Mitä voimme oppia Raamatun epäilijöiltä?
Monet Raamatun henkilöt kokivat uskonmatkallaan epäilyksiä. Nämä neljä esimerkkiä auttavat meitä selviytymään omien epäilystemme kanssa.
Kuva: Istock
1. Saamme olla rehellisiä epäilyksistämme
Yksi Raamatun epäilijöistä on kenties tuntemattomammaksi jäänyt profeetta Habakuk. Habakuk vaikutti aikana, jolloin hän näki ympärillään kapinaa, katumattomuutta synneistä ja väkivaltaa israelilaisten keskellä. Habakukin mieleen hiipi epäilys siitä, oliko Jumalalla edelleen valta, oliko hän uskollinen ja tekisikö hän lopun pahuudesta.
Habakukin kirjan alussa mies valittaa: ”Kuinka kauan minun pitää huutaa, etkö kuule minua, Herra? Kuinka kauan minun täytyy valittaa väkivallan tähden, etkö sinä auta?” (Hab. 1:2) Lukijalla saattaa herätä ihmetys, että kuka Habakuk oikein luulee olevansa jopa nuhdellessaan Jumalaa. Mutta Jumala ei suuttunut siitä tai alkanut läksyttää profeettaa tämän epäuskosta – Jumala vastasi hänelle. Vastaus tosin ei poistanut ahdistusta, sillä Jumala ilmoitti, että israelilaiset joutuisivat suurten syntiensä tähden kärsimään. Toisaalta Jumala lupasi: ”…vanhurskas saa elää, kun hän pysyy uskollisena.” (2:4)
Habakuk oli rehellinen epäilystensä kanssa, ja Jumala otti ne vastaan. Profeetan suhteesta Jumalaan kertoo se, että olosuhteista huolimatta hän julistaa kirjan viimeisessä jakeessa: ”Mutta jo nyt minä riemuitsen Herrasta, iloitsen Jumalastani, joka pelastaa. Herra, minun Jumalani, on voimani. Hän tekee jalkani nopeiksi kuin kauriin jalat ja ohjaa kulkuni kukkuloille.” (Hab. 3:18–19)
2. Saamme pyytää Jumalalta apua epäilysten keskellä
Kerran Jeesus löysi opetuslapsensa kiistelemästä lainopettajien kanssa väkijoukon keskeltä. Kun hän kysyi, mistä oli kyse, eräs mies astui esiin ja kertoi poikansa olevan pahan hengen vallassa. Se yritti jopa tappaa pojan.
Voi vain kuvitella, millaista tuskaa isä tunsi sydämessään poikansa puolesta. Ehkä mies oli kuullut nasaretilaisen rabbin ihmeteoista ja mietti, löytyisikö viimein ratkaisu. Epätoivoissaan hän pyysi Jeesukselta armoa. Hänen sanoistaan kuitenkin kuuluu läpi epävarmuus: ”Jos sinä jotakin voit!” (Mark. 9:22) ”Jos voit?” vastasi Jeesus. ”Kaikki on mahdollista sille, joka uskoo.” (9:23) Sitten isä rukoili samoilla sanoilla kuin monet meistä ovat varmasti rukoilleet: ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani.” (9:24)
Miehen usko ei ollut läheskään täydellinen. Mutta hän yritti. Hän myönsi suoraan epäilynsä ja pyysi apua. Ja Jeesus auttoi häntä siinä tilanteessa, vaatimatta enempää. Jeesus kunnioitti isän rukousta ja paransi pojan.
3. Saamme pyytää todisteita uskomme tueksi
Ehkä Raamatun tunnetuin epäilijä on opetuslapsi Tuomas. Häntä voisi kutsua skeptikoksi, joka arvioi asioiden pätevyyden vasta tutustuttuaan todistusaineistoon. Tuomas ei uskonut ystäviään, kun he hehkuttivat nähneensä ylösnousseen Jeesuksen. Tuomas totesi: ”En usko. Jos en itse näe naulanjälkiä hänen käsissään ja pistä sormeani niihin ja jos en pistä kättäni hänen kylkeensä, minä en usko.” (Joh. 20:25)
Jeesus ei moittinut Tuomasta epäuskosta. Eikä hän jättänyt opetuslastaan uskomaan sokeasti, vaan ilmestyi uudelleen Tuomakselle.
Jeesus ei moittinut Tuomasta epäuskosta. Eikä hän jättänyt opetuslastaan uskomaan sokeasti, vaan ilmestyi uudelleen Tuomakselle. Jeesus tarjosi todisteet Tuomakselle, jotta hänellä olisi perusteet uskoa. Toisaalta Jeesus teki selväksi, että tästä eteenpäin epäilyt olisi aika jättää taakse. Heti ojennettuaan arpiset kätensä Tuomaksen kosketettaviksi hän sanoi: ”Älä ole epäuskoinen, vaan usko!” (Joh. 20:27)
4. Saamme tehdä tarkistuksen tarkistuksia
”Oletko sinä se, jonka on määrä tulla, vai pitääkö meidän odottaa jotakuta muuta?” (Luuk. 7:19) Nämä sanat pitävät sisällään epäilyn – ja ne tulivat yllättävältä taholta. Mies, joka kastoi itse Jeesuksen ja todisti Pyhän Hengen laskeutumista hänen ylleen, silti epäili. Johannes Kastaja oli saanut vahvemmat vakuudet uskoa kuin yksikään meistä. Hän käytännössä tiesi, kuka Jeesus oli.
Kuitenkin kun Johannes Kastaja virui Herodeksen vankilassa pelkät omat ajatuksensa seuranaan, epäusko syttyi hänenkin mielessään. Siksi Johannes lähetti opetuslapsiaan Jeesuksen luo tekemään uudelleen varmistuksen: oliko Jeesus varmasti Messias?
Kun Jeesus sitten lähetti opetuslapset takaisin, hän ei lähettänyt heitä epäilysten saattelemana. Eikä hän antanut mukaan kirjettä, jossa olisi paheksunut Johanneksen hairahdusta. Päinvastoin, hän kutsui Johanneksen opetuslapset katsomaan, kun hän teki ihmeitä. Sitten Jeesus sanoi heille: ”Menkää ja kertokaa Johannekselle, mitä olette nähneet ja kuulleet: Sokeat saavat näkönsä ja rammat kävelevät, spitaaliset puhdistuvat ja kuurot kuulevat, kuolleet herätetään henkiin ja köyhille julistetaan ilosanoma. Autuas se, joka ei minua torju.” (Luuk. 7: 22–23)
Viitatessaan Jesajan profetiaan itsestään Jeesus toi esiin, että profetia oli saanut täyttymyksensä. Johanneksen usko tarvitsi vielä kerran vahvistuksen, ja Jeesus auttoi mielellään.
TEKSTI: SUSANNA SARIMAA
Teksti perustuu apologeetta Alisa Childersin kotisivujen opetukseen ”4 lessons we can learn from the doubters in the Bible”.
Piditkö artikkelista? Saat lisää mielenkiintoisia juttuja tilaamalla Uuden Tien verkkolehden tästä. Jaa artikkeli myös sosiaalisessa mediassa.
Tutustu myös visioomme alla olevan videon kautta:
Lapsena, ehkä joskus ala-asteikäisenä, nukkumaan käydessäni ajattelin toisinaan kuolemaa. Mietin, että se on jotain sellaista kuin sängyssä silmät kiinni maatessa: hiljaisuutta ja pimeyttä. Paitsi että silloin ei ole edes ”minää”, joka mitään pimeyttä tai hiljaisuutta ajattelisi. Ajatus olemattomiin lakkaamisesta tuntui ahdistavalta. Silloin en osannut ajatella, että elämä jatkuu kuoleman jälkeen.
Myöhemmin tulin herätykseen ja uskoni on vahvistunut. Tiedän, että Jumala lupaa Jeesukseen turvautuville ikuisen elämän, emmekä me raukea tyhjiin. Olen tutustunut Jeesuksen ylösnousemuksen historiallisiin todisteisiin. Pidän niitä vahvoina, enkä ole keksinyt parempaa selitystä sille, mitä tapahtui kolmantena päivänä ristiinnaulitsemisen jälkeen. Jumala on sanassaan luvannut, että hän herättää jokaisen hänen omansa viimeisenä päivänä niin kuin hän herätti Jeesuksen.
Silti nuo lapsuudessa koetun kaltaiset ajatukset yllättävät minut toisinaan. Saatan edelleen yöllä herätessäni tuntea väristyksiä kaiken loppumisesta. Mietin, mitä jos Jumalaa ei sittenkään ole tai jospa en sittenkään ole hänen omansa. Vaikka uskon, silti epäilen. Kertooko se, että kristillinen usko ei todellisuudessa olekaan vahvalla pohjalla?
Epäilykset liittyvät vahvasti tunteisiin. Saatan epäillä tunnetasolla asioita, joihin järjen tasolla uskon.
Olen oivaltanut, että epäilykset eivät ole vain järkeen ja älyllisyyteen liittyviä asioita. Epäilykset liittyvät vahvasti myös tunteisiin. Saatan epäillä tunnetasolla asioita, joihin järjen tasolla uskon. Tunteet taas liittyvät vahvasti siihen tilanteeseen, jossa kulloinkin olen. Yöllä, väsyneenä, huonosti ruokittuna tai vaikeassa elämäntilanteessa tunne ottaa mielen hallintaansa ja johdattaa jonnekin, minne en haluaisi.
Katolinen pappi Oskari Juurikkala kirjoitti kesällä Hapatusta.net-blogisivustolle kaksiosaisen sarjan omantunnon vaivoista. Hänen ajatuksiaan voi nähdäkseni soveltaa myös epäilyksiin. Juurikkalan mukaan omantunnonvaivojen taustalla voi olla monia syitä, mutta ytimeltään niissä on kyse kiusauksista. Juurikkala kirjoittaa: ”Tie ulos omantunnonvaivaisuudesta on hengellisen kasvun tie, jossa ymmärrys uskon – ja Jumalan armon – objektiivisesta puolesta kasvaa ja vahvistuu.”
Juurikkala viittaa myös irlantilaiseen jesuiittaisään William Doyleen, jonka mukaan ”Jumala on luonteeltaan viisaus ja valo, joka pyrkii ohjaamaan ihmistä etupäässä järjen ja ymmärryksen kautta. Kiusaaja sen sijaan on pimeys, joka pyrkii kylvämään sieluun epäilyksiä, sumentamaan ymmärrystä ja korvaamaan järjellisen arvion erilaisilla tunnetiloilla.”
Sumentamaan ymmärrystä. Niinpä. Mitä muuta ajatukseni unenpöpperössä on kuin sumentunutta ymmärrystä?
Minua on auttanut sen ajatteleminen, että epäilykset ovat kiusauksia tai koettelemuksia. En siis epäile siksi, että uskomme kohde olisi jotenkin epäilyttävä, vaan siksi, että minusta käydään taistelua. Paholainen haluaa minun luopuvan toivosta ja hän löytää liittolaisen minussa asuvasta synnistä. Tänä päivänä tällainen puhe kuulostaa monen korvaan ahdistavalta tai keskiaikaiselta muinaisjäänteeltä. Minusta se on kuitenkin rohkaisevaa, sillä se auttaa näkemään, että vika ei ole Jumalassa. Jumala on luotettava, ja uskomme kestävä. Minä taas voin taistella kiusauksia vastaan. Saan tällaisena heikkona ja syntisenä pyytää, että hän pitää minusta huolen ja vie minut lopulta perille asti.
MATTI KORHONEN
