Oliko keskiaika pimeä?

Historioitsija Jaakko Tahkokallio murtaa keskiaikaa koskevia myyttejä uutuuskirjassaan. Monet myyteistä liittyvät läheisesti kirkkoon ja kristinuskoon.

KUVA: SHUTTERSTOCK

Filosofian tohtori Jaakko Tahkokallio työskentelee tietoasiantuntijana Kansalliskirjastossa. KUVA: MATTI KORHONEN

Historia on kiinnostanut Jaakko Tahkokalliota lapsesta asti. Hänen ensimmäinen suosikkikirjansa 3–4-vuotiaana oli lasten versio Homeroksen Iliaasta ja Odysseasta. Sitä tuli lainattua Tapiolan kirjastosta niin ahkerasti, ettei kirja enää pysynyt liitoksissaan.

– Kävin lapsena läpi kaikki historiaan liittyvät kiinnostuskohteet, kuten muinainen Kreikka, muinainen Egypti, intiaanit ja keskiaika ritareineen. Olen näitä elänyt lapsena leikkien kautta.

Lukion jälkeen hän lähti lukemaan historiaa yliopistoon. Jatko-opintovaiheessa hänen erityisalakseen muodostui keskiajan tutkimus, erityisesti 1100-luku. Tällä hetkellä hän työskentelee vanhojen karttojen ja keskiaikaisten kokoelmien hoitajana Kansalliskirjastossa Helsingin yliopistolla.

Käydessään ”small talkia” uusien tuttavuuksien kanssa Tahkokallio kohtaa usein kysymyksen, oliko keskiaika pimeä. Ja toden totta, meistä monilla on vahva käsitys keskiajasta (noin v. 500–1500) synkkänä, väkivaltaisena ja sorron täyteisenä aikakautena, jolloin taikauskoinen kirkko kahlitsi kansaa ja vastusti tiedettä.

Tätä myyttistä kuvaa Tahkokallio halusi lähteä murtamaan, ja tuloksena oli tänä syksynä julkaistu kirja Pimeä aika – Kymmenen myyttiä keskiajasta (Gaudeamus 2019).

Suuret valistusfilosofit olivat kirkkovihamielisiä

Jaakko Tahkokallion mukaan myytti julmasta ja takapajuisesta keskiajasta syntyi vähitellen ja osissa. Ensimmäisen kerran termiä ”keskiaika” (media tempestas) käyttivät renessanssiajattelijat 1300–1400-luvuilla. He halusivat elvyttää antiikin latinalaisen kirjallisuuden, jonka keskiaika oli heidän mielestään hukannut. 1700-luvulla valistusfilosofit arvostelevat ankarasti kirkon valtaa ja säätyprivilegioita, joiden he katsovat periytyvän ”feodaaliselta ajalta”, millä he viittasivat keskiaikaan.

1800-luvulla antropologisen tutkimuksen myötä keskiaikainen ihminen alettiin nähdä primitiivisenä, alkukantaisena ihmisenä, josta eurooppalainen sivistynyt uuden ajan ihminen on kehittynyt. 1900-luvulla tähän palapeliin lisättiin erinäisiä palasia, kuten vaikkapa Philippe Ariès’n näkemys, jonka mukaan keskiajalla lapsuutta ei ollut olemassa, vaan lapsiin suhtauduttiin kuin pieniin aikuisiin.

– Suuret ranskalaiset valistusfilosofit, kuten Voltaire ja Rousseau, alkoivat 1700-luvulla mustamaalata keskiaikaa. He olivat hyvin kirkkovihamielisiä. Mielestäni 1700-luvun kirkkoakin kohdeltiin aika kohtuuttomasti. Tuotettiin paljon propagandaa, joka ei pidä paikkansa, Tahkokallio avaa.

Toisaalta myös reformaatio on edistänyt ajatusta pimeästä keskiajasta. 1600-luvun puhdasoppisuudessa reformaatiosta haluttiin antaa tieteellisempi ja analyyttisempi kuva kuin keskiajan taikauskoisesta katolisuudesta.

KUVA: ISTOCKPHOTO

Emme saa jäädä edistystarinan vangeiksi

Kirjassa käsiteltävät myytit ovat sellaisia, joihin Jaakko Tahkokallio itsekin tutustui lapsena ja nuorena. Hänkin luki, kuinka keskiajan ihmiset uskoivat maan olevan litteä ja siitä, kuinka keskiajan ihmiset olivat lapsenomaisia ja epärationaalisia.

– Tämä on kirja myös yllätyksistä. Siitä, miten omat käsitykseni ovat muuttuneet sen aikana, kun olen tehnyt tutkimusta.

Mikä tarve meillä on sitten ylläpitää myyttiä pimeästä keskiajasta? Avaako se meille kenties myönteisemmän tulevaisuuden näkymän, kun voimme nähdä kehityksen kulkeneen jatkuvasti parempaan suuntaan?

– Kyllä se siihen liittyy. Enkä sano, että se optimismi on kokonaan väärin. Onhan siitä ajasta menty paljon eteenpäin, Tahkokallio sanoo.

Hän huomauttaa, että tällainen ihmiskunnan historian kasvutarina myös muistuttaa eräässä mielessä kristillistä pelastuskertomusta.

– Siinä oleellista oli, että me olimme aikoinaan pakanoita ja pelastuksen ulkopuolella. Sitten pelastus tuli ja nyt olemme menneet eteenpäin. Tämä on vain maallistettu versio tästä kristillisestä kertomuksesta.

Tahkokallio sanoo itse uskovansa valistuksen projektiin, jossa yhteiskuntaa pyritään rakentamaan analyyttisen ja tieteellisen tiedon varaan. Ateismiin taipuvaisena agnostikkona hänen maailmankuvassaan ei myöskään uskonnolla ole sitä paikkaa, joka sillä keskiajan ihmisten maailmankuvassa oli.

– Mutta me emme saa jäädä myöskään sellaisen tarinan vangiksi, jossa päädytään keksimään kuvitteellista historiaa.

Monissa myyteissä on ripaus totuutta mukana, mutta ongelmana on, jos edistyskertomuksemme kadottaa todellisen historian nyanssit. Valistuksen edistysuskosta voi tulla jäykkää dogmaattisuutta.

– Jos me ajattelemme, että ihminen ratkaisee tieteen ja teknologian avulla kaikki ongelmat, valistuksen edistystarina voi olla jopa vaarallinen.

Keskiajan kirkko loi oppineisuuden kulttuurin

KESKIAJAN KOLMIJAKO

  • Varhaiskeskiaika (noin vuodet 500–1000)
  • Sydänkeskiaika (1000–1250)
  • Myöhäiskeskiaika (1250–1500)

Vaikka Jaakko Tahkokallio ei ole itse vakaumuksellinen uskovainen, hänen suhteensa kirkkoon ja sen vaikutukseen historiassa on myönteinen. Hänellä ei ole myöskään tarvetta yhtyä niin sanottujen uusateistien ylimitoitettuun kritiikkiin kristinuskon historiaa kohtaan. Päinvastoin, kirjassaan hän ilomielin murskaa niitä myyttejä, joita keskiaikainen kristillisyys on saanut osakseen.

Suurin harha Tahkokallion mukaan on kuvitelma kirkon ja tieteen välisestä sodasta. Hänen mielestään keskiajan kristinuskon saama kritiikki on kohtuutonta, kun ottaa huomioon, miten suuren työn kirkko teki tieteen ja oppineisuuden kulttuurin rakentamiseksi.

– Keskiajan kristinuskolla on hyvin ratkaiseva merkitys luonnontieteen syntyyn. Keskiajan kristinusko on hyvin tieteellinen ja rationalistinen uskonto. Siinä lähestytään analyyttisesti isoa määrää tekstejä. Syntyy kokonainen oppineena toimimisen ja olemisen tapa. Syntyvät katedraalikoulut ja yliopistolaitos.

Luonnontieteen pioneereistä useimmat olivat Jumalaan uskovia tiedemiehiä. Heidän uskonsa siihen, että kaikkialla pätevät samat luonnonlait, pohjautui siihen kristilliseen vakaumukseen, että luonnonlakien takana on Jumala, joka on luonut maailman.

– Tieteen tekemisen motivaatio nousi siitä, että tiedettä tekemällä me lähestymme Jumalaa. Siinä selvitetään Jumalan logiikkaa. On Jumalan kunnioittamista, että tutustutaan siihen, miten maailma toimii.

Vainot olivat myöhäiskeskiajan ilmiö

Keskiajan riisuminen myyteistä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö aikakaudessa olisi esiintynyt paljon sellaista, joka meidän näkökulmastamme tuntuu kummalliselta ja väärältä. Kirkkokaan ei saa myytinmurtajalta puhtaita papereita.

– Sellainen ajattelutapa, että on jokin oppi, jonka nimissä voidaan surmata toisia ihmisiä, on mielestäni aina väärin, Jaakko Tahkokallio sanoo.

Hän viittaa harhaoppisten rankaisemiseen. Harhaoppisten tappamisen ajateltiin estävän väärän opin leviämistä ja sitä kautta ihmisten joutumista kadotukseen. Harhaoppisten lisäksi homoseksuaalit, spitaaliset ja juutalaiset kuuluivat stigmatisoituun väestönosaan.

On kuitenkin tärkeää huomata, että tämä on vasta myöhäiskeskiajan ilmiö. Varhaiskeskiajalla kirkko oli huomattavasti ”suvaitsevaisempi”.

– Tällaista ei ollut kovin paljon varhaiskeskiajalla. Juutalaisetkin ovat silloin vielä aika suvaittuja.

Lisäksi

Tunnista nämä myyteiksi

”Ihmiset uskoivat, että maa on litteä”

Jo antiikissa Maan ymmärrettiin olevan pallonmuotoinen, ja Erastothenes (n. 285–194 eKr.) laski jopa maapallon ympärysmitaksi tarkat 40 000 kilometriä. Käsitys Maan pallonmuotoisuudesta periytyi keskiajalle. Myös suurin osa myöhäisantiikin kirkkoisistä pitäytyi pallonmuotoisuuteen. Ainoastaan kaksi kirkkoisää, Lactantius ja Kosmas Indikopleustes, puolustivat litteää maata.

Keskiajan suuret nimet Tuomas Akvinolainen ja Dante pitäytyivät Maan pallon muotoon, eikä kukaan keskiajan kirjoittaja millään kielellä väittänyt Maan olevan litteä. Myytti on ilmeisesti peräisin yhdysvaltalaisen kirjailijan Washington Irvingin (1783–1859) Kolumbuksen elämää ja matkoja käsittelevästä fiktiota ja historiaa sekoittavasta kirjasta.

”Keskiaika oli julmuuden ja väkivallan aikakausi”

Väkivaltainen kuolema oli keskiajan Euroopassa huomattavasti tavallisempi kuin nykyajan länsimaissa. Tutkijat ovat yksimielisiä siitä, että tärkein selitys väkivallan vähentymiselle on modernin valtion väkivaltamonopoli, sillä se lopettaa verikostojen kierteen. Kuitenkin keskiajan Euroopassa väkivaltaiset kuolemat olivat selvästi harvinaisempia kuin niin sanottujen luonnonkansojen keskuudessa. Keskiajan Eurooppa ei ollut mitenkään poikkeuksellisen väkivaltainen jakso ihmiskunnan historiassa.

Keskiajan kidutusmenetelmien käyttöä puolestaan on suuresti liioiteltu ja monet viime vuosisatoina rakennetut ”keskiaikaiset” kidutusmuseot sisältävät lähinnä uudella ajalla keksittyjä kidutuslaitteita.

”Keskiajalla poltettiin noitia”

Kirkon teologiassa magiaan suhtauduttiin kielteisesti, mutta varhaiskeskiajalla sitä ei pidetty rikoksena vaan syntinä. Siitä määrättiin erilaisia katumusharjoituksia, ei ruumiillisia rangaistuksia. Uskonnollinen suvaitsemattomuus lisääntyi keskiajan edetessä. Noitien vainoaminen alkoi vasta aivan keskiajan lopulla, jolloin magia alettiin käsittää yhteistyöksi demonien kanssa. Se samastettiin harhaoppeihin, ja myös sen harjoittamisesta alettiin tuomita kuolemaan.

On arvioitu, että ennen vuotta 1500 Euroopassa olisi poltettu noin tuhat noitaa, kun yhteensä noitavainoissa arvellaan kuolleen 40 000–50 000 ihmistä. Kovimmat noitavainot koettiin saksankielisessä Euroopassa vuosien 1560–1650 välillä. Näin ollen noitavainot eivät olleet keskiajan vaan uuden ajan alun ilmiö.

Lähde: Jaakko Tahkokallio, Pimeä aika – Kymmenen myyttiä keskiajasta (Gaudeamus 2019)