Mies paljon vartijana

urmas-viilma_susanna-sarimaa
Urmas Viilmalle Jeesus merkitsee henkilökohtaista pelastajaa. Hän on myös kirkon mission ydin. – Jos ei ole Kristusta, ei ole missiota. Emme ole sosiaalinen järjestö. Joku muukin järjestö voi tehdä sosiaalista työtä ja auttaa ihmisiä. KUVA: SUSANNA SARIMAA

Viron arkkipiispan Urmas Viilman mielestä kirkon tulevaisuus ei ole jäsenten määrässä. Se on siinä, että jäsenet löytävät Jeesuksen ja seuraavat häntä.

Urmas Viilma ei ole pelännyt ottaa vastuuta nuorena. 18-vuotiaana hän piti ensimmäisen saarnansa ja toimitti ensimmäiset hautajaiset. 41-vuotiaana hänestä tuli Viron luterilaisen kirkon historian nuorin arkkipiispa. Jos Jumala suo, seuraavat kaksi vuosikymmentä kirkko pysyy hänen ohjaksissaan.

On vaikea kuvitella, että sama mies astui sisään kirkkorakennukseen vasta lukioikään tultaessa. Viilman lapsuuden maisemissa Sauen kaupungissa ei näkynyt ainoatakaan kirkkoa. Elettiin neuvostotasavallassa, jossa lapset varttuivat ilman kristillistä kasvatusta. Vasta vallankumouksen jälkeen 1990-luvun alussa Virossa käynnistyi herätyksen aika, ja Viilma meni massan mukana rippikouluun. Koulussa hän tutustui uudeksi opettajaksi tulleeseen pappiin ja pääsi kirkolle kesätöihin.

– Pääsin näkemään läheltä kirkon elämää. Kun loma loppui, jatkoin kirkossa käymistä sunnuntaisin. Vanhempani eivät ymmärtäneet sitä, mutta kerroin, että minua tarvitaan siellä. Oli selvää, että halusin pysyä kirkon yhtey­dessä, Viilma muistelee.

Lukion lopun häämöttäessä hän alkoi pohtia, mihin menisi opiskelemaan. Nuoren miehen päähän pälkähti ajatus papin ammatista.

– Se oli mielestäni tyhmä idea, koska en edes tiennyt, oliko papiksi opiskeleminen mahdollista Virossa. En kuitenkaan päässyt ajatuksesta eroon. Jumala kutsui minua.

Aktiiviset kävijät eivät jätä kirkkoa

Tästä kutsusta on seurannut värikäs ura. Urmas Viilma tosin vierastaa sanaa, koska ei koe pyrkineensä saavuttamaan asemaa kirkossa – hänet on kutsuttu erilaisiin tehtäviin ensimmäisestä papin paikasta lähtien piispan kandidaatiksi saakka. Arkkipiispa on aiemmin ehtinyt toimia muun muassa uskonnonopettajana, hallinnollisena johtajana eli kanslerina ja kirkkoherrana.

Viime helmikuussa hänen varaansa laskettiin enemmän kuin koskaan. Millaisen kirkon Viilma sai johdettavakseen? Köyhtyneen ja jäsenmäärältään pienentyvän.

Virossa luterilainen kirkko ei ole enemmistökirkko, toisin kuin esimerkiksi Suomessa. Vain noin yhdeksän prosenttia kansalaisista kuuluu kirkkoon. Vuonna 2014 kastettuja jäseniä oli 156 000, joista vain 30 000 maksoi jäsenmaksua. Kirkolla ei ole Suomesta tuttua verotusoikeutta.

Viisitoista vuotta sitten maksavia jäseniä oli vielä 47 000. Pikku hiljaa maksavista jäsenistä on siis kadonnut enemmän kuin kolmannes.

– Yhteiskunnassa, jossa ihmisillä on vapaus valita, tulee kiusaus valita jotain muuta kuin kirkko, jotain hauskempaa. Kirkko opettaa, että ihmisen pitää kontrolloida itseään. Mutta ihmiset eivät halua olla kontrolloituja, vaan tehdä, mitä itse haluavat. Jos kerromme ihmisille, että heillä on vapaus valita, he tekevät väärän valinnan, kuten Aatami ja Eeva. Se tarkoittaa, että ihmiset jättävät kirkon, Viilma pohtii.

Samalla arkkipiispa painottaa, että ne jotka lähtevät, eivät ole aktiivisia kirkossa. Hän arvelee, että Suomessa tilanne on sama. Aktiiviset kävijät eivät hylkää kirkkoa, ja he tuovat sinne lapsensakin.

– Uskon, että meillä on tulevaisuus. Jos ihmiset löytävät Jeesuksen ja seuraavat häntä, kirkko yhä kantaa tehtävää, jonka Jeesus antoi. Jäsenyys ei ole niin tärkeää. Vaikka totta kai jäsenet tuovat rahaa, ja raha antaa mahdollisuuksia vaikuttaa yhteiskunnassa.

Alipalkatut ja ylikuormitetut papit

Nykyään suuri osa kirkon saamista rahoista uppoaa kiinteistöjen kunnostamiseen. Useilla seurakunnilla ei ole mahdollisuutta palkata papin lisäksi muita työntekijöitä. Sen takia papit ovatkin ylikuormitettuja: he saattavat huolehtia kaikesta kirkon siivoamisesta jumalanpalveluksiin. Tilipäivänä kiitos työstä voi olla vain 500 euron luokkaa

– Mikä on puolet vähemmän kuin esimerkiksi opettajan palkka. Molemmissa ammateissa kuitenkin vaaditaan korkeakoulutus.

Seurakuntien voimavarat eivät riitä juuri muuhun kuin jumalanpalvelusten järjestämiseen. Vapaaehtoisia ei ole tarpeeksi, koska monilla ei ole aikaa seurakunnalle kuin sunnuntaisin. Virossa voi joutua tekemään kahta tai kolmeakin työtä elääkseen, joten vapaa-aikaa jää niukasti. Nuorisotyöhön ei ole resursseja useimmissa seurakunnissa, eikä toimintaan siksi tule nuoria. He eivät totu käymään kirkossa eivätkä saa tietoa kristinuskosta koulussakaan. Vapaaehtoista uskonnonopetusta on vain kahdessa prosentissa kouluista.

Niillä seurakunnilla menee paremmin, joiden pappi on päässyt yhteistyöhön esimerkiksi koulun tai lastentarhan kanssa tai on muuten tunnettu henkilö yhteisössään. Siksi monet papit ovat mukana kunnallispolitiikassa, kuten Urmas Viilmakin oli 16 vuoden ajan.

Opettaessaan lukiossa hän sai myös houkuteltua paljon nuoria mukaan rippikouluun. Yleensä rippikoulu käydään Virossa vasta keski-ikäisenä, jolloin ihmiset etsivät vastauksia elämänkysymyksiinsä.

Arkkipiispa ei usko, että Viron luterilainen kirkko tulee koskaan saavuttamaan enemmistöasemaa, ellei tule jokin mittava kriisi.

– Sellainen voi vetää ihmiset Jumalan luokse. Esimerkiksi sota tai toisen uskonnon levittäminen tänne väkivaltaisesti. Mutta emme odota kriisiä.

Konservatiivi vai liberaali?

Virossa ei mitata kirkon tai sen työntekijöiden suosiota. Urmas Viilman korviin on kuitenkin kantautunut, että monien virolaisten mielestä nuori arkkipiispa on tervetullut. Mielikuvat voivat tosin äkkiä muuttua, eikä suosio ole välttämättä tavoiteltava asia.

– Jos on liian suosittu, todennäköisesti jokin on pielessä. On ajan kysymys, milloin menee liian pitkälle ja tekee virheitä. Kirkon johtajana ei voi ajatella suosiota.

Viilma kuitenkin huomauttaa, että Virossa kirkko ei ole osa ihmisten normaalia elämää, eli pitää tehdä jotakin tullakseen nähdyksi.

– Arkkipiispa voi olla merkittävässä roolissa tuomaan kirkkoa ja sen tehtävää esille yhteiskunnassa. Suosio on tärkeää kirkolle, mutta se pitää olla kontrolloitua.

Jokaisella johtajalla on kannattajat ja vastustajat. Viilma on kuullut molemmista.

– Monet puhuvat jaosta liberaaleihin ja konservatiiveihin, ja minua on sanottu kummaksikin. Itse en pidä jaottelusta enkä näe itseäni kumpanakaan.

Arkkipiispa epäilee, että jotkut pitävät häntä konservatiivina näkemysten vuoksi, joita hän toi esiin vaalien alla. Kun Virossa säädettiin syksyllä sukupuolineutraalia parisuhdelakia, Viilma seisoi kadulla lakia vastustavien mielenosoittajien joukossa. Kirkko ei hyväksy samaa sukupuolta olevien parisuhdetta eikä homoseksuaaleja pappeja. Sen sijaan kirkko kyllä vihkii naispappeja, vaikka Viilma henkilökohtaisesti ei pidä sitä raamatullisena.

– Minun näkemykseni tästä asiasta ei ole enää relevantti. Minulla ei ole oikeutta puhua henkilökohtaisista näkemyksistäni, koska ne nähdään kirkon näkemyksenä. Jos kirkko vihkii naispappeja, minäkin vihin. En sanonut ennen valintaanikaan, etten vihkisi naisia, mutta sanoin, etten ole varma, onko se raamatullista.

Autonomia tuo vapauden

Viron luterilainen kirkko juhlii vuonna 2017 satavuotista taivaltaan. Koko historiansa ajan se on pysynyt valtiosta erillisenä instituutiona. Urmas Viilma iloitsee siitä, koska näin kirkko on vapaa politiikan vaikutuksesta.

– Unelmani on, että kirkko voi pitää sen autonomian. Haluan, että kirkolla on vapaus lukea Raamattua ja julistaa evankeliumia. Näemme, miten asiat menevät Euroopassa, kun kirkot eivät ole enää vapaita eivätkä voi puhua joistain raamatunteksteistä avoimesti. En toivo tällaista tulevaisuutta. Mutta valtio on aina vallan asemassa ja voi muuttaa lakeja niin, että jonain päivänä suumme suljetaan. En halua nähdä sitä.

Urmas Viilma

  • Syntynyt 1973.
  • Aloitti Viron evankelis-luterilaisen kirkon arkkipiispana viime helmikuussa.
  • Toimi valintaa ennen Tallinnan tuomiokirkon kirkkoherrana.
  • Vihittiin papiksi 25-vuotiaana.
  • Valitsi hiljattain kirkolle kaksi piispaa, Joel Luhametsin ja Tiit Salumäen.
  • Naimisissa.