Onko kirkolla omaa raamatuntulkintaa?

Kansanedustaja Inka Hopsu (vihr.) käytti eduskunnan lähetekeskustelussa uudesta kirkkolaista puheenvuoron, jossa hän kiteytti tietyn näkemyksen: ”Luterilainen kirkko tunnustaa kyllä kirkkolain mukaan Raamattuun perustuvaa uskoa, mutta ei kirkkolain perusteella mitään tiettyä raamatuntulkintaa. Lakiesitys tarjoaa mielestäni hyvän pohjan kansankirkkomme toiminnalle” (Kotimaa24)

Tämä näkemys ei anna oikeaa kuvaa tilanteesta eikä kirkon viimeaikaisista päätöksistä. Jos tunnustetaan ”Raamattuun perustuvaa uskoa”, se perustuu välttämättä johonkin tiettyyn tulkintaan sen sisällöstä. Kirkko on sitoutunut tulkitsemaan Raamattua tunnustuskirjojensa tulkinnan mukaan. Tähän jokainen pappi vihkimyksessään lupaa sitoutua. Ajatus siitä, ettei kirkossa olisi mitään tiettyä raamatuntulkintaa, ei pidä paikkaansa.

Käytännössä ajatus siitä, että kirkossa ei ole jostakin asias­ta yhtä velvoittavaa tulkintaa, otetaan usein esille silloin, kun halutaan irrottautua sellaisesta perinteisestä tulkinnasta, joka ei miellytä. Näin on esimerkiksi avioliittokysymyksessä. Kun perinteinen näkemys miehen ja naisen välisestä avioliitosta, johon kirkko on aina sitoutunut, ei enää miellytä, aletaan puhua siitä, että kirkolla ei ole tästä asiasta mitään tiettyä raamatuntulkintaa, tai näkemystä.

HOPSUN MUKAAN ”kirkko – – oman autonomiansa puitteissa on päättänyt olla asettamatta mitään rajoituksia vihittävien sukupuolelle”. Asia ei ole näin. Kirkon raamatuntulkintaan tässä asiassa voi tutustua lukemalla dokumentit niistä noin kymmenestä eri yhteydestä kirkon johtotasolla, jolloin kirkko on viime vuosina ottanut tähän asiaan kantaa. Viimeisimmässä asiaa koskevassa kannanotossaan, toukokuussa 2018, kirkolliskokous nimenomaan torjui avioliittokäsityksen laajentamisen koskemaan myös samaa sukupuolta olevien avioliittoa. Tässäkin yhteydessä se perustevaliokunnan mietinnössä vetosi tulkintaansa Raamatun luomiskertomuksen opetuksesta ja siihen sitoutuvasta Jeesuksen opetuksesta.

Luterilaisella kirkolla on tunnustuskirjoihin perustuen tietty tulkinta Raamatusta koskien esimerkiksi pelastusta, vanhurskauttamista, kirkkoa, kastetta, ehtoollista ja niin edelleen.

JOS KIRKOLLA ei olisi mitään tiettyä Raamattuun perustuvaa tulkintaa uskosta ja etiikasta, se joutuisi käytännössä seuraamaan vain ympäröivässä yhteiskunnassa vallitsevia senhetkisiä näkemyksiä. Tällainen tilanne miellyttäisi tietysti niitä, jotka haluaisivat kirkon omaksuvan ympäröivän yhteiskunnan näkemyksen jossakin kysymyksessä. Näin kirkko kuitenkin lakkaisi olemasta itsenäinen kirkko, joka tekee omat päätöksensä perustuen sen omaan tulkintaan siitä, mitä sen perusdokumenteissa (Raamattu ja tunnustus) opetetaan.

Suuntaus, jonka mukaan kirkon ja kristittyjen uskonnonvapautta ja itsemääräämisoikeutta yhteiskunnassa kavennetaan, on huolestuttava. Tällaisella kaventamisella on käytännössä taipumus laajentua, niin että kirkosta uhkaa käytännössä tulla jonkinlainen valtion ”uskontolaitos”. Kirkon oma profeetallinen ääni vaikenee.

TÄLLAISESSA TILANTEESSA ratkaisevaa on, että tämä profeetallinen ääni kuuluisi jotakin muuta kautta: esimerkiksi vapaiden kristillisten järjestöjen tai muiden kirkkokuntien kautta, tai edes jonkun yksilön sanoittamana.  Vaarana on tietysti, että uskonnonvapauden kaventaminen laajenee koskemaan muitakin uskonnollisia toimijoita kuin kansankirkkoa. Silloin kaikki uskonnolliset toimijat halutaan painostaa eri tavoin tietyn näkemyksen kannattajiksi.

Vaihtoehtona olisi pitää kiinni kirkkojen vahvasta itsemääräämisoikeudesta myös sellaisissa asioissa kuin avioliittonäkemys. Yhteiskunnassa, joka ei ole sitoutunut kristillisiin arvoihin, on tietysti laajempi vapaus tulkita asioita kuin kirkossa, joka sitoutuu Raamattuun.