman kirkkomme tulevaisuutta laittamalla Jeesusta alennusmyyntiin. Päinvastoin meidän tulee rohkeasti ja reilusti elää kristittyinä. Tästä avautuvat myös rakkaus lähimmäisiä kohtaan, huolenpito luomakunnasta ja tasa-arvo.

”Miksi kirkko ei puhu Jumalasta?”

Häkkinen kokee piispan opetusviran mielekkäänä jatkumona seurakuntapapin tehtävälle. Hän on kirjoittanut kaksi paimenkirjettä: Vuonna 2013 ilmestyi Rohkeasti luterilainenja helmikuun alussa Rohkeasti kristitty.

Kristillisellä kirkolla on maailman paras sanoma. Siihen saamme uskoa, ja siitä voimme elää. Emme ratkaise oman kirkkomme tulevaisuutta laittamalla Jeesusta alennusmyyntiin

– Haluan vastata huutoon: ”Miksi kirkko ei puhu Jumalasta!?” Moni kristitty kokee, että kirkossa ei puhuta hengellisistä asioista. Paimenkirjeilläni haluan antaa turvallista hengellistä opetusta, Häkkinen perustelee.

Ensimmäisen paimenkirjeen julkaisun jälkeen Häkkinen sai valtavasti palautetta tekstistä, jossa hän puuttui virkakysymykseen.

– Kirkossamme on pinnan alla jännitteitä, joita emme ole osanneet ratkaista. Oma näkemykseni on, että meillä pitäisi olla tilaa ja kykyä suvaita erilaisia näkemyksiä paimenvirasta. Kirkossa pitäisi uudelleen käynnistää keskustelut, joissa haemme toimintamahdollisuuksia kaikille seurakuntien jäsenille. Meidän ei pidä antautua ristiriitojen edessä, hän haastaa.

Entä mitä piispa sanoisi niille kristityille, jotka kokevat ev.-lut. kirkon linjaukset poskettoman liberaaleina? Tuon tuosta kuulee luterilaisista, joilla on ”menossa lähtölaskenta”. Ei haluta enää olla jäsenenä yhteisössä, missä jopa sen työntekijät kieltävät kristillisen uskon ydinkohdat ja etiikan.

– Sanoisin, että jäitä hattuun! Älä usko yksittäisiä lehtiotsikoita. Myös sometodellisuus on oma kuplansa. Luterilainen kirkko tarvitsee uskollisia Jumalan sanaan ja tunnustukseen sitoutuvia jäseniä. Minusta oikea ratkaisu ei ole jättää kirkkoa, vaan rakentaa sitä toimimalla ja rukoilemalla, Häkkinen rohkaisee.

Piispa Seppo Häkkinen: Miehen olemus perheen päänä ei ole vastakkainen tasa-arvon periaatteelle

Piispa Seppo Häkkinen on puolustanut julkisuudessa yli kahdenkymmenen tahon laatimaa Kutsuvat sitä rakkaudeksi –opasta. Häkkinen totesi Ylen horisontti -ohjelmassa: ”Elämme nykyään sellaista aikaa, joka korostaa seksuaalisuutta ja ikään kuin kaiken hyväksyttävyyttä.” ”Tätä taustaa vasten on ihan piristävää lukea opasta, joka nostaa yhtäältä esille seksuaalietiikan ihanteita ja toisaalta muistuttaa armollisuudesta ja jokaisen riittävyydestä omana itsenään.”

Häkkinen mainitsi, että oppaasta saattaa löytyä yksityiskohtia, jotka olisi voinut kirjoittaa toisinkin. ”Minusta suurilta linjoiltaan kirjanen kuitenkin edustaa kirkon seksuaalieettistä opetusta”, hän totesi. Häkkisen mukaan Kutsuvat sitä rakkaudeksi -opas sopii hyvin käytettäväksi osana rippikoulun aineistoa.

Oppaan kriitikoita on loukannut erityisesti Raamatun opetus siitä, että miehen katsotaan olevan perheen pää. Mitä piispa tästä sanoo?

– Jumalalle molemmat sukupuolet ovat yhtä arvokkaita. Kun Raamattu puhuu miehestä perheen päänä, se ei merkitse puolisoiden keskinäistä arvoasetelmaa. Toki Raamatun periaatetta voidaan käyttää väärin naisten alistamiseen. Miehen tehtävää verrataan Kristuksen rakkauteen seurakuntaa kohtaan. Se tarkoittaa itsensä uhraavaa rakkautta toisen puolesta.

Samalla Häkkinen korostaa, että ihmisten kokemuksia on kuunneltava ja kuultava.

– Kristillisen kirkon etuoikeutena ja velvollisuutena on antaa turvallista ja kirkon opin mukaista opetusta nuorille. Kutsuvat sitä rakkaudeksi on mielestäni sen kanssa linjassa, hän päättää.