”Lattea saarna on luonnonvara, joka ei kirkossamme ihan heti lopu”
Oi, jospa saarna olisikin joskus viiltävä tai palava, mutta kun se on niin usein laimea ja penseä. Niinpä se valuu taskulämpimänä kuulijan korvasta sisään ja toisesta ulos, jälkeä ja vahinkoa tekemättä.
Jokainen suomalainen luterilainen tietää sen tunteen, kun aika pysähtyy ja maailman akselin jyminä seisahtuu. Kirkon holvien ruoteiden lukumäärä alkaa kiinnostaa, samoin virsikirjan liiteosassa luetellut runoilijoiden kansallisuudet. On koittanut äärimmäisen tylsistymisen hetki, ja se tulee jatkumaan geologisten aikakausien mittaisena seuraavat viisitoista minuuttia.
Pappi on juuri aloittanut saarnan.
EI SELLAISTA KRISTITTYÄ OLEKAAN, joka ei olisi liian monta kertaa kilvoituksensa aikana joutunut kohtaamaan huonosti valmistellun, laiskasti ajatellun, keskinkertaisesti kirjoitetun ja luokattoman tylsästi esitetyn saarnan. Lattea saarna on luonnonvara, joka ei kirkossamme ihan heti lopu.
Pahinta on yllätyksettömyys. Kun pappi aukaisee suunsa, seurakunta tietää jo varsin loivalla kertoimella veikata, mihin suuntaan kivirekeä aletaan tänään veivata. Oi, jospa saarna olisikin joskus viiltävä tai palava, mutta kun se on niin usein laimea ja penseä. Niinpä se valuu taskulämpimänä kuulijan korvasta sisään ja toisesta ulos, jälkeä ja vahinkoa tekemättä.
LATTEAN SAARNAN OLEMASSAOLO ja syntyhistoria on systemaattisen teologian kannalta perimmältään mysteeri, siinä missä kärsimyksen ongelma tai muut kristinuskon ratkaisemattomat paradoksit – evankeliumi ja Raamatun sanathan ovat hehkuvaa tulta, makeaa hunajaa ja polttavaa suolaa. Miten on siis mahdollista, että kun pastori alkaa lampailleen jakaa tätä mannaa, se muuttuukin mauttomaksi märepalaksi, joka ei saa aikaan mitään siitä, mitä varten se lähetettiin?
Yksi syy voi olla retorisen riskinoton puute. Pappiparat pelkäävät viihdyttää kuulijoitaan. Parempi mennä varman eli tylsän päälle. Mutta kirkkoisä Augustinus jo aikanaan tajusi, että tällainen turvallisuushakuisuus on tuhon tie. Mikään muu taho ei näet pyri tavoitteisiinsa tylsistyttämällä kohteitaan kuoliaaksi.
KENELLÄ ON OTSAA VÄITTÄÄ, että totuuden puolustajan pitäisi kohdata valheet aseettomana ja katsella tyhmänä, kun valheitaan kaupittelevat tietävät keinot tehdä kuulijoistaan vastaanottavaisia ja kiinnostuneita? Valehtelijatko liikuttaisivat kuulijoiden sydämiä ja herkistäisivät heidät uskomaan virheitään, sillä aikaa kun totuuden puolesta nuokuttaisiin jähmeästi ja jäykistellen? (Augustinus, De doctrina christiana 4, 3)
Jospa auttaisitkin pastoriasi? Kun hän ensi pyhänä saa sinut taas lukemaan tiilenpäitä, mene saarnan jälkeen kiittämään häntä hyvin jaetusta ehtoollisesta ja suosittele lempeästi vaikka Eero Huovisen kirjaa Saarna? (WSOY 2015) tai Antti Mustakallion Sana haltuun -blogia. Tai sitten voit vaivihkaa ujuttaa hänen kalenteriinsa merkinnän ”valmistele saarna” ja pyyhkiä sen alta pari turhaa palaveria ja syntymäpäiväkäyntiä.
Kirjoittaja on Turun Lutherin kirkon pastori.
