Sanotaan, että armo erottaa kristinuskon muista uskonnoista. Mutta mikä kristillisessä armossa on ainutlaatuista?

Eräässä vertauksessa mies putosi kuoppaan ja etsi pääsyä ylös. Eri uskontoja edustavat johtajat tulivat vuoron perään kuopan reunalle ja antoivat erilaisia neuvoja, kuinka mies pääsisi itse kuopasta pois. Lopulta Jeesus itse laskeutui kuopan pohjalle ja kysyi, tahtooko mies hänen nostavan tämän ylös.

Vertaus pyrkii kuvaamaan sitä, että toisin kuin muissa uskonnoissa, kristinuskossa on kyse radikaalista armosta. Kun muut uskonnot ovat ihmisen yritystä päästä Jumalan luo, kristinusko on sitä, että Jumala tuli ihmisen luo.

Lutherin pessimistinen ihmiskuva

Piispainkokouksen pääsihteeri Jyri Komulainen kyseenalaistaa kirjan Armon horisontit (Kirjapaja 2016) artikkelissa tämän asetelman. Komulainen kysyy ”Onko kirkon ulkopuolella armoa?” ja lähtee liikkeelle Martti Lutherin ja luterilaisuuden käsityksistä.

Komulainen toteaa, että Lutherilla ja reformaattoreilla oli pessimistinen ihmiskuva, joka johtaa siihen ajatukseen, että ihmisen luonnollinen uskonnollisuus on vinoutunut. Ilman evankeliumia ihminen ei tunne Jumalan armoa, vaan yrittää teoin ansaita Jumalan hyväksynnän. Vasta evankeliumi Jeesuksesta tuo esille Jumalan hyvyyden ja sen, ettei hän vaadi ihmiseltä tekoja pelastuksen edellytyksenä.

Luther toteaa, että tätä eivät pakanat, paavi, juutalaiset eivätkä turkkilaiset (muslimit) tunne. Komulainen kuitenkin huomauttaa, että reformaation aikaan maailma oli paljon pienempi kuin nyt. Reformaattoreilla ei yksinkertaisesti ollut sellaista tuntemusta uskontojen maailmasta kuin meillä tänään.

Uskontotiede haastaa opin

Empiirinen uskontotutkimus on Komulaisen mukaan osoittanut reformaattoreiden käsityksen luonnollisesta uskonnollisuudesta paikkaansa pitämättömäksi. ”Yksin armosta” ei olisikaan kristinuskolle ainutlaatuinen käsite. Ensimerkiksi 1000-luvulla elänyt hindufilosofi Ramanuja opetti, että vastuu pelastuksesta siirtyy Jumalalle, kun ihminen on epäonnistunut omissa uskonnollisissa pyrinnöissään. Yleisestikin intialaisen uskonnollisuuden eräs voimakkaimmista virtauksista, bhakti-hurskaus (etenkin sen eteläisessä koulukunnassa) korostaa Jumalan edellytyksetöntä armoa. Sen mukaan pelastuksen perustana on ”yksin armo”.

Myös mahayana-buddhalaisuudessa on Komulaisen mukaan suuntauksia, joissa korostetaan armon merkitystä pelastuksessa. Tästä on artikkelissa hauska esimerkki: ”Kun jesuiittalähetti Franciscus Xavier saapui Japaniin vuonna 1549 ja keskusteli buddhalaisten munkkien kanssa, hänen kerrotaan todenneen pettyneenä, että luterilainen harhaoppi on saavuttanut jopa kaukaisen idän!”

Komulaisen mukaan lain ja armon välinen ero kulkee pikemminkin uskontojen sisällä kuin kristinuskon ja muiden uskontojen välillä. Komulainen kyllä myöntää, että uskontojen välillä on samankaltaisista armon korostuksista huolimatta eroja. Kristinusko ja hindulaisuus esimerkiksi poikkeavat siinä, mistä pelastutaan ja mihin pelastus perustuu. Kaiken suhteellistavaa pluralistia Komulaisesta ei saa millään.

Toimiiko Kristus kristinuskon ulkopuolella?

Eihän hän ole jättänyt antamatta todistusta itsestään luomakunnassa ja ihmisen omassatunnossa. Siksi ei ole ihme, jos jollain kansalla on oikeansuuntaisia käsityksiä Jumalasta.

Jyri Komulainen tekee siis pesäeroa klassiseen luterilaiseen uskontoteolo­giaan, mutta mihin hän sitten pyrkii? Artikkelin lopussa hän nostaa esiin kolme johtopäätöstä. Ensinnäkin, olisi syytä tunnustaa, että se hyvä, mikä on toisissa uskonnoissa, on Jumalan hyvää lahjaa. Toiseksi, uskontoja olisi parempi verrata lupaus–täyttymys-näkökulmasta kuin laki–armo-käsiteparin avulla. Komulaisen mukaan hindulainen bhakti voitaisiin nähdä Jumalan salattuna vaikutuksena ja ”viitteenä Kristukseen” hindulaisessa traditiossa. Kolmanneksi, uskontoteologian lähtökohtana toimisi Komulaisen mukaan hyvin Lutherin ristin teologia. Sen mukaan Jumala ei ole löydettävissä siellä, mistä odottaisi. Jumala toimii yllättävällä tavalla ja yllättävissä paikoissa, ei teologisten teorioidemme mukaan.

Kaikesta huolimatta Komulaisen tähtäyspiste jää mielestäni epäselväksi. Hän ei tee nähdäkseni käsitteellistä eroa Jumalan yleisen ilmoituksen ja Kristuksen pelastavan erityisilmoituksen välille. Niinpä on epäselvää, mitä tarkoittaa sillä, että Kristus tai armo toimii myös kristinuskon ulkopuolella.

Yleisen ja erityisen ilmoituksen ero

Raamatullis-luterilaisesta näkökulmasta ei pitäisi olla ongelma myöntää, että Jumala toimii ja vaikuttaa myös ­muualla kuin kirkon ja kristinuskon piirissä. Antaahan hän joka päivä ruoan ja juoman ateisteille ja pakanoillekin! Eihän hän ole jättänyt antamatta todistusta itsestään luomakunnassa ja ihmisen omassatunnossa. Siksi ei ole ihme, jos jollain kansalla on oikeansuuntaisia käsityksiä Jumalasta. Tätä ei kuitenkaan tule sekoittaa Kristuksen tuomaan erityiseen ilmoitukseen, joka vasta tuo pelastuksen syntiin langenneelle ihmiselle. Pelastavassa mielessä Jumala toimii vain Kristuksen ja evankeliumin kautta. Armo annetaan evankeliumin kautta.

En ole uskontotieteilijä, enkä osaa ottaa kantaa Komulaisen huomioihin armon käsitteestä muissa uskonnoissa. Mutta vaikka muistakin uskonnoista löytyisi vastaava konsepti ihmisen kyvyttömyydestä ja Jumalan armon yksinvaikuttavuudesta, tuskin on syytä vielä puhua Kristuksen pelastavasta vaikutuksesta näissä uskonnoissa. Raamattu ja luterilainen tunnustus nimittäin kytkevät pelastuksen vahvasti Kristukseen. ”Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani”, sanoi Jeesus (Joh. 14:6). ”Mitään muuta nimeä, joka meidät pelastaisi, ei ole ihmisille annettu koko taivaankannen alla”, sanoivat apostolit (Ap. t. 4:12). ”Usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana”, totesi Paavali (Room. 10:17).

Vaikka ympäröivä maailma
asettaa monesti uskollemme haasteita, aito raamatullinen ja luterilainen teologia lähtee
Raamatun ilmoituksesta.

Usko- ja Kristus-keskeisyys on siis pelastusopissa vähintään yhtä vahva periaate kuin armokeskeisyys. ”Yksin armosta” kuuluu yhteen uskonpuhdistuksen periaatteiden ”Yksin uskosta” ja ”Yksin Kristuksen” kanssa.

Nähdäkseni myös ”ristin teologian” käsite alkaa Komulaisella elää omaa elämäänsä. Ristin teologia ei luterilaisessa teologiassa ole vain yleinen periaate siitä, että Jumala toimii odottamattomalla tavalla. Ristin teologia huipentuu siihen, että Kristus saavuttaa ristillä heikkona ja vallasta riisuttuna voiton synnistä ja turmiovalloista.

Erikoinen on myös Komulaisen Jacques Dupuis’lta lainaama ajatus, jonka mukaan uskontojen kohtaamisen teologiaa ei voi tehdä deduktiivisesti, siis oppi edellä, vaan induktiivisesti, kokemuslähtöisesti. Kristillinen teologia ei kuitenkaan missään voi irrota ilmoituksesta. Vaikka ympäröivä maailma asettaa monesti uskollemme haasteita, aito raamatullinen ja luterilainen teologia lähtee Raamatun ilmoituksesta.

Oikeus ja armo toteutuvat ristillä

Mikä sitten tekee kristinuskosta ainutlaatuisen? Se, miten se sovittaa yhteen Jumalan armon ja oikeudenmukaisuuden. Jos ihminen on syntinen ja kelvoton itseään pelastamaan, kuinka Jumala voi armahtaa tinkimättä oikeudenmukaisuudestaan? Jumalan oikeudenmukaisuus vaatii, että synti tulee rangaistuksi. Armossaan Jumala puolestaan haluaa pelastaa ihmisen.

Ei ole uutinen, että muissakin uskonnoissa puhutaan armosta. Onhan Jumalan armeliaisuus yksi islaminkin peruskäsitteitä. Ihminen on heikko ja jos Jumala arvioisi ihmistä puhtaan oikeudenmukaisesti, ei ihmisellä olisi toivoa. Siksi Jumalan on oltava armollinen, jos yksikään ihminen mielii pelastua.

Mutta toisin kuin islam ja muut uskonnot, kristinusko tarjoaa vastauksen siihen, mihin Jumalan armo perustuu. Jumala voi olla täysin armollinen ihmiselle tinkimättä oikeudenmukaisuudestaan ja pyhyydestään, koska synneistä aiheutuva rangaistus on kohdannut Jeesusta ristillä. Jeesuksen uhrissa ristillä toteutuu sekä Jumalan oikeudenmukaisuus että armo. Jumalan armo ei ole sormien läpi katsomista, vaan sitä, että Jumala armah­taessaan maksaa täyden hinnan ihmisen synneistä.