Rakkaus vaati kaiken

 

Seija Järvenpää kuoli 54-vuotiaana. Hänet surmattiin Afganistanissa, jossa hän oli tekemässä sitä, minkä koki elämässään kaikkein tärkeimmäksi. 

”Sinä näit heidän katseensa etkä voinut unohtaa. Kun he kaipasivat ystävää, joka voisi ymmärtää, jonka luota heikoinkaan ei joudu kääntymään. Siksi sinun täytyi lähteä. Pienten tähden sinun täytyi lähteä.”
(2. säkeistö Jorma Uimosen laulusta, jonka hän teki Seijan muistoksi. Laulun nimi on Sinun täytyi lähteä)

Seija Järvenpään kerrankaan tavanneet luultavasti muistavat juuri hänen hymynsä ja lämpimän säkenöintinsä. Irlantilaismusiikista ja hyvästä ruuasta pitänyt nainen nautti keskusteluista ja tutustumisesta uusiin ihmisiin.

Vuonna 2014 heinäkuun 24. päivä eteläpohjalaisen naisen työ päättyi yhdessä maailman köyhimmistä maista. Silmänräpäyk­sessä kaikki oli ohi, kun luodit osuivat taksissa matkanneeseen Seijaan ja hänen työtoveriinsa Kaija Martiniin.

Millä on merkitystä?

Jo nuorena Seija ihmetteli maailmaa ja kyseli omaa paikkaansa. Jumalan kohtaaminen epävarman elämäntilanteen keskellä muutti Seijan elämän suunnan ratkaisevasti. Hän halusi tehdä jotain, millä olisi merkitystä.

Raamattukurssilla vietetty välivuosi laborantin työstä vahvisti Seijan kutsumusta. Haastava ja mukavasti palkattu työ DNA-tutkimuksen parissa ei enää motivoinut samalla tavalla kuin ennen. Sydämeen oli tullut muita, tärkeämmältä tuntuvia päämääriä.

Seija jätti työpaikkansa Helsingissä ja lähti säästöillään vuodeksi Englantiin vapaaehtoistyöhön sekä oppimaan kieltä. Kokemukset Englannista rohkaisivat nuorta naista eteenpäin, ja hän päätyi seurakuntatyöhön Viroon.

Afganistaniinko?

Syksyllä 1995 Seija aloitti lähetyskurssin ajatuksenaan jatkaa työtä Virossa. Yllättäen hänelle tarjottiinkin mahdollisuutta lähteä kehitysyhteistyöhön Afganistaniin. Käänne muutti Seijan suunnitelmat täysin.

Vuonna 1998 Seija lensi ensimmäistä kertaa Afganistaniin. Maata kaunistavat terävät lumihuippuiset vuoret toivottivat naisen tervetulleeksi. Myöhemmin hän sai huomata, että oli yllättävän vaikeaa kertoa kotimaassa kaikesta koetusta. Monitasoinen afgaanikulttuuri ja tyystin toisenlainen yhteiskunta toivat eteen tilanteita, joita oli hankalaa sanoittaa ulkopuolisille.

Erään kotimaassa vietetyn jakson jälkeen Seija kirjoitti kuulumisistaan näin: ”On ollut hiukan raskasta selittää ihmisille haluani palata Afganistaniin. Välillä tuntuu, etten ole ihan ”normaali” tai olen uhkarohkea erilaisuuden tavoittelija. Kaikesta huolimatta kaipaan kentälle.”

Työ köyhissä kylissä

Afganistanissa paikalliset ihmiset päättivät itse, mikä oli heidän akuutein avuntarpeensa. Yleensä tarvittiin teiden, käymälöiden ja kylpyhuoneiden rakentamista. Tosin eräässä kylässä 90 prosenttia asukkaista ei tiennyt, mitä tarkoittaa sana kylpyhuone. Myös terveyskasvatus oli osa Seijan työtä.

”Välillä eteeni tulee asioita, joista en ymmärrä yhtään mitään, esimerkiksi kuinka paljon sementtiä tarvitaan kussakin projektissa…”, Seija kirjoitti.

Alkeellisista ja epävarmoista oloista huolimatta afgaanien iloisuus ja ystävällisyys teki Seijaan suuren vaikutuksen. Länsimaalaisen silmin se oli vastakohta arjen todellisuudelle, joka oli ääretöntä köyhyyttä ja vuosikymmenien sotimisen tuomaa kärsimystä. Seijan oli joskus vaikea ymmärtää Suomessa esiintyvää valittamisen kulttuuria ja ilottomuutta.

Eräs vierailu paikallisen sairaalan palovammaosastolla oli erityisen pysäyttävä. Iso osa potilaista oli yrittänyt polttoitsemurhaa tai jäänyt henkiin aviopuolison murhayrityksen jälkeen. Tukahduttava kuumuus ja kuvottava haju leijui osaston huoneissa. Meluavat sukulaiset ja veriset lakanat jäivät lähtemättömästi Seijan mieleen: ”Hiljaisena palasin toimistolleni, ajattelin kollegaani, joka tekee joka päivä töitä heidän parissaan. Olo oli kuin olisin käynyt maanpäällisessä helvetissä. Pienet elinympyräni, epävakaa tilanne, vastustajat, puhumattakaan kiusallisista kirppujen puremista, tuntuivat naurettavan pieniltä. Me pääsemme täältä aina pois, mutta näiden ihmisten on kestettävä tätä kaikkea.”

Olo oli kuin olisin käynyt maan­päällisessä
helvetissä.

Taivasmatkalla

Seija eli pitkälti Afganistanissa vuosina 1998–2014, muutamia kotimaanjaksoja lukuun ottamatta. Monista inhimillisistä vaikeuksista ja vaaroista huolimatta hän koki, että työ sodan runteleman maan ihmisten parissa oli Jumalan hänelle antama paikka. Hän halusi jakaa toisillekin sitä Jumalan rakkautta, jota itse oli kokenut.

Seijan hartain toive oli, että mahdollisimman moni saisi elää Jumalan yhtey­dessä ja olisi matkalla taivaaseen. Häntä koskettivat kertomukset siitä, miten Jeesus oli muuttanut ihmisten elämää. Häntä murehdutti kuinka ihmiset kiireissään kulkevat tärkeimmän ohi.

”Me kaikki olemme matkalla, ja toivottavasti taivasmatkalla. Perille kotiin pääsyä odotellessa jollakin tavoin käytämme tämän ajan, kuka mitenkin. Kuinka paljon meillä on niin sanottua oletettua kiirettä, joka saa unohtamaan elämämme tärkeimmän asian.”

Seija Järvenpää ei halunnut olla sankaripyhimys, mutta hän tiesi, missä on todellinen turva kuolemankin edessä.

Artikkeli perustuu Jukka Sariolan kirjaan Ystäväni Seija – kutsumuksena
Afganistan (Uusi Tie 2015).