Mitä tapahtui evankelioimiselle?
On hyvä tiedostaa, että tavalliseen inhimilliseen kanssakäymiseen liittyy aina toiseen vaikuttamista, toisen ”käännyttämistä”, omien mielipiteidemme ja näkemystemme avulla.
Risto Jukko toimii Kirkkojen maailmanneuvoston Maailmanlähetyksen ja evankelioimisen komission johtajana.
Yksi maailmanlähetyksessä pitkään keskustelluista aiheista on ollut evankelioiminen. Jotkut kirkot kokevat, että evankelioiminen ei ole niiden tehtävä, eivätkä siten käytä koko sanaa. Toiset taas käyttävät muita ilmauksia samasta asiasta. Näin tekee myös Kirkkojen maailmanneuvoston tuorein lähetysdokumentti Arushan kutsu opetuslapseuteen (2018): ”Meidät on kutsuttu julistamaan hyvää sanomaa Jeesuksesta Kristuksesta, elämän täyteydestä, syntien tunnustamisesta sekä julistamaan anteeksiantoa ja lupausta iankaikkisesta elämästä.”
MAAILMANLÄHETYKSEN piirissä evankelioiminen on aina nähty elintärkeänä kirkon itseymmärrykselle ja identiteetille. Piispa Lesslie Newbigin, yksi edeltäjistä nykyisessä tehtävässäni, korosti sitä, että kristityn elämässä ei ole mitään suurempaa tehtävää tai todellisempaa iloa kuin kertoa muille, mitä Jumala on tehnyt puolestamme Jeesuksessa Kristuksessa. Albanialainen ortodoksiarkkipiispa Anastasios on todennut, että ”me emme voi pysyä vaiti asioista, jotka Jumalan rakkaus on ilmoittanut ja lahjoittanut meille” (Facing the World, 2003, s. 153). On myös syytä mainita, että maailman suurimmalla kristillisellä kirkolla eli roomalais-katolisella kirkolla on keskushallinnossaan Vatikaanissa oma osasto ”uudelleen evankelioimisen” edistämistä varten.
MIKSI EVANKELIOIMINEN sitten jää usein sivuun toisten, usein varsinkin länsimaisten, kirkkojen elämässä? Voin nostaa tässä esiin vain yhden monista syistä: evankelioimista pidetään usein suvaitsemattomana ja ylimielisenä toimintana, joka tähtää toisen käännyttämiseen. Kieltämättä ylilyöntejä on tapahtunut ja tapahtuu. On kuitenkin hyvä tiedostaa, että tavalliseen inhimilliseen kanssakäymiseen liittyy aina toiseen vaikuttamista, toisen ”käännyttämistä”, omien mielipiteidemme ja näkemystemme avulla. Nän ollen oman uskon tai vakaumuksen kertominen toisille on luonnollinen osa ihmisten välistä kanssakäymistä. Länsimainen kulttuuri on vain luonut meille mielikuvan, jonka mukaan uskonto on jokaisen yksityisasia, josta ei pidä puhua muille, koska se on ei-todennettavissa olevan mielipiteen ja näkemyksen tuputtamista toisille. Mutta kuinka paljon meille joka päivä viestintävälineissä, työpaikoilla, oppilaitoksissa ja muualla syötetään mitä erilaisimpia mielipiteitä?
EVANKELIUMI ON hyvä uutinen Jumalan rakkaudesta ihmisiä kohtaan, jolloin siitä kertominen ja sen julistaminen, evankelioiminen, on hyvä asia. Kyse on itse asiassa evankeliumin sisällön ymmärtämisestä ja sisäistämisestä. Se tarkoittaa yksinkertaisesti valmiutta ja halukkuutta kertoa siitä muillekin. ”Olkaa aina valmiit antamaan vastaus jokaiselle, joka kysyy, mihin teidän toivonne perustuu.” (1. Piet. 3:15). Tämä kehotus on annettu jokaiselle Kristukseen uskovalle ja kaikille kirkoille, ja se on yhä voimassa.
Kirjoittaja on Kirkkojen maailmanneuvoston Maailmanlähetyksen ja evankelioimisen komission johtaja, Geneve.
