Natsijohtajat viimeisellä tuomiolla

Eversti Burton Andrus tarvitsi papin. Hänen johtamassaan vankilassa Nürnbergissä oli kaksikymmentäyksi Natsi-Saksan vaarallisinta elossa olevaa miestä. Kaikki olivat syytettyinä kammottavimmista sotarikoksista, jotka Eurooppa oli kuunaan nähnyt. Kuusi miljoonaa juutalaista ja viisi miljoonaa puolalaista, romania, kommunistia, homoseksuaalia, venäläistä sotavankia, mielisairasta, kehitysvammaista tai muuta vähemmistön edustajaa oli järjestelmällisesti murhattu Kolmannen valtakunnan kuolemanleireillä.

Ja nyt näille ihmiskuntaa vastaan rikkoneille piti saada pappi. Sellainen kuului Yhdysvaltain armeijan tapoihin, eivätkä sen edustajat tahtoneet poiketa siitä edes pahamaineisimpien vankiensa kohdalla. Itse asiassa sielunpaimenia piti saada kaksi. Toinen niille kuudelle vangille, jotka oli kastettu roomalaiskatolisen kirkon jäseniksi, ja toinen niille viidelletoista, jotka olivat kasvaneet luterilaisen kirkon piirissä. Yhdysvaltain armeijan luterilainen sotilaspastori, amerikansaksalainen Henry Gerecke oli toinen kutsun saaneista, katolinen Sixtus O’Connor toinen.

Andrus tarvitsi tehtävään kokeneita miehiä, ja Gerecke oli juuri sellainen. Hän oli tehnyt työtä palvelusaikanaan liittoutuneiden sotilassairaalassa kuolevien ja haavoittuneiden parissa. Ennen sotaa hän oli toiminut kymmenisen vuotta vankilapastorina St. Louisissa. Gerecke oli myös vetänyt viikottaista radio-ohjelmaa rauhan aikana ja pyörittänyt mittavaa avustustyötä kaupungissa Yhdysvaltojen Suuresta lamasta alkaen. Salit täyttyivät, missä vain Gerecke saarnasikin. Aktiivisen uran kääntöpuolena pastorin pojat näkivät isäänsä kotona arkiviikon aikana töiltään vain harvoin.

Liittoutuneiden armeijassa Gerecke oli kuitenkin ansioituneimpia pastoreita saatavilla, ja hän puhui sujuvaa saksaa. Kaikesta tästä Andrus oli hyvin perillä. ”En tiedä ketään pätevämpää tähän tilanteeseen”, eversti kirjoitti myöhemmin.

Mutta nyt pastori epäröi. Kun kutsu johtavien natsien sielunhoitajaksi tuli perille sairaalaan, hän pyysi miettimisaikaa. Vaikka hän oli elämänsä aikana työskennellyt pitkään pappina rikollisten parissa tavallisista murtovarkaista murhamiehiin asti, näiden massamurhaajien pahuus oli jotain poikkeuksellista. Hän oli vieraillut useaan otteeseen Dachaun keskitysleirillä ja kertomansa mukaan seinää koskettaessaan tahrinut kätensä tuhottujen vereen, jota tihkui seinän läpi. Kaksi Gerecken kolmesta pojasta oli haavoittunut sodassa, toinen sittemmin kuuluisaksi tulleessa Ardennien taistelussa. Gereckelle oli ehditty jopa tarjota tilaisuutta palata kotiin vaimonsa luokse, jota ei ollut nähnyt yli kahteen vuoteen.

Sairaalan puiston penkillä Gerecke kertoi silloin rukoilleensa kovemmin kuin koskaan elämänsä aikana. ”Melkein menin kotiin”, hän kirjoitti myöhemmin.

Mutta hän ei mennyt. Hitaasti muutaman päivän rukouksen ja pohdinnan aikana miehet alkoivat näyttäytyä pastorille kadonneina sieluina, joita hänen oli määrä auttaa. Kotiinpaluun sijaan Gerecke käveli takaisin kutsun tuoneen upseerin toimistoon ja ilmoitti: ”Minä tulen”.

Alas selleihin

Gerecken ja O’Connorin ”lauman” eli kahdenkymmenenyhden pahimman sotarikollisen sellit Nürnbergin oikeustalossa olivat rakennuksen alimmassa kerroksessa. Gerecke käveli ensimmäistä kertaa portaat alas tapaamaan vankeja marraskuussa 1945. Heidän joukossaan olivat muun muassa sellaiset henkilöt kuin kansallissosialistisen puolueen varapuheenjohtaja Rudolf Hess, natsi-Saksan valtakunnanmarsalkka ja Hitlerin seuraajakseen nimittämä Hermann Göring, sotamarsalkka Wilhelm Keitel, ulkoministeri Joachim von Ribbentrop, Hitler Jugendin johtaja Baldur von Schirach, sekä rotuteorian luoja ja natsi-ideologi Alfred Rosenberg. Ensimmäisenä iltanaan Gerecke vieraili tulevien seurakuntalaistensa selleissä, kätteli natseja ja aloitti työnsä.

Ensikohtaamisestaan Hermann Göringin kanssa Gerecke kertoo, että pelkäsi tämän isokokoisen ja itserakkaan mahtailijan tapaamista eniten. Pastorin astuessa sisään Göring oli lukemassa kirjaa ja polttamassa piippua. Huomatessaan Gerecken, Göring ponnahti ylös, kopautti kantansa yhteen ja kumarsi. Kätellessä hän sanoi, ”Kuulin, että olitte tulossa ja olen iloinen nähdessäni Teidät.” Göring oli alusta alkaen jutusteleva ja vilkas, mutta laskelmoiva seuramies. Hän lupasi tulla vankilan kappeliin jumalanpalveluksiin ja yritti jopa saada Hessin mukaansa, koska arveli jumalanpalvelusaktiivisuuden luovan heistä paremman kuvan tuomarien silmissä.

Seuraava vanki Wilhelm Keitel luki Göringin tavoin kirjaa, kun Gerecke saapui hänen selliinsä. Pastorin suureksi yllätykseksi opus oli Raamattu. ”Tiedän tästä kirjasta, että Jumala voi rakastaa sellaista syntistä kuin minä”, Keitel sanoi Gereckelle. Teeskentelijä, ajatteli Gerecke ensin, koska oli nähnyt sellaisia paljon aikaisemminkin. Mutta mitä enemmän hän kuunteli, sitä vakuuttuneemmaksi hän kuitenkin tuli Keitelin vilpittömyydestä. Arvomerkeistään riisuttu marsalkka oli juuri valmistautumassa päivän hartaushetkeensä ja pyysi siksi Gereckeä liittymään seuraansa. Rukous jäi papin mieleen pysyvästi, sillä siinä ”Hitlerin lemmikkikenraali” pyysi monia syntejään anteeksi ja anoi Jumalalta armoa Kristuksen uhrikuoleman tähden.

Siinä missä Keitel oli katuvassa mielentilassa jo Gerecken aloittaessa työnsä, Joachim von Ribbentrop oli välinpitämätön kristinuskon suhteen. ”Tämä uskontoasia ei ole niin tärkeä, kuin minä sitä pidätte”, entinen ulkoministeri sanoi Gereckelle ensitapaamisessa. Mutta hitaasti Ribbentropin mieli alkoi muuttua ja hän alkoi esittää kysymyksiä kristillisestä uskosta. Yksi niistä oli samanlainen, johon Hitlerille uskolliset ”saksalaiset kristityt” ja vastarintateologi Dietrich Bonhoeffer olivat antaneet varsin erilaiset vastaukset: ”Voiko mies olla isänmaallinen ja kristitty samaan aikaan?”

Keskusteluissa pastorin kanssa kävi jossain vaiheessa ilmi, että Ribbentropin vaimo oli ohjannut miehensä pois hänen lapsuudenuskostaan. Tämän vaimo vahvistikin ja sanoi kirjeissään Gereckelle, että yrittäisi mitätöidä papin vaikutuksen mieheensä kaikin mahdollisin tavoin. Gerecke kuvasi jälkeenpäin – myöntäen tilanteen aiheuttaman puolueellisen arvionsa – Ribbentropin vaimon olleen ehkä ”jumalattomin nainen”, jonka oli koskaan tavannut.

Muutaman kuukauden päästä Gerecke pani merkille, että Ribbentrop alkoi lukea Raamattua ja katekismusta, ja tuli ennen pitkää Gerecken sanoin ”yhä katuvammaksi ja halusi vakavasti kääntyä pois menneestä”.

Gerecken mukaan suurin osa vangeista katui rikoksiaan Jumalan edessä aidosti ja halusi palata takaisin kristilliseen uskoon, jonka katsoivat natsismin myötä hylänneensä.

Palaako Gerecke kotiin kesken oikeudenkäyntien?

Kevään mittaan Gerecke toimitti jumalanpalveluksia ja työskenteli natsivankien sielunhoitajana. Vankilaan improvisoidussa pienessä kappelissa annettiin ehtoollistakin niille, jotka olivat siihen Gerecken mielestä valmiit. Palvelusten urkurina toimi eräs vankilassa uskonsa uudelleen löytänyt SS-mies.

Tähän aikaan vankien keskuudessa alkoi kiertää huhu, jonka mukaan Gerecke saattaisi palata kotiin ennen oikeudenkäynnin päätöstä. Monelle vangille hänestä oli tullut läheinen, varsinkin niille, jotka etsivät armahdusta Raamatusta. Vangit järkeilivät, että Gerecken vaimo Alma olisi sellainen henkilö, joka voisi suostutella pastorin jäämään heidän luokseen kuulustelujen loppuun asti. He päättivät siksi kirjoittaa kirjeen Almalle pyytäen häntä vielä jättämään miehensä Saksaan. Kirjeessä luki muun muassa:

”Kenenkään muun kuin Teidän miehenne on mahdotonta tunkeutua näiden muurien läpi, jotka meidän ympärillemme on pystytetty, enemmän hengellisessä mielessä kuin aineellisessa. Tulemme olemaan Teille syvästi velassa.”

Allekirjoittajina olivat kaikki kaksikymmentäyksi vankia, vaikka osa heistä ei osallistunutkaan jumalanpalveluksiin. Gerecke ei ollut edes suunnitellut paluuta, mutta joka tapauksessa hänen vaimonsa kehotti häntä jäämään.

Kuulustelut päättyvät ja perheet vierailevat vankilassa

Elokuun 31. päivänä 1946 kuulustelut olivat ohi ja tuomitut antoivat tuona päivänä viimeiset lausuntonsa oikeudelle, joissa he kuvaavat kantansa rikoksiin. Hermann Göring kiisti syyllistyneensä muiden kansojen ”murhiin, ryöstöihin, orjuutukseen tai rikoksiin”.

”Ainoa motiivini oli kansani onni, vapaus ja elämä. Tästä kutsun Kaikkivaltiaan ja Saksan kansan todistajaksi”, Göring sanoi.

Wilhelm Keitelin puheenvuoro puolestaan sai laajasti kiitosta rintamalinjojen molemmin puolin. Moniin muihin tuomittuihin nähden varsin avoin ja rehellinen tunnustus koski hänen heikkouttaan ja sokeuttaan tunnistaa natsismin pahuus ja hän nyt ”valitsisi mieluummin kuoleman kuin sen, että tulisi vedetyksi sellaisten tuhoisien keinojen verkkoon”.

Myöhemmin vapautettu natsien lehdistöosaston päällikkö Hans Fritzsche kertoi Keitelista, että muut syytetyt olivat nimitelleet häntä ja sanoneet aiemmin selkärangattomaksi, ”mutta todistajanaitiossa hän osoitti paitsi terävää loogista mielenlaatua, myös enemmän rohkeutta kuin useimmat.”

Sen sijaan Joachim von Ribbentrop oli tässä vaiheessa oikeusprosessia sitä mieltä, että ainakaan liittoutuneiden kokoamalla tuomioistuimella ei ollut oikeutta tuomita häntä:

”Ainoa asia, josta katson olevani syyllinen kansani edessä – en tämän tuomioistuimen – on, että ulkopoliittiset pyrkimykseni jäivät ilman menestystä”, Ribbentrop lausui uhmakkaasti.

Mitä hän tuolloin ajattelikaan mahdollisesti Jumalan tuomioistuimesta ja syyllisyydestään sen edessä, on kirjallisen aineiston perusteella hankala sanoa.

Tuomarit vetäytyivät kuulustelujen jälkeen punnitsemaan todistusaineistoa ja kertoivat antavansa tuomionsa joidenkin viikkojen päästä. Pastorit Gerecke ja O’Connor päättivät pyytää heiltä lupaa syytetyille nähdä perheitään ennen päätöksiä, ja saivatkin sen.

Jotkut tuomituista, kuten Keitel, eivät halunneet nähdän perhettään, koska eivät uskoneet psyykkisesti kestävänsä sitä. Monet muut kuitenkin halusivat ja saivat nähdä vaimonsa ja lapsensa, tosin vain vartijoiden ja pastorien läsnäollessa.

Göring oli erityisen läheinen vaimonsa Emmyn ja kahdeksanvuotiaan tyttärensä Eddan kanssa. Emmy oli neuvonut Eddaa olemaan sanomatta mitään isälleen vierailujen aikana, mutta Gereckelle tyttö kyllä sai puhua. Erään kerran pastori kysyi lapselta, lukeeko hän iltarukouksensa.

”Kyllä”, vastasi Edda.

”Entä miten sinä rukoilet?” Gerecke jatkoi.

”Polvistun sängyn viereen, katson ylös taivaaseen ja rukoilen Jumalaa avaamaan isin sydämen ja päästämään Jeesuksen sisään”, Edda vastasi.

Ribbentropin kohdalla kiinnostus kristinuskoa kohtaan oli kasvanut jo sen verran, että tapaamisissaan perheensä kanssa hän suostutteli vaimoaan antamaan kastaa heidän kaksi poikaansa ja liittämään heidät kirkkoon. Lopulta vaimo antoikin periksi. Gerecke auttoi järjestämään poikien kasteet heitä lähellä olevassa kirkossa.

Tuomion päivä

Viimein maanantaina, syyskuun 30. päivänä raskaiden turvatoimien ympäröimänä sekä tuomarit että syytetyt tuotiin oikeussaliin. Oikeuden johtaja, tuomari Geoffrey Lawrence luki syytetyille heidän tuomionsa.

”Totuus on, että he aktiivisesti osallistuivat kaikkiin näihin rikoksiin, tai istuivat hiljaa ja hyväksyen ja todistivat niiden toteuttamista. Sellaisten rikosten toteuttamista, joiden laajuutta ja järkyttävyyttä maailma ei ole koskaan ennen joutunut tietämään”, Lawrence totesi johdantopuheessaan.

Ensimmäisenä oli vuorossa liittoutuneiden merkittävin vanki eli Göring. Hänet todettiin syylliseksi kaikkiin syytteisiin. Göring kuunteli tuomiota kalpeaksi valahtaneena.

”Tämä kansainvälinen sotatuomioistuin tuomitsee sinut kuolemaan hirttämällä,” Lawrence totesi.

Göring laski tulkin puhetta varten annetut kuulokkeensa, kääntyi ja käveli pois ilmeettömänä. Seuraavana oli vuorossa Rudolf Hess, joka sai elinkautisen vankeustuomion, sitten Ribbentrop. Ajan lehtitietojen mukaan Ribbentrop ”hikoili, aivan kuin hänellä olisi jo silmukka kaulassaan”. Kuolemantuomion kuullessaan hän lyyhistyi ja näytti siltä, kuin joku olisi lyönyt häntä vatsaan.

Wilhelm Keitel sen sijaan otti tuomionsa vastaan tyynemmin. Kun hän kuuli loppunsa koittavan hirsipuussa, Keitel vain nyökkäsi lyhyesti ja hyväksyvästi.

Göring ei taivu

Tuomioiden julistamisen jälkeen tunnelma Nürnbergin oikeustalon vankilassa tiivistyy ja pastoreille alkaa tulla kiire. Jotkut vangeista pyytävät pappeja neljä tai viisi kertaa päivässä luokseen. Natsi-Saksan työvoimasta vastannut ja vankilassa uskonsa löytänyt Fritz Sauckel rukoilee alati hermostuneesti ja päättää jokaisen rukouksensa sanoihin ”ole minulle syntiselle armollinen”. Keitel etsii Raamatustaan erityisesti niitä kohtia, joissa puhutaan lunastuksesta Kristuksen kautta. Myös Ribbentrop lukee Raamattuaan suurimman osan päivästä. Tähän asti vaikeasti tulkittava entinen sisäministeri Wilhelm Frick kertoo Gereckelle hirttämistä edeltävänä yönä löytäneensä pelastajansa.

Lokakuun 12. päivänä kuolemaantuomitut näkevät perheensä viimeisen kerran. Göring saa kuulla vaimonsa Emmyn kertoneen tyttärelleen, että isä tulee kuolemaan. Gerecke kirjoittaa, että perhevierailujen aikana hän ensimmäistä kertaa koko vuonna näki Göringin viileän itsevarmuuden horjuvan. Nyt Hermann itki. Gerecken mukaan tämä oli ainoa kerta, kun hän näki kyyneliä miehen silmissä.

”Hän sanoi haluavansa nähdä sinut taivaassa”, Emmy kertoi miehelleen, mitä heidän tyttärensä oli sanonut.

Hermannin ei kerrota tarttuneen aiheeseen. He puhuvat vielä avioliitostaan ja onnellisemmista ajoista, kunnes on aika erota. Lähtö on tunteellinen ja Emmy jää vielä minuuteiksi istumaan paikalleen miehensä mentyä.

Kun Gerecke saapui myöhemmin vierailemaan Göringin sellissä, tämä sanoi kuin kaikki entinen mahtipontisuus olisi hänestä riisuttu: ”Kuolin sillä hetkellä, kun jätin vaimoni yläkertaan.”

Gerecke yritti viimeiseen asti taivutella Göringiä uskomaan evankeliumin. Iltana ennen teloitusyötä, miehet vielä kerran keskustelevat uskonasioista. Tällöin Göring kyllästyy ja pilkkaa luomiskertomusta, käsitystä Raamatun jumalallisesta inspiraatiosta ja suoraan kieltää, että Kristus olisi sovittanut kuolemallaan ihmiskunnan synnit.

”Tämä on se, mitä Jeesus sanoi. Ei sitä, mitä Gerecke sanoo, vaan tässä Jumala puhuu Teille. Ettekö hyväksyisi tätä?” vetoaa Gerecke.

”En! En voi tehdä sitä. Minulle tämä Jeesus on taas vain yksi älykäs juutalainen. Ette usko tätä kaikkea itsekään. Kun ihminen kuolee, se on kaiken loppu”, Göring vastaa ja kertoo silti uskovansa Jumalaan luojana. Hänen mukaansa Jumala kuitenkin vain kaitsee maailman suuria linjoja, muttei välitä pienistä asioista, ”kuten siitä, mitä Hermann Göringille kuuluu.”

Yhtäkkiä Göring kuitenkin kysyy, voisiko saada ehtoollista, noin varmuuden vuoksi. Gerecke hämmästyy ja kieltäytyy antamasta sitä, koska mies juuri kielsi Kristuksen, ehtoollisen asettajan.

Pastori vetoaa viimeisenä keinonaan Göringin tyttäreen, joka haluaa nähdä isänsä taivaassa.

”Niin, hän uskoo tuohon Teidän vapahtajaanne. Mutta minä en. Otan omat riskini, omalla tavallani”, Göring päättää keskustelun.

Noin puoli yksitoista samana iltana kuuluu vartijan karjahdus, että Göringillä on jokin kohtaus. Hänen suustaan tulee vaahtoa ja iso mies kouristelee. Gerecke juoksee paikalle ensimmäisenä ja huutaa hakemaan lääkäriä. Hätääntyneenä hän ei tiedä, mitä muutakaan tehdä ja lausuu raamatunjakeita kuolevan miehen korvaan. Pian selli on täynnä väkeä ja lääkäri toteaa Göringin menehtyneeksi. Hän oli myrkyttänyt itsensä syanidikapselilla. Eversti Andrus oli vannonut, että hänen vankilassan ei itsemurhia tapahtuisi, mutta jotain kautta kapseli oli löytänyt tiensä Göringille.

Tie hirttolavalle

Göringin itsemurhan jälkeen turvatoimia kiristetään. Kuolemaantuomituille tarjotaan heidän viimeinen ateriansa, ja teloitukset alkavat 16. lokakuuta yhdeltä yöllä. Göring olisi ollut vuorossa ensin, mutta nyt hänen paikkansa ottaa entinen ulkoministeri. Andrus huutaa käytävältä ”Ribbentrop!” ja sellin ovi avataan. Sisään astuu Gerecke, joka on ennen tätä päivää jo antanut seurakuntansa uudelle jäsenelle ehtoollista.

Ennen lähtöä hirttolavalle miehet rukoilevat ja Ribbentrop kertoo panevansa ”kaiken luottamuksensa Karitsan vereen, joka pois ottaa maailman synnin.” Sitten vankia lähdetään viemään viimaisen pihan poikki oikeustalon liikuntasaliin, jossa teloitusosasto odottaa.

Ribbentrop kapuaa hirttolavan portaat ylös ja asettuu pudotusaukon päälle. Pyöveli John C. Woods sitoo hänen kätensä kengännauhoilla selän taakse ja jalat yhteen sotilasvyöllä. Tuomitulta kysytään, onko hänellä viimeisiä sanoja. Ribbentropilla on ja niissä hän toivoo maailmaan rauhaa etenkin idän ja lännen välille. Hän päättää puheensa sanoihin ”Jumala, armahda minun sieluani.” Viimeiseksi hän kääntyy pastorinsa puoleen ja sanoo: ”Sinut minä näen vielä uudelleen.”

Huppu vedetään Ribbentropin pään yli, köysi pujotetaan kaulan ympäri ja mies pudotetaan hirttolavan aukosta alas.

Seuraavana on vuorossa Keitel. Andrus huutaa nimen, ja Gerecke astuu sisään miehen luo, josta hän myöhemmin kirjoittaa lämpimästi ”ystävänään”. Rukoushetki on kyynelten täyttämä. Matkalla teloituspaikalle Keitel toistelee hiljaa saksaksi raamatunjakeita ja hyräilee vanhaa virttä ”Harre, Meine Seele” (suom. ”Odota, minun sieluni”).

Hirttolavalla Keitel sanoo viimeiset sanansa, joissa muun muassa pyytää Jumalalta armoa Saksan kansalle. Niiden jälkeen hän rukoilee pastorinsa kanssa molempien äitien opettaman rukouksen:

”Kristuksen veri ja vanhurskaus, se on minun koristukseni ja kunnian viittani. Siinä seison Jumalan edessä, kun astun sisään taivaaseen. Aamen.”

Viimeiseksi Keitel kääntyy Gereckeen päin ja sanoo:

”Kiitän sinua ja heitä, jotka lähettivät sinut, koko sydämestäni.”

Woods vetää hupun Keitelin pään yli ja pujottaa köyden kaulan ympäri. Sen jälkeen mies pudotetaan aukon läpi kuolemaansa.

Lähteet:

Tim Townsend: Mission at Nuremberg – An American Army Chaplain and the Trial of the Nazis (2014, William Morrow, HarperCollins)

”I Walked the Gallows with the Nazi Chiefs”, Gerecken kirjoitus Saturday Evening Post-lehdessä nro 1, syyskuu 1950, sivut 18-19.

Päivitys 23.1. 2015 klo 08.35: oikeinkirjoituskorjauksia.

Piditkö artikkelista? Saat lisää mielenkiintoisia juttuja tilaamalla Uuden Tien tästä.

Katso myös alla olevasta videosta, mikä on Uuden Tien näky: